Kyllikki Tukiainen
Kuva Eero Järnefelt 1888.
Oli Murmolan Ilmarilla töitä, kun puolen tusinaa lasta ja kaikki kymmenet peltohehtaarinsa hoiti ja vielä hyvin hoitikin. Hän oli säästynyt sodasta pahan lonkkavikansa takia. Toinen jalka oli huomattavasti lyhempi ja kävely oli vaikeaa. Koskaan kukaan ei kuitenkaan kuullut Ilmarin valittavan, ei kivuistaan eikä muustakaan. Ilmari oli hyväntuulinen ihmemies, joka oli esimerkkinä vaikka kelle nykymaailmassakin. Tosin joku tietää, että murheet pitää jakaa ja seuloa läpi. Josp Ilmari oli sen emäntänsä kanssa ja kainalossa jo tehnytkin, kun niin oli rauhaisa ja lempeä mies. Lapsiaan rakasti yli kaiken.
Talon Kerttu-emäntä tuli pienestä torpasta vielä vanhan emännän komentoon. Hän oppi taitoja, joista pikku torpassa ei ollut aavistustakaan. Kun lakanat oli pesty ja mankeloitu, ne rullattiin kauniisti liinavatekaapppin, jossa komeili aina suuria valkeita rullakasoja. Tyynyliinan päihin ommellut kanttinauhat kiharrettiin kanttipihdeillä, ja kyllä oli komeeta katsella senjälkeen niitä kaapin hyllyillä. Ja haistella! Jo pienestä oppivat lapset haistelemaan vastapestyn pyykin ja silityksen jälkituoksuja. Heistä siinä oli samaa hajua kuin isän pilkkomissa tuoreissa puuklapeissa.
”Meidän tytöt ne erottaa haistamalla tuoreen ja puhtaan vanhasta ja likaisesta ilman silmiäkin”, kehui isä -Ilmari. ”Meidän Anja haistaa jo ovelta, onko Pikku-Millan housut märät pissasta, ei tarvii olla edes kakkia”. Näin kehuttiin lapsia.
”Nythän Anja ehtii lattiat puunata ja pienet sitten kyllä kiillottaa sen. Se on niiden lempipuuhaa.” Ja Äiti toi puunausvahapurkin tytölle. ”Minä haen pienille villasukkia niin saavat luistella. Hauskaa saa olla.”
Ja niin Anja puunasi talon kahdeksasta huoneesta viiden korkkimatot puunausvahalla. Suurten huonekalujen alle ei tarvinnut levittää puunausvahaa, mutta pienet huonekalut kasattiin sivuun. Anja puunasi talon lattiat näin juhannukseksi, jouluksi ja pääsiäiseksi. Käsi heilui järjestelmällisesti nurkista ovelle. Kyllä tyttö jo tiesi.
Ja parin tunnin jälkeen pienet: Heikki, Lauri, Maila ja Meiju ryntäsivät lattialle tanssimaan. Villasukat vilkkuivat, kaatuiltiin ja huudeltiin, rallateltiin ja tanssahdeltiin. ”Ottakaa ovelta vauhtia ja tehkää liukuja”, huusi Anja väliin. Niinhän asiat aina hoituivatkin, kun riemukas tanssi vähän hyytyi, alkoi luistelut. Mikä riemu oli neljän lapsen hyppiä kynnysten yli ja luistella huoneesta toiseen. ”Sohvien ja tuolien jalkojen juurilta hankaatte myös”, komensi Anja ja hankasi lattiaa itsekin. Kun ilonpito vihdoin päättyi, oli kaikilla joku haaverikuhmu, joka kuului ilonpitoon, mutta Murmola oli lattioiden puolesta valmis juhlaan kuin juhlaan.
Kaikki juhlapyhät huomioitiin asianomaisesti ja vanhojen tapojen mukaan. Kirkkoon mentiin nyt jo koko perhe.
Tuli joulunaika ja jouluaamu.Vielä pimeään aikaan Ilmari ajoi hevosen rapun eteen ja kaikki kahdeksan ahtautuivat tarkan suunnitelman mukaan kirkkorekeen. Isä seisoi takana jalaksilla, äiti-Kerttu piti sylissään pikkuista Mauria ja kääri hänet lampaantaljaan. Suuri häräntalja levitettiin muiden ylle, vain Anja mahtui istumaan äidin viereen.” Saavat oleilla taljan alla miten mukavinta on”, sanoi isä ja nauroi. Hän tiesi, että oli siinä neljällä mönkimistä, että oma tila tuli. Välillä nousi pää taljan alta milloin mistäkin nurkasta. Kulkuset kilkattivat entistä paremmin, kun Anja oli sitonut uusia kulkusia istuinryijyyn. Kylän Aaron seppä oli takonut uusua kuljusia hevosen länkeihin. Nyt oli helinää ja kilinää.
