SADERIEMUJA

Olen jo kertonut aikaisemmin, miten meillä ei ollut uimapaikkaa lapsena tosivedettömässä Karjalassa Tl. Mutta lapset ovat nokkelia ja keksivät joka hätään jotain. Me uimme kaurapellossa tai Laurilan kuljun savivedessä iilimatojen kanssa. Muistan, että useimmiten oli mukavaa ja hauskaa kaikesta huolimatta. ( En ota lukuun selkäsaunoja, joita tuli. Joskus aukesi paidanpidikehakaneula, uimahousujen rakentaja haaroissa, joskus iilimato puri liian kovaa.)

Kotona pappilassa ei ollut lähistöllä mitään, missä pullikoida vedessä. Siksi ihmeellisiä, taivaallisen ihania kokemuksia oli päästä sotakesinä Jaakko Haavion huvilalle Pyhäjärven rannalle. Muistot niistä ovat kyllä haalistuneet, enkä pysty niitä palauttamaan. Mutta me lapset olimme alusta alkaen erinomaisen luovaa porukkaa, ja kaikkeen löytyy aina korvaavia ratkaisuja.

Minulla on suloisia muistiaistimuksia vesilätäköistä, joissa roiskuteltiin. Sade oli aina tervetullut. En muista, että koskaan lapsuudessa olisi voivoteltu sadesäätä. Lapsetkin huomasivat, mitä sade teki pihamaalle ja puutarhan kasveille. Kaikki alkoi taas vihertää enemmän. Ja kukkien värit tulivat kirkkaiksi. Sai taas natustaa vihreää suolaheinääkin. Oli kuin taikasauvan heilutuksesta tuoksuvaa, loistavaa ja herkullista. Sade muutti maailmaa.

Etanat oikein innostuivat. Ne nostivat sarvet kauas ulos kotelosta ja venyttivät itseään, kun halusivat maistella pieniä pisaroita. Mutta ampiaiset, mihin ne pääsivät piiloon? Koskaan niitä ei näkynyt. Kyllä ne kai ehtivät lentää räystään alle piiloihinsa. Minä katselin joskus pisaroita. Niitä riippui jokaisessa heinänkorressa ja oksassa ja kukassa ja joka paikassa, biljoonia ja biljoonia, mutta aina erilaisia. Niissä loisti ja näkyi kuvia, ne venyivät ja roikkuivat ja tipahtelivat lopulta maahan. Ja maa oli onnellinen, kun sai vettä janoonsa.

”Pipanat, pipanat, paidat pois ja mars ulos!” huusi isi iloisella naamalla lastenhuoneen ovesta. Kaikki tiesimme, mitä isi tarkoitti. Nähtiinhän me se ikkunoista. Ulkona satoi! Pojat juoksivat kilpaa keittiönraput alas pihalle ja minä riisuin Tuupun ja kannoin hänet keittiön läpi rapuille. ”Nyt Tuupu astu varovasti. Tiiti pitää kädestä. Mennään pihalle lätäkköön!”

Pian oltiin kaikki ulkona ja olo oli riemukas. Juostiin ja lätisteltiin niin, että vesi roiskui. Sade vihmoi vinosti ja teki ilman paksuksi, jonka läpi ei näkynyt. Se oli lämmintä sadetta. Sanoimme, että ukkonen oli lämmittänyt sen meille sopivaksi. Ja nauroimme. Juha vinkui ja kiljui, Ola oli innoissaan, mutta aina rauhallinen, Tuupu pyyhki mahaansa ja taputteli käsiään, lopuksi halusi lätäkköön istumaan.

Kyllä me näimme, että isi ja äiti katsoivat ikkunasta. Ja olivat varuillaan. Ihan turhaan. Minä pidin huolta Tuupusta ja Taivan Isä aina kaikesta.

Joskus jyrisikin. Se ei haitannut, koska me ei osattu pelätä ukkosta. Isi sanoi, että katolla oli ukkosenjohdatin, joka johdatti salamat pois meidän kotoa. Ilman ukkkosenjohdatinta iso salama voi halkaista vaikka pappilan keskeltä kahtia. Jos se menis niin, sali halkeisi kahteen osaan. Mutta niin kamalia ei kannata ihmisen ajatella. Kyllä jo tyhmempikin ymmärtää, että synkkiä ajatuksia ei kannata ajatella. Kyllä me kumminkin on nähty, että salamoita sinkoili sinne ja tänne, tärskähteli ja rätisi, joskus niin lujaa, että melkein hypähti ilmaan. Else, apulainen kertoi, että töpseleistä tulee ukkosella salamoita. Hän oli nähnyt sen, joku muukin oli nähnyt. Mutta sitä ei tarvinnut pelätä, koska ne salamat vain leikkivät huoneissa. Ei ne tappaneet ihmisiä.

Aikuiset tiesi, kumpi oli hyvää sadetta: ukkossade vai sadeilman sade. Ne on erilaisia. Ukkossade on aika hassu, kun se alkaa äkkiä, tostanoin vaan, mutta sadeilman sade ei edes aina ole kunnon vettä. Se voi olla vaikka hämärän tihkua, kostuttaa vaan niinkuin äiti pyykit ennen silitystä. Sadeilmassa on aina erilaisia ja erivärisiä pilviä, jotka roikkuu matalalla. Joskus ne juoksee kovaa, joskus pysähtyy. Mutta ukkossateella pilvet voi olla ihan mustia ja kulkea hirmusella vauhdilla. Ne näyttää aika pelottavilta, enkä minä niitä yleensä katselekaan. Vasta sitten, kun ne ovat ajaneet taivaanrantaan ja aurinko värjää ne punaisiksi tai melkein vihreiksi.

On se kuitenkin ihanaa, että meillä sataa usein. Pyhäkoulussa äiti kertoi, että maapallo alkoikin vesipallosta. Siihen – tähän vesipalloon sitten Jumala taikoi ihmisille maita. Se taikoi Suomenkin maan. Ja meidän maa on kaikista kaunein. Minä tiedän sen. Olen nähnyt Kansojen ihmeet kirjasta paljon suuria kuvia muista maista. Niissä on korkeita ja pelottavia vuoria ja rotkoja. Meillä Suomessa on kauniita järviä ja ihania metsiä ja suuria peltoja.

”Mitä ihmisetkin sanoo!” kuuluu äidin huuto keittiön ikkunasta. Niin se aina sanoo. Hassua, eikö se muista, että mekin ollaan ihmisiä. (Se tarkoittaa kyllä niitä ihmisiä, jotka tulee kansliaan ja näkee meidät.) Äiti ei aina oikein ymmärrä, kun se on alkujaan hienoneiti Helsingistä. Helsinkiläiset ei oikein meitä maalaisia aina ymmärrä.

”Ei keskellä päivää lapset tanssi lipputangon ympärillä alastomina. Mitä ihmisetkin sanoo!” ”Hah! Mutta kyllä meidän lapset joskus tanssii sanoi ihmiset mitä vaan”, nauraa isi.