Kyllikki TukiainenLiisu tuli meille samalla lailla kuin muutkin apulaiset. Se kävi ensin isin rippikoulun, ja kun huomattiin, kuinka kaikin tavoin palveluskelpoinen tyttö ja ahkera ja osaavainen se on, kysyttiin, haluisiko se jäädä pappilan apulaiseksi. Se halusi. Nyt se on ollut jo kolme vuotta ja tuntee talon tavat. Se on 18 vuotta vanha. Äiti sanoo, että se on jo aikuinen nainen. Ei se kyllä ihan samalta näytä kuin äiti. Liisulla on pitkä ja kiharainen tukka aina leteillä ympäri pään. Se ei ole liian pullea, vaan ”sopusuhtaisen” pullea. Liisun silmät on lempeät. Ja kaikki tykkää aina siitä.
Joskus minun käy Liisua sääliksi, kun se joutuu kuunteleman kaikki määräykset ja neuvot ja olemaan vaan kuin ei moksiskaan. Kun isi on sodassa melkein koko ajan, on äiti usein pahalla päällä ja komentaa turhaa Liisua. Mutta kyllä äiti siitä tykkää. Se sanoi kerran, että Liisu voisi olla vaikka oma tyttö. On äiti sille murheitakin itkenyt. Minä olen kuullut montakin kertaa.
Me nukutaan Liisin kanssa yhdessä. Meillä on aitta, joka on pihalla. Aitan toisessa kerroksessa on meidän oma kiva huone ja sängyt. Joka puolelta puikahtelee valo hirsien raosta niin, ettei mitään lamppua tarvita. Kun aurinko laskee, me mennään nukkumaan. Yöllä ei itikat pure, mutta kun aurinko nousee, alkaa ne lennellä ja inistä. Minä menen melkein kokonaan peiton alle.
Liisu asuu kahdestaan sen äidin kanssa kaukana Karjalan kylässä. Sen äiti on Ison Erkin ”piika”, joka tarkoittaa samaa kuin meidän apulainen, mutta talossa on vaan enemmän karjaa. Liisulla ei ole isää. Äidillä on pieni mökki, yksi lehmä, kaksi lammasta ja paljon kanoja. Tietysti myös kirjava kissa. Mökin edessä on pyöreä piha, sen reunoilla kaksi harmaata rakennusta elukoille ja tavaroille. Mutta ne on niin suloisia ja kauniita kaikki yhdessä, että tuntuu kuin ne olis leikkitavaroita. Pihan nurmikko on tiheää ja niin vihreä, ettei mikään ole vihreämpi. Omenapuut valkoisempia keväällä ja punaisempia syksyllä kuin missään muualla. Kanat nopottelevat edes ja takas ja pitävät pikkukotkotusta jo aikaisin aamulla ja kissa on suuri ja lihava ja laiska. Liisun äiti on aika vanhan mummon näköinen, kun se vetää huivin tiukasti leuan alta kiinni. Mutta se on kultainen täti. Aina se antaa minulle kaikenlaisia muruja ja herkkuja. Se kerää niitä pieneen peltipurkkiin tuvan lipaston reunalle.
Minä en ole ikinä ollut niin kauniissa tuvassa kuin Liisun koti on. En osaa edes kertoa. Koko lattia jää kirkkaan väristen mattojen alle. Kummallakin puolella huonetta kiertää seinän vieressä puupenkki, jossa on kannet. Kansien alla täti pitää tavaraa. Siellä on varapeittoja, ämpäreitä luutia, vaatteita ja vaikka mitä aarteita. Seinille on Liisu laittanut suuria ryijyjä ja kirkkaita tauluja. Yhdellä seinällä on enkelitaulu, se, jossa enkeli varjelee lapsia vaarallisella sillalla. Ja ikkunalaudat on pullollaan punaisia purkkikukkia. Voi, kun minä haluisin asua sen näköisessä kodissa! Vaikka on meidän koti tietysti hieno. Onhan meillä suuri sali ja kaikki sorvatut huonekalut ja flyygelikin. Mutta sittenkin!
Minä pääsen aina joskus Liisun kotiin kylään. Kun Liiisulla on polkupyörä, se ottaa minut takatelineelle ja me huristetaan läpi kylien ja metsien niin, että ”hippulat vinkuu ja hulipata hei”. Isi sanoo niin. Minä muistan pitää jalat leväällään, vaikka ne vähän väsyykin. Ylämäessä nousen kävelemään. Ja kun tullaan Liisun kotiin, on sen äiti aina vastassa pihassa asti. Aina se odottaa omaa tyttöä kotiin. Ja ne halaa niin, että ne panee kädet toisen kaulan ympäri. Minun äiti ei ole koskaan tehnyt minulle niin. Se halailee vain pieniä. Voi, kun Haavion Jaakko-setä tulis pian taas saarnaamaan. Se ottaa meitä lapsia syliin ja polvelle ja hypittää. Se keksii ihan omia lauluja ja laulaa meille. Se sanoo minua ”isoksi ja vahvaksi Tiitiksi”, vaikka tietää, etten jaksanut kouluunkaan… Jos se tarkoittaa jotakin muuta. Aikuiset sanoo usien vääriä sanoja ja tarkoittaa ihan muuta.
