KENGÄT

johtavat monenlaisiin ajatuksiin ja muistoihin

Nuorten nykymyoti on suosinut viime vuosina kaikenmaailman rähjäisyyttä vaatteissa ja pukeutumisessa. Housut täytyy olla polvista rikki kuin roskiksesta kaivetut, tukka sojottaa rasvaisina piikkeinä joka suuntaan tai riippuu kasvojen ja pään ympärillä rasvatakkuina, kengät ovat likaiset muovitossut, nauhat auki maata lahaamassa ja nenässä rengas kuljetusta varten. Tarjolla on kyllä vaatetavaraa putiikeissa ehkä enemmän kuin milloinkaan, myös halvalla. Siitä ei siis ole kysymys, etteikö jotain siistiäkin pystyisi hankkimaan. Ehkä onkin kysymys kyllästymisestä liikatarjontaan. Ainakin huomionhausta, usein myös protestia. Jälkimmäinen lähtee pois kulumalla.

Sota-ajan lapsen kokemukset ovat toista äärimmäistä laitaa. Meillä pappilan lapsilla oli jalkineina vain talvimonot. Ne isä opetteli itse tekemään siannahasta. Olen tästä jo kertonutkin. Monoilla pärjäsi ihan hyvin syksystä loppukevääseen, varsinkin sitten, jos sai vielä oikeat kumiset saappaat. Ne olivat tosin ylellisyyttä siihen aikaan. Kun monon nauhoja löysäsi keväisin, ei tullut liian kuuma. Ja sitten tuli kevät ja äitienpäivä!

80 vuotta sitten olivat vuodenajat tasaisemmin sitä, mitä ne olivat. Kesä oli aurinkoa, elokuussa ukkosta, syksy sadetta ja tuulta, talvi pakkasta ja paljon lunta ja kevät vetistä keliä ja aurinkoista. Niinpä äitienpäivänä yleensä paistoi aurinko, pälvet olivat esillä luminietosten alta, ellei maa jo ollut aivan lumetonkin. Aurinko lämmitti maata ja nosti nurmea heti esiin. Se houkutteli meitä lapsia riisumaan mononoja. Muistan hyvin sen ihanuuden tunteen, mikä syntyi jalkapohjassa, kun se painautui lämpöiseen kallioon ja astui sitten levein varpain herkuttelemaan vihreälle nurmikolle. Siinä tunteessa oli suuri määrä auringonpaisteen lämmintä, maan kosteuden aistimusta, pieniä kipukipristyksiä, kun havuneulanen tai käpy jäi jalan alle pistämään, tai peräti muurahainen käpristyi hartaaseen pistoasentoonsa; oli vapauden ja riemun tunnetta, kun jalka oli paljaana ilman kenkää: nyt alkaa kesä! – Ätienpäivän viettoon kuului juosta aamulla paljain jaloin noukkimaan valkovuokkoja äidille.

Mutta nyt aloitan kertoa kengistä eli jalkojen vaatteista, jalkineista aivan omasta alusta asti. Pienten lasten ensimmäiset kengät olivat POPOT. Minä sanoin kyllä aivan pienten kenkiä popotit. Se on niin kuvaava sana, että tuskin tarvitseekaan enempää kertoa. Eihän vauvoilla voi olla kuitenkaan muuta kuin töppösiä jaloissa, joilla ei vielä kävelläkään. Alla kuvassa pikkutytön ensipopot.

Minä säästin Inarin ensimmäiset popot. Ne olivat hillityn punaiset, jotain aika huonolaatuista nahkaa (eivät todella siannahkaiset), kuluivat pinnasta pian. En muista enää muuta kuin, että Inari opetteli Kodisjoella näissä popissa kävelemään. Inaria eli Tippaa kuljettivat popotit aina sitten lujaa vauhtia, kun hän kerran vauhtiin pääsi. Pienet vaatimattoman näköiset popotit kuluivat pian pohjasta puhki. Ja inari kasvoi kovaa vauhtia ulos ensimmäisistä kengistään. –

