IKKUNASTA (1.)

Novelli – Kirjaherhiläinen

Astun askelen kerrallaan harjoitellen kävelemistä. Tuntuu mahtavalta astua ilman kipua. Selkäleikkauksesta tuli vasta kuusi viikkoa. Selkää paikattiin ruuveilla ja titaanilevyllä. Sellaista osataan tehdä. Nyt jalat toimivat, omituisen epävarmasti kuitenkin. Niiden hermoradat opettelevat taas työskentelemään sillä lailla kuin niiden on tarkoitus. Kuinkahan kauan tätä jatkuu! Vaikka näin toivossa paremmasta on ihan hyvä elää, kun vertaa siihen kun joka päivä oli aina vaan tuskallisempi astua ja lopuksi jalat ei edes toimineet.  Omituista ajatella sitä näin jälkeenpäin: kuinka en hermostunut enempää? Olisinkohan voinut kokonaan halvaantua?

     Huiskasen kädellä jotain korvaan pyrkivää ampiaista. Menetkös siitä herhiläinen! Olen horjahtamaisillani ja kaatumassa katuun. Kädet on siis pidettävä rollaattorissa muuten kaatuu. Ja se on varma, että ylös maasta en pääse. En ole päässyt enää kahteen vuoteen.

   Kivetty katu nousee värikkäänä bulevardina kohti kauppakeskusta. Pitkä rivi vaaleanpunaisia, pinkkiin pukeutuneita kirsikkapuita uhkuuu väriään liioitellusti. Vaaleanpunaisia sävyjä loputtomasti, kukka kukan vieressä niin tiiviisti, että vasta aukeamaisillaan olevat vihertävät lehdet jäävät lähes kokonaan piiloon. Olen ennenkin ihmetellyt, että kukat ovat niin innoissaan, että puhkeilevat jopa suoran puun rungosta esiin. En ole ikinä nähnyt sellaista ilmiötä, mutta koska en ole asiaa tunteva biologi, on kai oikein jättää koko ihme ihmettelemättä. Seuraus tästä ylenpalttisesta kukkamäärästä tekiee puista pyöreitä kukkapalloja. Höttöisiä tuoksuvia kukkapalloja. Uskomattoman näköisiä! Erinäköistä kuin syksyisin.  Tuntuu hyvältä kuitenkin muistaa  puiden värit syksyllä: kaikki okran ja oranssinpunaiset vivahteet! Ne värit, jotka ovat kirjautuneet minuun.

   Kirsikkapuiden ihanuus oli huomattu kaupungissa jo jonkin aikaa. Paikalla näki päivän mittaan ja vielä iltamyöhäänkin turisteja kuvaamassa. Jotkut osasivat valokuvata, sen huomasi heidän kameroistaan ja kuvaamistavoistaan. Jotkut kiertelivät puita ja koukistelivat sinne ja tänne, joku asettui makaamaan maahankin saadakseen hyvän kuvakulman. Niinhän minäkin tein ennen. Siihen aikaan olin vielä aika terve.

   Tavallinen kuvaaja seisoo käsi tönkkönä ojossa puun edessä, räpsäyttää kännykkäkameraansa samalla kun kääntelee ja vääntelee omaa naamaansa oikeaan kuvakulmaan. Suun pitää olla niin auki kuin suinkin, alaleuka roikkua loksallaan. Todella rumasti. Ehkä se on olevinaan hymyn yritystä, mutta silmiin asti ei ilme kyllä nouse eikä minkäänlaista ääntä kuulu. Ilmeisesti oleellista on ketkua vain suu ammollaan alaleuka niin alhaalla kuin se kullakin venyy. Niin tekevät juontojen välissä nykyään jotkut tv-uutisjuontajatkin, aukoilevat suutaan, hetkuvat sinne ja tänne, mutta ääntä ei kuulu. Jos on tukkaa päässä, se viskotaan silmille. Mitä ne mahtavat sillä ketkumisella ja suun aukomiselle viestittää? Olen miettinyt sitä, mutta en ymmärrä. Kaunista se ei ainakaan ole.

