HÖRHÖLÄISTEN KESÄJUHLAT

TAPAHTUVAT NIINÄ MUINAISINA PÄIVINÄ, KUN AURINKO UNOHTUI HETKEKSI TAIVAANLAELLE

Alkuhuomautus: hörhölöinen ei ole yhtäkuin hölmöläinen. Hörhöläinen tulee tietysti paikkakunnan nimestä Hörhölä ja sen asukkaista. Hörhöläiset ovat tunnettuja luovasta ja laajasta nokkeluudestaan.

Hörhölä sijaitsee Suomen itäisessä osassa suurten ja ihanien vaarojen kupeessa, joita kiertelevät järvet ja rotkot. Maisemaa kaunistavat myös värikkäät suot ja nevat. Jokainen hörhöläishörhö rakastaa luontoa yli kaiken ja elää sen mukana ja sen ehdoilla. Luonnosta hörhö viisautensa saa. Geeneistä ei niin ole tietoa. Jos ämpäri on kulunut loppuun, mennään tietysti peltisepälle.

(Kuvan olen ottanut tv-dokumentista.) Kylän ihmiset ja eläimet elävät yhteisymmryksessä ja sulassa sovussa.

Kylän keskellä seisoo keltainen kaksikerroksinen, pienikokoinen puutalo. Se on kylän vanha seuraintalo ja kokoontumispaikka. Sen kyljessä nyhjöttää kioskinrähjä, joka hoitaa hommansa paljon paremmin kuin miltä näyttää. Kioskista saa hätätilassa lähes kaikkea, peräpukamavoiteesta hevosenlänkiin ja lampaankyljyksiin. Oikeastaan kioskilla taitaa olla kyläkaupan nimike, siksi se on niin erinomainen. Kun se on kioski, se voi olla auki kauemmin, kun se on kauppa, sen pitää sulkea jo tiettynä tuntina. Ja pyhäpäivinä eivät hörhöläiset kaupaa teekkään. He kunnioittavat sunnuntaita levolle ja huville.

Kioski- kauppa on myös posti ja tietopankki. Kaikki paikallisuutiset voi käydä kuulemassa kioskista. Nyt oli suurin uutinen, ihan kuohauttava ja taas uteliaisuutta kutkuttava: huomenna alkavat perinteiset kesäjuhlat. Niihin satsattiin jokaisessa talossa ja torpassa. Kesäjuhlat ovat ilon ja hauskanpidon juhlat, mutta ne myös kertovat koko kylälle – ja kauemmaksikin joskus, kuka on kylässä fiksu ja ideanikkari ja kuka se kestävin ja vahvin ja paras.

Kylän koko hieno urheilukenttä oli nyt varattu kilpailupäivälle. Kentän reunoilla tapahtuivat eri lajit peräkkäin alla mainitussa järjestyksessä. Kilpailun lajeja oli siis viisi, näin jokaisella oli mahdollisuus olla viisiottelija. Lajit olivat seuraavat: 1. Punttijuoksu 2. Iilimatokilpa 3. Lautalasku 4. Eukonkanto 5. Makaronimaha.

Punttijuoksu oli voimalaji, joka oli kehittynyt vuosien kuluessa. Siinä ommeltiin säärisiteisiin lyijypuntteja alkaen kilon punteista kummassakin sääressä. Koetappas vain: kyllä se tuntuu! Mutta useimmat kilpailijat aloittivat voimantuntoisina heti kahden kilon punteilla.

-Kahtokaas, eipä näy naisimmeisiä, kuului kuulutusääni. Kihinä ja kohinä oli kova, kun kaikki pyörivät ja halusivat nähdä, kuka uskaltautuu kilpaan. Torisevan Tuovi kohenteli luukulla ja lupautui mukaan. Tuovi olikin aina ollut tuhti tyttö, tehnyt talon peltotyöt ja rakennuskorjaukset siinä missä miespuoliset. Tuovin jalat olivat lihaksikkaat ja varmaan hyväkuntoiset punttien painoon, ajateltiin. Ketometsän Kerttukin halusi mukaan, vaikka olikin jokseenkin reporanka neito. – Laiheliineilla on joskus sisupussit, lohdutti joku.