Tähän tuntuu olevan pakko lisätä muutama sana Tippa-nimestä. Liittyiköhän se jotenkin juuri Tipan syntymän aikoihin saamaani harvinaiseen lahjaan, TIPPA-kirjoituskoneeseen? Herttainen Hirvensalon Anna-täti, joka testamenttasi meille pienen koti-irtaimistonsakin, antoi minulle lahjaksi odottamatta pienen TIPPA kirjoituskoneen. Olin viimeisinä odotuspäivinäni käymässä Helsingin Puupakilassa hänen luonaan. Anna-täti näki, kuinka tarpeeseen sellainen oli, ja Anna-täti näki viisaana vanhuksena muutakin. Minä nimittäin uskon, että hän arvasi minun jatkavan vielä lukujani, vaikka nyt olimmekin siellä maankorvessa, kaukana yliopistoista. TIPPAA tulin tarvitsemaan paljon, kun olimme kaukana yliopistoista ja kirjastojen palveluista. Seppo-isäkin teki työnsä loppuun omalla TIPALLA.

Ilari olikin syntymästään asti melkoinen Goljat, painoi tasan 5 kg- eli oli Rauman Aluesairaalan ennätys siihen asti. Kun lähdin kotiin 57 cm pitkän ja lähes 5,5 kiloisen koltiaisen kanssa, hyvästelivät iloiset kätilöt ja toivottivat taas ”parin vuoden kuluttua saamaan 6-kiloisen” . Minä huusin: Kiitos, mutta EI! Tämä Goljatin alku kasvoi kovaa vauhtia iloiseksi veijariksi, joka hurmaili varsinkin naisia valloittavalla hymyllään. Hän alkoi kutsua itseään KOPKAKSI, eivätkä tavalliset vauvojen vaatteet mahtuneet alunpitäenkään. Niinpä Tipan jättämät popotit unohtuivat äidin muistolaatikoihin.

Koska mahdoin ne taas löytää, en muista tarkkaan, mutta arvelen, että jonkun serkun syntymän jälkeen. Lainasin popoja ja sain ne takaisin niin, että toisesta oli koko pohja irronnut ja toisen pohja oli vain suurta reikää. Vein ne vasta viime vuonna oikealle suutarille täällä Skanssissa. Olikin hurja tapaus, kun menin hakemaan niitä! Maksoivat niin suuren hinnan, että olen unohtanut sen, moninkertaisesti pikkukenkien hinnan. Mutta popotit lähtivät taas maailmalle. Tällä kertaa en enää muista, kelle annoin nämä aivan uuden näköisiksi maalatut punaiset popot, joissa oli hienot nahkapohjat. Kyllä suutari olikin osannut viedä lasten popottien alkuperäisen tunnelman täysin. Niistä oli tullut pikkulapsen hienot nahkakengät.

Kuten kerroin: ei meillä ollut lapsina muita kenkiä kuin monot, alunpitäen siis hiihtojalkineet. Naapurissa kävi sukulaistyttö Ritva Turusta. Hänellä oli p u n a i s e t l a k e r i k e n g ä t! Varmaan on turhaa mainitakaan, miten suuresti minä, pappilan Tiiti ihailin niitä. En ollut ikinä ennen edes nähnyt pikkukenkiä. Naisille tehtiin sotavuosina paperinarusta ja puusta kengät. (Meidän isän taito ei sentään ulottunut naisen nahkakenkiin eli hän ei yrittänyt suutaroida äidille pikkukenkiä.) Koska olin lukenut monia satuja, joissa prinsessoilla oli kengät, ihanat punaiset kengät, sellaiset, jotka sopivat vain hänen jalkoihinsa, syntyi kenkien mukana minulle joku erityisarvo, olen itse päätellyt omia tuntemuksiani ja mieltymyksieni alkuperää. – Kun Ritva tuli Turusta, jännitin, oliko hänellä mukana ne maailman kauneimmat kengät. On varmaa, että kadehdin niitä. Muistan jotenkin sen tunteen, että päätin itse elämässä vielä hankkia itselleni punaiset kengät. Ja olen sen toteuttanut. Monta kertaa!