   Jotkut tytöt asettelevat kukkivien oksien alla pää kallellaan huuliaan yhteen ja törrölleen oudon liikkumattomiksi, joka on ilmeisin uusi muoti. Matkivat ehkä television kardashiaaninaisten turvotettuja huulien ilmeitä.   Alkuperäinen kuvatausta, kukkiva puu tytöiltä unohtuu, se ei ollutkaan oleellinen. Sitten otetaan yhteiskuva: työnnetään päät rinnakkain,  taas suut ammolleen ja alaleuat roikkumaan. Kuva on valmis lähtemään kierrokselle…

    Miksi nykyään monilla nuorilla tytöillä oli pakonomainen tarve ottaa itsestään loputtomasti kuvia. On se facebook ainakin täynnä. Kuinka jaksaa katsella kännykästä miljoonaa naamaa joka hetki? Ja taas kolmenkymmenen sekunnin päästä sama naama suu vielä enemmän auki ja näin tunnista toiseen. Jatkavat tietysti kotona samaa. Ja vuorokaudet ympäri. Tyttö edestä takaa, istuu makaa, kaikki ne kuvakulmat. Yhtenä päivänä viereisen bussipysäkin lyhyellä penkillä retkotti tyttö kuvaamassa itseään. Hän makasi selällään ja repi hihatonta puseroaan rintojen kohdalta alas, kun toisella kädellä haki kameran osumaa itseensä. Ihmisiä kulki ohi, joku jäi katsomaankin, joku poika hihitteli, mutta tyttö keskittyi itseensä niin, että ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin itsensä.

    En yhtään ihmettele, että aina joku sanoo olevansa perinjuurin kyllästynyt koko tietotekniikkaan. Viisaat pakenevat sen ulottumattomiin. Metsään asumaan ja maata viljelemään. Niin kuin teki hullunviisas Linkola. Kyllä miehellä viisaita ajatuksia oli. Suurin osa taisi olla niitä.

TV2 esittää Tanskalaista maajussia. Kerrassaan upeaa dokumenttia! Katson sen aina kun ehdin. Maajussi tekee omalla tilallaan suunnilleen kaiken, mitä ikinä voi tarvita tilan töissä ja kotona. Modernia perustekniikkaa taitaa olla vain sähkö. Kun maajussi hio vanhalla höylällä puulautaa ikkunanpieliksi ja hivelee kädellä höylättyä pintaa, tunnen minäkin puupinnan sileyden, näen puusyiden kauneuden. Tunnen tuoreen puun ihanan tuoksun. Sen varsinkin. Juuri niin kuin lapsuudessa puuliiterissä, jossa isä oli puutöissä.

Meillä oli pappilan pihassa puuliiteri, niin kuin kaikilla maalaisilla. Sinne tuotiin tietysti kaikki talossa tarvittavat polttopuut. Isä ajoi enimmäkseen itse reellä ja lainahevosella tukit pappilan omasta metsästä. Kylässä oli kiertävä sirkkeli, joka tilattiin lyhentämään runkoja. Muistan hyvin sen sirkkelin äänen. Ja kukapa ei muistaisi? Terävä, ajoittain kimakaksi nouseva ja ujeltava ääni, joka ei kuitenkaan ollut pelottava. Ei. Se oli ihan kotoinen ääni. Sehän kuului lähes aina päiväsaikaan jostakin päin kylää. Isä sahasi tukit pölkyiksi ja pölkyt tietysti hakattiin kirveellä klapeiksi. Polttopuita, puuklapeja, siis keittiöhellaan ja uuneihin sopivia tarvittiin paljon, koska suuri rakennus – 8-10 lämmitysuunia ja keittiön hella –  kuluttivat valtavat määrät puuta. Valmiit klapit meillä vain heitettiin liiteriin kasoiksi eikä ladottu. Jatkuvasti joku lapsista sai olla heittelemässä liiterissä klapeja. Muistan, että se ei ollut ainakaan pojista mieluista hommaa, sen paremmin kuin puiden kanto sisäänkään.

   Puuliiteri oli pitkän ulkorakennuksen toisessa päässä, laudoista tehty ja punaiseksi punamullattu ulkorakennus. Toinen ovi tuli pihalle ja toinen aukesi taakse, jossa seisoi tukkipinoja. Sirkkelistä tuli uskomattoman ihanasti tuoksuvat korkeat kasat sahanpurua. Sahanpurua syntyi tietysti käsisahallakin, mutta ei niin korkeita kasoja.