Me nukutaan Liisun kanssa samassa puusängyssä, jonka voi levittää sopivasti. Minä menen ensin ja sitten tulee Liisu minun selän taakse. Aika usein me aletaan puhella. Se on kivaa. Liisu kertoo minulle kaikenlaista maailmanasiaa. Vaikka se ei ole matkustanut vielä mihinkään muualle kuin Turkuun äidin kanssa, se on paljon lukenut. Kun minä en vielä päässytkään kouluun, en tiedä niin paljoa varmaan kuin pitäisi. Taikka kyllä tiedänkin joistakin asioista, – niinkuin vaikka Egyptin faaraoista ja pyramideista... ja joistakin saduista. Aika paljon! Yhtenä iltana minä olin jo nukahtanut, kun heräsin koputukseen. Ikkunaan koputti joku. Näin unenpöpperössä, että Liisu nousi avaamaan ikkunaa. Minua vaan nukutti.
Sitten Liisu kertoi kotona, että naapurin Lauri on käynyt hänen luonaan yöllä ja tullut ikkunasta niin, ettei äiti tiedä. Minulle tuli vähän kummallinen olla, kun ajattelin, että nämä on niitä aikuisten asioita, joista minä en vielä teidä yhtään mitään. Minä vaan kuuntelin tarkkaan ja koetin ymmärtää hyvin. Mutta en kuitenkaan ymmärtänyt.
Tiesin, että jonkun täytyy ensin kertoa minulle niistä aikuisten rakkausasioista. Ei pikkulapsi muuten mitään tiedä. Minua ei kuitenkaan oikein kovasti kiinnostakaan. Ei ainakaan niin paljoa kuin isin kamalat sota-asiat. Isi vaan joutuu lähtemään jonnekin merelle kamalaan myrskyyn ja pommien räjähtelyyn. Yksi sukellusvene jo upposi, mutta hyvä Taivaan Isä ei antanut isin mennä silloin laivalle. Isi kertoo niille merimiehille hyvästä Jeesuksesta, jota voi aina rukoilla. Jeesus auttaakin aina, vaikka me ei ymmärretä, millä tavoin. Tai koska. Tiedän tämän, kun se on minulle kerrottu ainakin tuhat kertaa. Siiloin kun on oikein hätä, on kiva tietää, että Jeesus auttaa aina kuitenkin.
Olin minä nähnyt niitä rättejä, kun äiti ja Liisu ripustivat naruille kuivamaan, aina vähän piiloon muiden pyykkien taakse. Aikuisilla naisilla tulee verta jalkojen välistä. Se on kamalan hirvittävä asia. Jos minullakin alkaa tulla, kun kasvan aikuiseksi niin en oikein taida tahtoakaan kasvaa. Mutta nyt en ymmärrä, kun Liiisu kertoi, että ei se niin kamalaa olekaan. Joskus ihan hyvä asia. Että muuten ei vauvojakaan koskaan voi saada. Noo, minä ainakin haluan paljon vauvoja! Täytyyköhän sitten tulla paljon vertakin?
Eilen illalla juostiin yhdessä aitanvintille. Minäkin sain valvoa pitempään. Juteltiin kaikenlaista kivaa, vaikka hyttyset inisi lujaa ja imi aina verta, kun vähän silmä vältti. Yöllä taphtui kummia. Heräsin siihen, että Liisu seisoi keskellä lattiaa ilman yöpaitaa. Melkein luulin kummitukseksi. Se alkoi hyppiä riemusta niin, että lattialankut pomppi ja minunkin sänky. Liisu pihisi ja tuhisi ja kiljahteli. Uskon jo, että se oli tullut hulluksi. Se hoki: ”Tuli verta! Tuli verta! Onneksi tuli verta!” Kuinka se voi semmosesta ihan seota. Minua alkoi pelottaa. Vedin peiton kokonaan ylitseni ja olin ihan hiljaa.