Niin keskeinen asia näistä punaisista kengistä tuli minulle, että olen kirjoittanut yhden kirjankin sillä nimellä ja useita novelleja.

Sain itse ensimmäiset ”oikeat” kengät, kun isän kanssa matkustettiin Turkuun hankkimaan minulle tarvittavaa vaatetusta keväällä 1956. Muistan hetken, kun seisoin vinosti Ortodoksikirkon luona jalkakäytävällä jotakin odottamassa ja olin onnnellinen ja ylpeä uusista ”korkokengistäni”. Ne olivat tuohenväriset ja niissä oli puolikorkea kapeahko korko. Ne saivat minut tuntemaan, että olen aikuinen. (Olin jo täyttänyt 20.) Ne muistuttivat paljon yläkuvaan piirrettyä kenkää.

Kuvia 40 vuoden takaa ja niissäkin näkyy punaiset kengät. (Taustalla autoja, ei minun, mutta omakotitalo on.) Nämä kengät olivat minulle käytössä yli 20 vuotta. Ne olivat Palmrothin kalliit, lestiin täysmuotoillut nahkakengät. Ne sopivat minun lattajalkoihini kuin valetut. Oikeastaan ne olivat kuin sukat jalassa, en oikein tuntenut niiden kosketusta, niin hyvin ne istuivat. Ja kävely sujui samalla lailla. Ensi aikoina hiukan säästelin niitä, mutta kun ne alkoivat kulua ja olivat saaneet uusia suutarin korkolappuja jo monia, olin ostanut punaista kenkämaalia ja maalaillut kuluneita kohtia ja lopulta laitattanut paikkoja sisäpuolelle ulos änkevän varpaan kohdalle, ne olivat jo kuin omaa jalkojen ihoa ja pidin niitä lähes aina.

Mikähän ihmesymboliikka ja rakkaus minulla kenkiin jäikään? Arvelen, että kiinnitin niihin aika paljon lapsuudessa kokemaani poisjäämisen ja osattomuuden korvausta. En saanut käydä koulua muiden tavoin. Ja kun alkoi tulla perheeseen sotien jälkeen makeisia tuliaisina lapsille, se oli aina suklaata ja appelsiineja. Molemmille minä olin äärimmäisen allergisoitunut. Isi jakoi kasat pöydälle: kaikille muille paitsi Kyllikille. En kuulunut joukkoon, en saanut hyvää mieltä enkä saanut ihanaa suklaata! Meni vain lyhyt aika, kun isä tajusi Kyllikin pahan mielen ja halusi tehdä jotakin. Hän kertoi niille ystäville, jotka makeisia tuliaisina toivat, kuten esimerkiksi tuomiorovasti Olavi Karekselle ja muille ystäväpapeille, jotka kävivät meillä Karjalassa kylässä jotain asiasta niin, että tuliaiset muuttuivatkin marsipaaniksi, niin Kyllikkikin saa osuutensa. Me saatiin vuosia suuria marsipaanirasioita. Kaiken kukkuraksi minä en välittänytkään marsipaanista koskaan.

Näinpä siis punaisista kengistä piispa Olavi Karekseen ja marsipaaniin asti, enenkuin muistot taas jatkuvat. — Ostin työaikanani myös punaiset korkokengät. Ne olivat tavalliset avokkaat, mutta mukavan näköiset ja hyvät jalassa. Totuin jo nuorena olemaan korkokenkingissä. Korot olivat aina kapeat, eivät koskaan laatikot tai tiiliskivet. Edelleenkin kipeät ja latuskat jalkani pitävät koroista jalkapöydän tukena. – Kun astelin tomerana aina (?) meidän terveyskeskuksen käytävillä, kuului pieni kopina. Se vaivasi minua, mutta tuskin ainakaan kaikkia muita. 60-vuotisjuhlanäyttelyssäni Säkylän pääkirjastossa meidän terveyskeskuksen johtava lääkäri Niemelä mainitsi tervehdyspuheessaan kenkieni kopinasta. Hän oli vuosia kuullut sitä käytävältä, kun kävelin hänen huoneensa ohi. Hän oli kokenut kopinan reipaana ja hyvän merkkinä: psykoloogi oli talossa! Tämä kuulosti minusta tietenkin mukavalta.