Turpeisen Jupi oli tunnettu lihasten ihmemies. Hän tietysti änki etusijalle ilmoittautumaan ja töni muitakin mukaan, ja ilmoittautujia näytti riittävän. Susivaaran Hessu, Latomeren Lauri, Ölkkymäen Eetu, Sampovaaran Sami ja Luiskavuoren Heikki panivat nimet listaan mukaan. Silloin kuului luja kuorohuuto: – Urho, Urho, Urhoo! Kaikki tiesivät, että Usvalähteen Urhoahan tässä nyt huudettiin. Urho änki sankasta joukosta luukulle ja oli tietysti hyvillä mielin, kun naapurit kannustivat. – Ja seitsemän urheaa urhoa ja kaksi kaunokaista neitosta siis nyt tänään kilpailivat. Ja he ovat: Tuovi, Kerttu, Jupi, Hessu, Lauri, Eetu, Sami, Heikki ja Urho. Onnea kaikille! Saatte kävellä siis yhteispaino 4 kilogrammaa sidottuna sääriinne. Ensimmäinen pysähdys tai kaatuminen lopettaa oman osuuden. Puoli kilometriä yritätte ja sen jälkeen lisätään painoa, tasan kumpaankin säären.

Kilpailijat valmistautuivat. Pieniä lyijypainoja oli ommeltu siteisiin pitkin matkaa kahden kilon verran. Siteet kietoi arvostettu punttimestari ja toimenpidettä valvoi kisatuomari Tuomarila. Kaikille samat painot samoihin kohtiin, ei mitään toiveita niiden sijoitteluun.

Kaikki yhdeksän kilpailijaa olivat vihdoin valmiina liituviivalla. Oli se komea näky. Torisevan Tuovi vasta oli komea kuin kivikauden tyttö. ”Jyhkeä järkäle” kuului jonkun arvio, mutta oikein sopiva suuren talon emännäksi. Tuomari kuulutti: ”VALMIINA! NYT JUOSKAA! PAM!”Ja yhdeksän urheaa ihmistä alkoi nostella vuoronperään sääriään. Oli pakko astella jokseenkin haarat leväällään, ja se teki askelluksen taas entistä raskaammaksi. Valmiit länkisääret auttoivat, olivat kerrankin eduksi. Mutta sitäkös oli hauska katsella! Ölkkymäen Eetu oli pian kärjessä. Eetun lihakset kihisivät voimaa, vaikka eivät olleet erityisen suuret. Eetulla oli tapana käydä aamuisin ensimmäisenä kastautumassa jääpönttöön, jota ylläpidettiin sitä varten.

Ketometsän Kerttua tuijotettiin. Uskoikohan kukaan, että reporankatyttöpaha jaksaisi astella punttipainoissa. Oli tytöllä sääret ja reidet yhdet rimaruikut. Mutta johan loksahti immeisten suu auki, kun rimaruikut askelsivat matkaa siinä missä muutkin. Iso Torisevan Tuovi heilutti tukevia tolppiaan, mutta jälkeenpä jäi. ”Maasta se pienikin ponnistaa”, sanottiin yhteen ääneen. Usvalähteen Urholla oli väkevät jalat ja niillä hän länkkäsi eteenpäin kuin härkä. Huudettiin äänet käheiksi, mutta kun pienoinen Kerttu rimaruikuillaan ehti rinnnalle, jäi suut auki puhtaasta jännityksestä. Oli jo rinnantasalla, mutta ohi meni Kerttu kevyesti kuin lentäen vaan. Laihojen jalkojen painopuntit heiluivat, sääret tärisivät, mutta polvet nostelivat puntteja vikkelään. Hirveän huudon säestyksellä pomppi Kerttukainen ensimmäisenä maaliin. Kilon lisäpainot olivat pian säärten ympärillä ja Kerttu ensimmäisenä toisella kierroksella.

– Onkos sillä samat painot ollenkaan? huusi joku epäilevä. – Kaikilla on, vakuutettiin. – Jos lie hiekan sijaan herneitä! Kysy Tuomarilalta, jos kehtoot!

Ölkkymäen Eetu tuli vahvaksi kakkkoseksi. – Niinpä se aamuinen jääkylpy kannattaa! Sietokyky tuosta lie parantunna! Miten lie iilimatokilipailun kanssa, kauvanko sietänee Eetu matosia! Myö männään tok huutosakiks, kertoili Ölkkymäen isäntä ja jakoi puolen tusinaa EETU-lippua lapsilaumalleen.