Ihanan tuoksuista kellertävää sahanpurua – sävy riippui puulajista. Tämä tuoksu on minun koko lapsuuteni voimakkain tuoksumuisto. Olen saanut sen nenääni lähes koska vaan… Nyt tuntuu, että en tunnekaan enää tuoksua. Minun olisi päästävä uusimaan se jonnekin. Miten se olisi mahdollista?   Koko aikuisuuteni olen sanonut (enimmäkseen vain itselleni), että minun ”hajuveteni” on tuoreen sahanpurun tuoksu. Se on ihmeellinen ja totaalinen tuoksu, jossa voi tuntea rikkaan metsän, sen vihreyden, raikkauden jaelinvoiman. Vain vastatervattu ratapölkky tuoksuu yhtä ihanalle. Koen melkein ahdistavana, kun huomaan, että nykyihmiset eivät edes tunne näitä kaikkia käsitteitä. Turhaa silloin näistä on puhuakaan. Enää löytyy niin harvoja, jotka ymmärtävät edes, mistä puhun.

     Olen siis taas samassa kohdassa: minun aikani alkaa olla lopussa. Uusi aika on erilainen. TÄYSIN ERILAINEN.

    Tämän viikon ansiomitalin arvoinen kohokohta oli: tanskalainen maajussi pystytti naapurinsa kanssa pellolle keskelle ”ei mitään” 8 metriä korkean pylvään, jonka päässä oli valmis haikaran pesä sen varalle, että Tanskassa pesivä haikara ottaisi sen omakseen. Ihanan ihana oivallus! Sen kauniimpaa luonnonsuojelutekoa saa etsiä!

 Alkavatko länsimaiset ihmiset jakautua kahtia: niihin, joiden ajatus pyörii vain oman itsen ympärillä, joilla on loputon tarve olla mahdollisimman hyvän näköinen ja mahdollisimman hyvin tyydytetty kaikissa elämän tilanteissa ja tarpeissa, ja toiseen tyyppiin, jotka kiinnostuvat oman itsen ulkopuolisista asioista, milloin mistäkin maailman ja toisen ihmisen tutkimisesta ja hoitamisesta, tieteistä taiteista ja hyväntekemisistä. Melkein silmissä näkee, miten nämä kaksi ihmisrotua kulkevat yhä kauemmas toisistaan. Mitä oikein lopuksi tapahtuu? Niin kauan kuin lääkärit kuuluvat jälkimmäiseen joukkoon, elämä saattaa ainakin osin kituutella eteenpäin, mutta kun lääkäreillekin alkaa olla oman elämän tyydytyksen saaminen tärkeintä, parempi palkka, helpompi työ, kasvaa ensimmäisinä ainakin vanhusten pahoinvointi…

Iloisia ilmeitä ja ihastuksenhuutoja kuuluu ympäriltä. Onneksi! Minä alan helposti nykyään murehtia tai ainakin nähdä nurjia puolia joka asiassa. Jos milloin, niin nyt on aika olla iloinen. On tämän maan kauneinta aikaa ja minä voin kävellä!

    Yhtenä päivänä viime viikolla sain katsella ikkunasta aivan ihastuttavaa uutta elokuvaa. Puolen päivän jälkeen bussista purkautui joukko japanilaisia perheitä ensin kerran ja myöhemmin lisää. Lopulta heitä oli suuri joukko aikuisia ja paljon lapsia, monet lastenvaunut ja rattaat. Kaikki kerääntyivät kirsikkapuiden alle tiiviisti yhteen. Kadulle ja nurmikolle levitettiin istuimia ja alustoja. Isommat lapset juoksentelivat ympärillä, pienimmät nostettiin vaunuista maahan istumaan, leperreltiin vauvoille, naurettiin ja keskusteltiin, availtiin eväspaketteja ja viinipulloja. Minulla oli ikkuna auki, mutta ei kuulunut huutoa eikä mekastusta. Aurinko laikutti paratiisimaiseen vaaleanpunaisen näkyyn kirkkaita sinisiä varjoja.  

Japanin tunnelmat on herättäneet minussa selvästi ihastumisen tunteita. Tuskin kaikki tunteet ovat vastanneet aivan todellisuutta. En usko sitä nyt jälkeenpäin. Muistan, kuinka Työväenopiston kirjoituspiirissä kirjoitin novellin japanilaiseen tunnelmaan ”Kaksi äitiä”. Piirin vetäjä sanoi minulle, että hänen oli tarkistettava, onko Japanissa ja Kiotossa tosiaan setripuita. Olin silloin lukenut Yasunari Kawabatan romaanin Kioto. Sen kautta opin rakastamaan setripuita. Romaani teki todella minuun valtavan vaikutuksen. Täytyy lukea kirja uudelleen taas. Miten mahtaa nyt vaikuttaa?