Kuten sanoin käytin vain korkeakorkoisia kenkiä. Niiden pariin mahtui ainakin kahdet hyvin korkeat korot, jotka olivat naulakorot. Niiden käyttöhän kiellettiin sitten Suomessa, koska ne pilasivat varsinkin lauta- ja parkettilattiat. Annoin kaikki piikkikorkoiset kenkäni pois haikeudella. Kymmenkunta vuotta, kun tanssin mukana joissakin ”firman pikkujouluissa” minulla oli omasta mielestäni ihanat mustat mokkanahkaiset korkokengät. Niissä oli nauha nilkan ympärillä.

Kyllä naisella, minulla ainakin liittyi ja liittyy yhäkin kenkiin jotakin turhamaisuutta. Kaikki ehkä muistamme kuvia rokokoo-ajoista, jolloin turhamaisuus, kaikkinainen koreilu ja itsensä koristelu olivat huipussaan. Kengissäkin oli rusetteja ja helmiä ja ne tehtiin silkistä. Toki on lisättävä: tavallinen kansa ei koreilusta tiennyt yhtään mitään. Kyllä kansa maaseuduilla edelleen kulki meillä tuohivirsuissa tai paljain jaloin. Vähitellen, kun kengät yleistyivät, niiden malleilla ja tyyleillä saatettiin taituroida. Kengän kärjen malli ja koko on ollut aina keskeinen asia. Vaikea uskoa, että on eletty aikaa, jolloin hienosto kulki kengissä, joiden kärki oli lähes 1/2 metriä. Kyllä vieläkin näkee pitkää melko suippoa kärkeä. Itsekin pidän enemmän suiposta kärjestä kuin pyöreästä.

Vielä 1950-luvun lopussa oli Turussa ainakin kahdessa paikassa torilla kengänkiillottaja. Muistan sen Aurakadun ja Yliopistokadun nurkassa torilla sekä (kai vaihtoehtoisesti) Aurakadun ja Eerikinkadun nurkassa. Kenkäpoika ei ollut aina poika, hän oli joskus vanhemman miehenkin ikään ehtinyt. Hän istui usein hiukan korkeammalla tuolillaan. Se oli ilmeisesti hyvä, kun asiakas ojensi jalkaansa ja kenkäänsä puhdistusta ja kiilloitusta kohti. Maksu oli pieni ja kyllä työtä näkyi riittävän. Elettiin aikaa, jolloin ei ollut sanaa MUOVI eikä mitään siihen kuuluvaa teollisuutta.

Kerron tässä yhteydessä yhden kenkähavainnon maailmalta. Olin ollut jo muutamia kertoja Italiassa eri paikoissa. Ihmettelin kovasti, että siellä oli katutöissäkin miehillä mustat housut, valkoinen paita ja nahkakengät. Tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta on tosi. Sisiliassa sitten varsinaisesti perehdyin asiaan ja sain tietää, että heillä ei ollut köyhemmillä muita vaatteita. Vaimot pesivät yhtenään valkopyykkiä. Kenkiä ei ollut muita, kun kumisaappaita ei voinut pitää katutöissä ja mustat housut, vanhemmat ja kuluneet saivat olla arki- ja työhousuina. – Oliko elämä silti kurjenpaa, jos ei ollut muovivaatteita tai keinokuituja päällä ollenkaan?