Iilimatokisa oli täysin uusi kisalaji. Joka vuosi ei ojista löytynyt tarpeeksi matoja: jokaiselle kilpailijalle vähintäinkin viisi imijää. Nytkin oli alikylän pojannaskaleilla ollut kiire homma löytää 45 samanveroista hyvää imijää. Kerääjän piti itse kahlata ojassa syöttinä- ja mieluiten illtahämärissä. Mutta ahkeruudesta pojannaskalit saivat hyvän palkkion: viiden pennin kolikon kappaleelta. Ja nyt oli saavimudassa puolensataa imijää. Mutta kun poikien pohkeet valuivat punaisina verjälkinä, sieti ne penninpyörykät saadakin. (Pitäjän lääkäri lupasi pojannaskalit katsastaa jälkikäteen, kunhan kisailijat katsastaa.)

-Kaikki kylän immeiset eivät oo milloonkaan joutunna iilimatojen sekkaan ja purtaviks, jotkut purnasivat. Totta, laji on outo ja ilkeänkuuloinen. Mutta mato, tämä mudassa elijä pureutuu lihaan ja imee verta, mutta vain hiukan, ei vaarallista määrää. Päivastoin: iilimatoja on käytetty vuosisatoja parannuskeinona ja pahan veren imijänä. Sen toinen nimi onkin verijuotikas. Iilimatopa tekee pienen haavan ihoon ja antaa siihen pienen puudutuksen, sitten se alkaa imeä verta noin 5 mg 25 minuutissa. Tämä kun tiedettiin, pantiin rajaksi kävelylle 15 minuuttia korkeintaan. Ja matoja sai olla vain neljä yhdellä kilpailijalla. Näin ei syntynyt mitään vaaraa. Päinvastoin, tuli keveä ja hyvä olo.

Mutta niin kävi, tämä laji puistatti joitakin kylän rouvia niin paljon, että he kieltäytyivät laulamasta kuorossa, onneksi eivät jättäneet pullakahvin jakoa kilpailuissa. – Oikeinhan tuo män. Päästii pahimmista kiekujista, tokaisi tukevan oloinen poikamies Taavi.

Vaikka kilpailijat olivat etukäteen tutustuneet iilimatoihin, oli tiukan paikan tullen rohkeus kovalla koetuksella. Laji vaati uimapukua, jolloin saatiin selkään yksi ja kaikkiin raajoihin yksi mato. Jokaisella kilpilijalla oli oma avustajansa. Kaikki saatiin sujumaan, madot olivat paikoillaan ja kilpailijat olivat kärsivällisiä. Mutta sitten alkoi tapahtua! Tuolla putoili matoja selästä ja käsistä, toisella madot purivat (mukamas!) niin, että koski, kolmannella alkoi juosta veri. Avustajat avustivat, ottivat aikoja, sitoivat haavoja. Jo valittikin joku muskelimies (melkein äitiään huusi).

Kaksi kaunista tyttöä vain hymyilivät, vaikka heidän juotikkaansa innostuivat imemään itsensä kiinni ja täyteen. Vasta avustajat saivat ne irti. Jälleen kerran tuli todistetuksi, että kelpo urheilupoika ei ole välttättä mikään mikko madonkantaja. Ei ollenkaan, vaan nämä kaksi kaunokaista neitiä ne kärsivälliset kärsijät olivat. He olivat molemmat jo ehtineet päästä elämässä kärsimisen makuun. Niinpä he kaksi, kylän urheat neudot voittivat tämän kisan aivan ylivoimaisesti.

Kolmas laji oli lautalasku, tavallinen mäenlasku omalla laudan tai pahvin palalla. Kelkkaa ei saanut käyttää. Mutta kaikilla voitehilla sai laudanpohjan voidella. Erityinen oli tietysti itse keskikesän mäki. Se oli nurmikentälle tehty korkea mäki. (Vihreä nurmikko on erinomaista liukumäkeä.) Kaikilla osanottajilla oli niin hauskaa, että alkupäivän verenimijät unohdettiin. Vastajuodut pullakahvit kihersivät vatsassa ja jäätelöpötkylän nuoleminen oli rauhoittanut hermosolut ja vatsan lopullisesti.