”No kultatyttö, Tiitiäinen! Elä nyt pelästy pieni, kun minä vaan… ” kuului Liisun ääni. Ja minä uskalsin tulla esiin ja katsoa. Ihan tavalliselta Liisu näytti. Se oli vetänyt yöpaidankin päälleen. ”Minä tulen kertomaan sinulle.” Liisu kömpi minun viereen. Kun se hermostuu, sen kasvot alkaa kiiltää ja tukka kihartuu ympäri naamaa. Minusta ne kiharat on kuin äidin kultasormukset. Se sanoi, että oli jo luullut, että se alkaa odottaa lasta, ”kun kuukautisia ei kuulunut”. Mutta onneksi kaikki oli hyvin. Minä taisin olla ihan unenpöpperöinen, kun en taaskaan ymmärtänyt.
Miksi Liisu olisi alkanut odottaa vauvaa, kun se ei ole naimisissakaan? Kuka sen vauvan isä sitten olis? Liisun olis täytyny lähteä meiltä pois. Ei Liisu ole puhunut koskaan, että se menee nyt naimisiin. Kummallista! Minun silmät puinuivat kiinni välillä. Liisu puhui, mutta kun en ymmärtänyt, en muistakaan, mitä kaikkea Liisu puhui.
Sille tuli parempi olla, kun sai puhua. Niin tapahtuu joskus minullekin. Puhuminen voi auttaa.
Aamulla minä jään vähäksi aikaa nukkumaan, kun Liisu nousee lypsylle. Joskus kun olen oikein virkeä, nousen sen kanssa auttamaan, jos lehmät on ulkona. Minä osaan pitää hienosti kiinni lehmän hännästä, kun Liisu lypsää. Paarmat tunkevat lehmien silmiin, ainakin kärpäset, ja niiden raukkojen on kamala olla, kun niillä ei ole käsiä ja täytyy tietenkin huiskia hännällä ötökät pois. Kun minä pidän hännästä se ei osu maitoämpäriin. Ja tietysti huiskin lehmää koko ajan oksalla. Kyllä se siitä tykkää. Vaikka ei meillä olekaan lypsäviä kuin Ipana ja sen lapsi Pikku. Yhtä asiaa ihmettelin usein, miksi lehmät seisovat pellolla usein rinnakkain. Vähän aikaa sitten huomasin, että ne ovat keksineet keinon, jolla auttavat kumpikin yhtä aikaa tosiaan. Kumpikin heiluttaa häntää toisen naamalla yhtäaikaa kuin joku kone vaan. On ne vaan viisaita! Isi sanoo, että ”luomakunta keksii keinot, mutta ihmispoloinen ei aina”. Just niin, kun lehmä on luomakuntaa, se keksii.
Tänä aamuna en jaksanut nousta Liisun kanssa. Katsoin vain, kun se puki hameen päälle. Nyt se ei ollut yhtään hermostunut. Puhuminenkin oli kai auttanut. Se kampasi aina pitkän keltaisen tukan kiiltäväksi ja letitti sen. Ei tietenkään se jättänyt tukkaa auki. Ei kukaan tyttö eikä aikuinen nainen semmosta tee. Minä en ole nähnyt äidinkään tukkaa auki kuin saunassa. Vain huonot naiset kulkevat tukka auki, sanoo äiti. Ja minä olen kyllä usein miettinyt, mitä se ”huonot naiset” tarkoittaa. Onko ne jotain rikollisia ja roistoja sitten? Tavalliset tädit laittaa nutturan niskaan ja vanhat mummot pään päälle. Nuoret voi letittää ja kiertää ympäri pään, jos tukka on pitkä. Minulla on aina letit. Joskus ne on letitetty niin tiukkaan, että päänahka kiristää. Mutta pysyvät sitten iltaan asti.
Makasin omassa sängyssä ja olin niin iloinen, kun olkipatja ei ollut vielä kesän aikana kulunut. Se oli paksu ja kahisi. Joskus minä muuten vain kahisutin sitä ja ajattelin, että itikatkin lentäis pakoon. Mutta ne ei lennä. Itikka on yks maailman itsepäisimmistä eläimistä, juu. Se imee vaan käsivartta, vaikka sen maha pullistuu ja tulee tulipunaiseksi verestä. Se alkaa hohtaa pimeässä. Minä seuraan joskus ja kauhistun, koska sen maha puhkeaa. Olen kerran nähnyt, niin tiedän. Veri räiskähti aika paljon ympärille. Onneksi se oli aitassa eikä lähellä ollut hyviä vaatteita. Itikat ja kärpäset…
—-
Kultainen Liisu meni jonkin ajan kuluttua naimisiin Laurin kanssa. He elivät yhdessä pitkän, vaatimattoman ja rikkaan elämän (kaiken muun kuin rahan suhteen) kuolemaansa asti. Minäkin olin mukana hautajaisissa, ensin Laurin, sitten Liisun. Hautajaisissa oli ikuisen elämän ja uuden tapaamisen ihana toive ja ilo mukana.