Kun näin kerron kengistä näin monenmoista, minun täytyy kertoa myös niistä vuosista, kun minulla itselläni ei ollut rahaa ostaa edes tarpeellisia kenkiä. Näistä on vaikea puhua, siksi kai välttelen asiaa. Asuin lasten kanssa avioeron jälkeen noin 50 vuotta sitten Turun lähiössä pahassa slummitalossa, jossa tapahtui tapoista lähtien vaikka mitä. Pysyttelimme syrjässä kaikesta talon touhusta, mutta tästä huolimatta meiltä vietiin vuosien aikana yhteensä neljä pyörää talon kellarista, lukkojen takaa. Minä kävin kolmessa työpaikassa psykologian opiskeluni lisäksi. Sain neljä vuotta pientä palkkaa tai palkkiota tai en yhtään mitään. Vuokra oli pakko maksaa ja lasten oli pakko saada kaksi ateriaa ja koulumatkaan liput. Itse laihduin nälästä yli 10 kg. Lämpöisen aterian sain pari kertaa viikossa. Jouduin kahlaamaan lumihankea pikkukengissä Yliopistolle, jonne tuli matkaa edestakaisin n.14 km päivässä, koska ei ollut rahaa talvikenkien ostoon. Talossa eräs perheenäiti kauhisteli huomattuaan minut hangessa ja käski mennä sosiaalitoimistoon,” josta kyllä saa”. Hänelläkin oli ”sossun maksamat jo toiset pitkävartiset talvikengät” jalassa. Minulle tällainen asia oli mahdoton. Olin itse ollut jopa ”sossujen” työnohjaajana. Sosiaalitoimiston kynnys oli minulle aivan liian korkea, kunnioitettava se on tänäpäivänäkin. Muutenkin minun mentaliteetillani oli pakko pärjätä niin kauan kuin henki pihisi. Nyt kun muistan näitäkin vaikeita vuosia, olen epävarma, olenko ikäni kaiken yrittänyt liikaa.

Kyllä vieläkin koen talvikengät aika lailla ylellisyydeksi. Niitä ei minulla ole ollut montaa paria elämän aikana. Viimesimmät ovat yli 25-vuotiaat. Ovat toimivat, paitsi liukkailla keleillä pohjat ovat kuin luistimet.

Tuohivirsujen teko olikin taitolaji. Minulla on tässä edessäni vanhat, kummitädiltäni joskus 60 vuotta sitten saamani tuohivirsut. Ne ovat mukavat jalassa ja ihan käyttökelpoiset vaikka tänä päivänäkin. Säästän niitä vain nykyään koriste- ja muistoesineinä, vaikka toivottavatkin eteisessä vieraani tervetulleiksi: ”Jos haluat pitää sisäkenkiä, olen käytettävissä”. – Isäni ensimmäinen lahja olivat tuohivirsut äidilleni, Helsingin Tyttönorssin neitokaiselle, joka ei ollut ikinä semmoisista kuuullutkaan. Isä oli opetellut ne itse tekemään. Äiti sai ne Savosta yllätyslähetyksenä (16.1.1934) suuressa paketissa, jota äiti availi jännityksellä. Kun esiin kuoriutuivat tuohivirsut, oudon näköiset kapistukset, päivitteli äiti: ”Varsinainen maatiainen Savosta voi tällasia lähetellä! Mutta sitä maatiaista teologipoikaa Arvia minä rakastan.” Tuohisormuksella Taimi ja Arvi sitten menivät salakihloihinkin. Tämä tapahtui noin 90 vuotta sitten. (Äidin Tyttökoulussa ja kouluissa yleensäkään ei saanut olla kihlautuneita eikä naimisissa olevia.) Tämä kuva on otettu keväällä 1934, kun äiti oli ”valmistautumassa papinrouvaksi”. Hän muutti kampaustaankin ja teki keskelle päätä jakauksen (niinkuin körttipiireissä oli tapana). Jalassa on uudet tuohivirsut. – Kuvassa äiti näyttelee, mutta syy näyttelemiseen on aito: ikävän tunne, kun Arvi on kaukana ja halu valmistautua papinrouvan rooliin. (Rakas äiti-kultani! Kuvassa näkyy liikuttavan selvänä äidin kaunis otsa.)