Mutta kirkkomatka oli vain kaksi kilometriä kulkusten helinää, ja kun Ruupus tamma sen juoksi, ei kestänyt kuin yhden metelin verran, kun jo oltiin kirkonmäellä. Kirkonmäki oli paikka, jossa talojen isännät mittailivat toisiaan ja perheitään. Kirkkoreki, rekiryijy ja rekipeite kertoi paljon talon isännästä, vaatteet enemmän emännästä. Isäntä taljat hankki, mutta emäntä kutoi istuimen rekiryijyn. Rekiryijyn piti olla kaunis katsella ja pehmiä istua. Toki olivat isännällä ja emännällä päällään komeat turkit. Ja hevonen oli kiiltävä ja komia.
Kirkossa oli perheellä oma penkki ja siihen istuttiin järjetyksessä, joka oli jo kotona opeteltu. Anja istui tietenkin pienten keskellä vahtia pitämässä. Äiti piti sylissä pikku-Millaa ja isä istui vieressä suorana myhäillen käytävän puolen ensimmäisenä. Oli se komea näky, kun koko Murmolan kahdeksan henkeä täytti penkin.
Urut alkoivat pauhata, valo kasvoi holveissa ja muuriseinien enkelit liikahtelivat. Sitten käveli pappi ohi alttaria kohti. Pikku-Millahan ei ollut nähnyt pappia, muut tiesivät odottaakin. Kultainen viitta ja sauva kädessä – ihan kuin Topeliuksen satukirjan kuningas asteli majesteettisesti ohi alttarille. Ooh! pääsi pienten suusta. SHH! hyssyttivät äiti ja Anja.
Kirkonmenot jatkuivat ja väsyttivät. Pieni Mauri nukkui äidin sylissä eikä itkenyt kertaakaan. Kauempana kirkkosalissa kiljui lapsi monta kertaa. Murmolassa osattiin olla hiljaa. Lapset olivat hyvin kasvattetuja. Sitten huomasi äiti, että pikku-Milla oli poissa. Hän oli liukunut penkilta alas ja livahtanut isän polvien välistä suuren veisuukirjan alta ja juossut penkkirivien reunaa alttarille. Siellä hän nyt seisoi papin ja alttarikaiteen edessä, pieni nenä melkein pystyssä, suu auki ja silmät pyöreinä katsoen suurta satukunigasta. Kuningas lauloi ja holveissa kaikui, Milla lumoutui. Hän jäi seisomaan sormi suussa paikalleen.
Tämän kaiken äiti näki, tönäisi isää, että mene, hyvä mies hakemaan toi tyttö! Isä katsoi ja hymähti. ”Onhan se löytänyt hyvän paikan. Antaa sen olla, kun pysyy hiljaa. Ei se ketään häiritse.” Ja pikku-tyllerö sitten sai jäädä ihailemaan kuningasta. Anjan poskia alkoi kuumottaa ja äitiäkin hermostutti, mutta isä oli varma, että näin on hyvä.
Pikku-Milla huomasi punaisen samettisen alttarikaiteen penkin. Se oli täsmälleen kuin tehty Millan tuoliksi. Milla kiipesi istumaan keskelle, eikä pappi nähnyt enää edes Millan hiustupsua kaiteen yli. Milla katseli kirkon keskikäytävää ja näki ihmismääriä laulamassa, suuria holvia ja niissä enkeleitä. Oli lämmintä ja ihanaa. Millaa väsytti ja nukutti. Punaiset pullukkaposket hehkuivat kuin omenan puolikkaat. Milla painoi päänsä punaiselle sametille ja nukahti. Kaikki pikkuenkelit lehahtivat seiniltä ympärille.
Toki kaikki näkivät, koko kirkkokansa: ” Mikä häpeä, kuinka antavatkin lapsen tehdä noin! Onhan suloista! Pikkuinen löysi hyvän paikan nukkua. Löysipä tyttö pehmosen paikan puupenkin sijaan! Eipä tuo häiritse ketään!” kuiskuteltiin. Nyökyteltiin ymmärtävästi Ilmari-isännälle ja äitiä kohti.
Ja niin sai pikkuinen Milla nukkua makeat unet suuren valon ja juhlaveisuun keskellä vanhan pyhätön jouluaamussa.