Kun seurasin tapahtumaa kirsikkapuiden alla, minua alkoi itkettää. Kauneus itkettää. Suuri kauneus. Varsinkin muistoja sisältävä kauneus, se, jota ei enää ole.

Suuri lasten kahluuallas värisyttelee turkoosia pintaansa kuin oikea metsälampi ja houkuttelee lintuparven reunalleen. Linnuilla on selvästi hellepäivän jano. Ne kurkottelevat altaan reunoilta alas veteen ja noukkailevat vettä täsmälleen samaan aikaan kuin  yhteissopimuksesta. Huvittava näky! Lapsia ei juuri nyt näy, siksi kai linnut uskaltavat. Keskellä lampea kelluu ketkutellen kirkkaan keltainen leluankka. Vanhus istuu rollaattorissaan altaan toisella laidalla ja kohottaa kasvojaan aurinkoon, niin kuin minäkin vähän väliä. Tai ehkä hän veti sisäänsä kirsikkapuiden hienoa tuoksua. – Vanhus! Niin minä taas ajattelin ja unohdin, että olen jämptisti sitä itsekin. Kun nyt ei vaan tunnu vanhalta. Mutta kyllä joskus tuntuu. Hyvin vanhalta ja viisaalta. Niin. Mutta tänään ei tunnu. Jos ihminen on sairas, ei se ole samaa kuin että on vanhus. Niin, varsinkaan, kun on koko elämänsä sairastanut. Sairaus on jokapäiväistä, mutta vanhuus on uutta. Joka päiväistä uutta. Semmosta, johon pitää alkaa tottua.

    Alas kivetystä kävelee käsikynkkää kookas vanhempi pariskunta. Hyväryhtisiä ja hyvin aistikkaasti pukeutuneita. Kummallakin valkoiseksi harmaantunut suora polkkatukka. Nainen on varustautunut kuin Marimekon vanhentunut malli kangaskasseineen päivineen. Miehellä on maripaita, kapean mustaraitainen tietysti ja vaaleanruskeat vakosamettihousut. Naisen aistikas vaatimattomuus kertoo paljon ammatista. Arkkitehtejä molemmat! Niin… eivät taiteilijoita. Harva taiteilija osaa pukeutua. Voivat olla jotain kaupungin rakennussuunnittelijoita… ja semmosia. Ovat itse tietysti suunnitelleet ja rakennuttaneet kolmikerroksisen omakotitalon jonnekin lähistölle, kulttuuritietoisina luonnonystävinä rakentaneet sen puusta ja esteettisesti suuntautuneina maalauttaneet sen valkoiseksi ellei vallan harmaaksi. Ympärillä on hoidettu piha ja tiivis tuija-aita tien suuntaan. Rahakkaita … nytkin kilo lohta kassissa, joka grillataan ystävien kanssa illalla talon parvekkeella. Matkustelevat paljon. Ja itsetuntoa riittää… Hyvähän näin on! On liikaa meitä muunkinlaisia!

Pysähdyn ja mietin: olenko minä kateellinen näille ihmisille? Tämän kaltaisille, joista huokuu tyyli… varakkuus… ja huomioitu arvokas asema. Olen ennenkin miettinyt omia tuntemuksiani samanlaisissa tilanteissa. Tullut siihen tulokseen, että en ole kateellinen, mutta joku hiertää. Minä osaan pukeutua aistikkaasti ja tilanteen mukaan, minua on huomioitu työssäni ja muutenkin ihan riittävästi, minäkin olen omistanut talon, olen ollut mukana vaikka missä, tehnyt vaikka mitä työtä… rahaa ei ole ollut koskaan, mutta en ole sitä paljon halunnutkaan. Mikä riipaisee, kun näkee näitä rikkaita ihmisiä? Itsevarmuusko, joka heissä näkyy? Ei sekään. Minäkin olen riittävän itsevarma ulospäin jos  haluan. Se on: toinen ihminen siinä vieressä. Elämänkumppani. Se se on. Se että on kaikki tämän elämän hyvä ja vielä elämäntoverikin, jopa puoliso vierellä.