Minulla oli hyvä kirjailijaystävä Agda Tampereella. Hän asui vaatimattomasti, mutta kauniisti pienessä kodissaan. Kun ensi kertaa menin hänen luokseen, hämmästelin ensi kertaa elämässäni korukenkiä, jotka olivat huoneessa näkyvällä paikalla kuin pienoisveistos. Kengät olivat turkoosinväristä mokkaa, johon oli upotettu suuret määrät välkkyviä korukiviä. Kengissä oli uskomattoman korkeat kapeat korot ja hyvin kaunis, siro linja. Tuli mieleen sadun prinsessa, joka saattoi omistaa tällaiset, mutta ei toki voinut niillä kävellä. Hän istui valtaistuimella ja tietysti kannettiin kantotuolissa. En ymmärrä, kuinka minulta jäi saamatta tietää kenkien tarina. Kun Agda rakasti tanssimista, mutta ei enää voinut sitä harrastaa vakavien sairauksiensa takia, niin arvelin, että nämä upeat luomukset olivat joku muisto tai palkinto tanssikilpailuista. Joka käynnilläni ystäväni luona kengät olivat samassa paikassa. Ihailin ja ihmettelin niitä.

Minusta turhamaisuus ei ole kaukana tai ehkä erotettavissakaan aina esteettisyyden tajusta. Meillä kaikilla on esteettisyyttä yhtenä luonteenpiirteenä, mutta se vaihtelee hyvin laajassa mittakaavassa. Meillä kuvataiteilijoilla sitä on hyvin paljon. Kun näin on, kuvataiteilija pukeutuu erittäin usein tai aina erityisellä ja usein huomatulla tavalla. Hän ei mahda mitään luonteelleen. Hassua tässä on se, että esteettinen maku on meillä niin laajakirjoinen. Mikä on yhdelle lähes kauhistus, on toiselle ihastus.

Meillä Suomessa kytkeytyy luterilaisuuteen ja siinä erityisesti laestadiolaisuuteen ja körttiläisyyteen pyrkimys yksinkertaisuuteen ja koristelemattomuuteen. Minä muistan usein tässä yhteydessä maailman eri puolilla, eri kulttuureissa nykyään ja muinaisina aikoina: ihmisen tarvertta koristautua, käyttää koruja, maalata kasvojaan tai käsiä ja pukeutua hyvinkin koristeellisiin, ei-vaatimattomiin asuihin. Tämän muistaminen lopettaa tuomitsemisen haluan, vaikka näkisi minkälaista pukeutumista tai koristautumista. Kyllä ne tarpeet ovat olleet aina inhimillisiä ominaisuuksia.

Kuitenkin ja tietysti luonteenpiirteet kulkevat kytköksissä vaateukseen ja kenkiin. Hyvin älykkötyyppi esimerkiksi on usein enemmän tai vähemmän huolimaton vaatetuksen suhteen eikä ainakaan kiinnostu jalkineista: kunhan suojaavat ja lämmittävät. Voi jaloissa olla joskus eriväriset sukatkin. Klasssinen ”hajamielisyys” on useimmiten aivojen rakenne- ja toimintamallia eikä oikeastaan ollenkaan tahtokysymys.

Kun edellä sanotun pohjalta ajattelee meidän kenkiämme, siis jalkojen vaatetusta, huomaa, kuinka se seuraa kokonaisvaltaisesti kantajaansa. Mitä ja millainen on meidän psyykkinen rakenteemme, tulee väkisinkin näkyviin ulospäin. Näinhän meidän maailmamme yhä vain rikastuu.

Ollaan vaan pukeutumisessamme monipuolisesti luovia ja rikkaita, ”turhamaisia” ja kekseliäitä kuten maailmassa eri kansat ovat aina olleet! Pidetään jaloissa mitä ikinä halutaan ja keksitään!Pannaan jalkaan kengän alle tiiliskiven tapaiset, laitetaan koroksi pallo, kiedotaan jalkine remmeillä säären ympäri, työnnetään jalka proomuntapaiseen, joka hylkii vettä, näyttää muovilautalta ja voidaan pestä pesukoneessa tai pujotetaan jalka nahkaiseen suutarin yksilölliseen punoksin ja kirjaillun tekemään taidonnäytteeseen tai ostetaan halpa lättäpohja varvassandaali. Kaikkea on! Rikkauttahan tämä kaikki on.