Loppujen lopuksi ei mäenlaskusta tullut kummoisempi kilpa kuin lasten mäenlakusta talvella. Lautapalat luistivat. Suuriruhoisilla enemmän ja tyttösillä vähemmän tietysti. Kilpailu ei ollut oikein tasapuolinen, koska kilpailijan paino oli näin ratkaiseva tekijä eikä kekseliäät lauta-alustat. Ölkkymäen Eetukin oli valmistanut upean vanerialusen, oikein kirjaillut puukaiveruksin.

Mäki ei ollut kovin korkea eikä pitkä varsinkaan. Sen alapäässä oli töyssy, jossa jokainen kelkka mätkähti tavalla tai toisella. Hyvin pian nurmikko muuttui siinä multapelloksi, johon olisi voinut hyvin istuttaa perunoita. Perunamaan asukkailta kilpailijat lopulta näyttivätkin. Mustat naamat ja mullattu kuorrutus jokaisella.

Mutta loputulos yllätti jälleen. Nurmikon multa pysäytti raskaat kuormat, mutta lennätti kuin siivillä kevyen kelkan eli tyttöpaha rimaruikku Kerttunen ehti taas voittoon. Voitto oli suuri asia, nyt siis jo kolmannen lajin. Sääli tietysti isojen poikien, jotka kovasti olivat toivoneet olleet voitonuhoisia jo pitkään.

Mutta seuraava kilpailulaji edellytti sopivasti pientä taukoa. Kilpaveikot puhdistautuivat keskelle kenttää rakennetussa kansanomaisessa suihkulaitoksessa, jossa vesiletku pyöri ympäri. Kesäiltapäivä oli kuuma ja vesi virkisti. Sitä roiskui ihan sopivasti yleisönkin joukkoon.

Sitten kuulutettiin, että seuraavaan kisaan, eukonkantoon oltiin jo valmiina. Jokaisella kilpiailijalla oli jo ”eukko” vierellä. Mieluisia kylän tyttöjähän he olivat paria lukuunottamatta, joilla jo oli oma rengastettu kotieukko. Eukon kanto ei sopinut tietenkään Torisevan Tuoville eikä Kotimetsän Kertulle. He saivat kunnnian olla tuomareina. Tarkkoja tytöt olivatkin. Sääännöistä ei poikettu. Ykkössääntö oli: nainen ei saanut olla pää alaspäin. Tässä kylässä naista kunnioitettiin eikä sallittu häntä retuuttaa pää alaspäin – vielä, kun kilparadalla oli metrin syvyinen oja, jossa kantajan piti kahlata.

Näin urheilullinen kilpapari ei ollut hörhöläisiä, mutta näinkin on suuressa maailmassa, ties missä. (Kuva internet: Eukonkanto mestaruuskisat Suomessa. ) Suomessa on pidetty useita kansainvälisiä mestaruuskisoja, joka ehkä kertoo jotain meidän maasta.

Mikä näky tämä olikaan, kun uljaat urhot heittivät hartioilleen mieluisan naisen! Kun näin asian näki, piti jättää huomioimatta naisen roikkuminen lähes omavaraisesti reppuna ja takertuneena mieheen. Oli siinä kädet kuitenkin kaulalla ja hiki yhteistä. Jalat jos vielä ylettyi miehen lantioille, johon sujui. Keksipä joku vinokannon, jossa toinen käsi kulki kaulan ympäri ja toinen hartian ali. Mutta lopun näytti ratkaisevan joku parin yhteinen punnerrus voiton eteen, kun järkevää muuta selitystä ei löytynyt. Pieni porukan laiheliini jälleen, mutta ponteva Luiskavuoren Heikki kantoi oman eukkonsa ensimmäisenä maaliin. Hurraa huudoista ei tahtonut tulla loppua.

Kilpapäivä kruunattiin makaronin syönnillä. Tämä laji vaati suurta naisporukkaa ahkeriksi. Italian maan makaronia kaadettiin patoihin kilokaupalla, vaikka se helposti pursuilikin hellalla yli reunojen. Voita, suolaa, pippuria, sipulia ja tietysti tomaattisosetta sankasti joukkoon; ja johan tuli maukkaat syötävät.

Etunäyttömällä seisoi pitkä pöytä, jonka takan aseisoi 9 hengen kilpajoukkue kädet sidottuina selän taakse. Tässä vaiheessa oli jo tunnustettava, että joukkue näytti enemmän hölmöläisiltä kuin viisailta. Oli iilimatojen verijätteitä siellä suntäällä ja mustanmullan värjäystä kaiken päällä. Oli henskeleitä poikki ja vetoketjuja rikki, repaleita ja ketaleita. Mutta naamat oli iloisia ja intoa täynnä. Nälkäkin oli jo kova. Ja silloin tuotiin 9 suurta vatia täynnä ihanaa makaronia, sitä samaa kuin Italian maassa sanotaan pastaksi.

Kuului odotettu huuto: SYÖNTI ALKAA! NYT! Kaikki 9 kumartuivat alas pöytää kohti kuin takaraivoiskusta. Joku osasi varoa naamaansa – oli ehkä kotona harjoitellutkin, mutta pian kuitenkin kaikilla oli naama punaisena tomaatista. Kuului ähkäisyjä, kun asento oli vaikea. Kohta alkoi punaisia makaroninpätkiä tunkea sieraimiinkin. Piti puhaltaa lujaa välillä ulos . No, niinpä punaisia pikkumakaroneja lenteli ympäri kilpailijoita. Katsojia nauratti ja kilpailijoita sisuunnutti yhä enemmän. Nyt ei ollut kysymys lihaksista ja kunnosta, nyt oli kysymys taidosta ja tekniikasta. Hitaanlainen nautiskelija ei olisi tähän joukkoon sopinut, mutta eipä heitä ollutkaan tulossa.

• Onkos tämä nyt ihan oikeeta hommoo noin leikkiä ruuvan kanssa, kysyi Salokumman Akseli naapureilta.
• Tokko nyt syntiäkään lienee, arveli toinen.
• Kilipailoohan nuo ihan oikeesti. Eivät nuo ruuvalla leiki, syöväthän ne sitä. Kahto vuan tarkkaan! Ei oo syöminen syntiä!

Usvalähteen Urho oli ennalta arvaamaton hotkija. Hänellä suuhun mahtui ruokaa ja alas meni samaa tahtia. Miehillä on yleensä suuri ruokasuu, jonne tunnetusti mahtuu. Hotkijoinakin heidät tunnetaan. Mutta tämän päivän kisat tartuttivat makaroninpätkät poskiin, änkivät nenään ja kulku hidastui. Uskokaa tai älkää, mutta jälleen voitti laiha herttainen kylän rimaruikku Kerttu. Hän osasi syödä nassutella ja nielaista somasti samaa tahtia, ja kun lautasen reunat olivat tyhjät, hän painoi naaman alemmas ja jatkoi samaan rauhalliseen tahtiin nostamatta naamaansa vadilta, kunnes oli pohjan nuoleminen edessä. Se tuntui hänestä oudolta, oli kuin palaisi lapsuuden tikkaripäiviin. Mutta nehän vasta kivat muistot toi. Ja niinpä Kerttu kaunokainen sai vatinsa tyhjäksi ensimmäisenä. Paha puoli oli voittajalla ja ainakin Torisevan Tuovilla, kun makaronivadillinen oli ”niin paljon syätävää, aimo apellinen ainakin”, että sai aikaan ähkyn.

Mutta hurraa-huudot kaikuivat kentällä kauan. Yleisökin sai ostaa makroniannoksia ja se viimeisetkin huutajat sai hiljaisiksi. Aurinko jo ehti pulahtaa lampeen ja metsänreunaan, suloisen pehmyt viileys rauhoitti päivän. Hämärä kulki utuna ympärillä.

Kylän väki lähti koteihinsa. Monet ihailivat metsän kauneutta, nukahtelivat mättäille, noukkivat kieloja mennessään. Joku ehti omaan aittaan, toinen kukkui aamuun asti. Kaikki olivat onnellisia ja kiitollisia pitkästä ilosta, hauskanpidosta ja kauneudesta. Ihmisellä on hetkiä, jolloin ei elämään muuta tarvitakaan kuin luonnon kauneutta ja iloa.

Sinisiipisten sirriäisten tanssiessa iltausvassa huusi huuhkaaja ja kutsui yön pimeän. Pimeä osasi tulla hiipien ja väsyttää päivän poltot.Taivaalla syttyivät iltatähdet ja pikkuenkelit lähtivät matkaan.

SEN PITUINEN SE TARINA.