Kauempaa lähestyy tuttu ukko. Olen kyllästynyt tervehtimään häntä, kun en saa koskaan vastausta. Ukko on niitä muunlaisia kuin hieno pariskunta. Laahustaa epävarmasti lyhyen matkan, joskus vain kymmenen metriä ja istuu taas lähimmälle penkille. Tuijottaa eteenpäin tyhjään ilmaan. Kasvot on punakat ja turvonneet, tukka harotti harvoina suikaleina sinne ja tänne, päällä aina vuodenajasta riippumatta kauhtunut epämääräisen ruskeanharmaa pusero ja samanlaiset haalarihousut. Kun ketään ei ole lähettyvillä, ottaa ukko kassista esille valkoisen paperipussin, näprää pussia, vilkaisee sivuille ja nostaa pussin suulleen ja hörppää. Kaksi pitkää kulausta. Vanhaa salajuoppojen kuurupiiloa siis.  Luulevatkohan he todella, että muut eivät huomaa… ja ymmärrä? Miesraukka, sääli häntä tulee. Viime aikoina kaksi kertaa viikossa jaksaa pitkäripaiseen – vanha tottumusko antaa näin voimaa?

————-    

Joku surriainen on eksynyt ranskalaisen parvekkeen ovesta ikkunaruutua rastittamaan. Ampiaisen tyhmältä näyttävä risteily huvittaa. Miksi se lentelee edestakas, katoaa vähäksi aikaa johonkin, ilmestyy taas ja aloittaa saman päättömän lentämisen? Täytyyhän sen lentämisellä olla joku tarkoitus. Mikä muka? Noin ne ampiaiset ja kärpäset taitaa aina tehdä: ihan päätöntä sekoilua sinne tänne. Ei se näytä olevan kiinnostunut edes  minusta, vaikka olen ihminen.

     Ulos ovesta, sanon tuimasti ja huitaisen sanomalehdellä. En tietysti osu siihen.  Läheltä näkyy, että se ei olekaan pulleavatsainen ampiainen, vaan kuin joku mehiläinen – tai sen tapainen, keltainen ja laihan ärhäkkä. Kuinka mehiläinen osasikin eksyä suuren kerrostalon tästä yhdestä avoimesta ovesta, kun oli sata muutakin tarjolla ?  Ei minulla ainakaan kukkien tuoksut houkuta. Jahtaan ja läiskäytän lehdellä niin kauan, että  hermostutan mehiläisen, joka pörrää paikoillaan kuin pää pyörällä kiukkuisena ympäri, kunnes äkkiä lisää vauhtia ja lopulta kuin raketti ampaisee suoraan ovesta ulos. Siis tiesi reitin hyvinkin ulos, ei vaan mennyt. Jostakin syystä.

        Olen niin lopen uupunut. Kaipaan metsää niin, että vatsaan ja sielun pohjaan asti koskee. Nukun helteisen yön hyvin aamuneljään, näen suuria metsiä ympärillä.  Puun runkoja, kauniita matanvärisiä, koivikoita loputtomiin.

Herään täysin hikisenä ja nousen avaamaan ikkunaa. Alapuolella kadulla liukuu livahtamalla suuri musta pikkuauto aivan äänettömänä. Hirveällä vauhdilla. Liikennevalot eivät ole tähän aikaan toiminnassa. Sujahtaa ohi kuin avaruussukkula. Kammottavasti! Puistattaa jostakin syystä. – Ei ollut luonnollisen näköinen auto. Valtava musta ja kiiltävä ja kulki äänettömästi. Kuka semmosta ajaa? Miksi se meni niin hirvittävällä vauhdilla? Oliko edes oikea auto? No mikäs sitten? Vihollisen avaruussukkula.  Elisa puhui ääneen ja alkoi nauraa omille ajatuksilleen: Tai no, sähköauto se tietenkin oli!

Tuoksuva hellekesä jatkuu seuraavanakin aamuna. Näen ikkunasta suoraan kadun yli lasten kahluualtaalle. Sinne tulee lapsia ja äitejä jo aamulla, kun aurinko paistaa suoraan altaalle suurten talojen välistä. Liikenteen melun yli kantautuu riemunkiljahduksia, pikkulasten rääkäisyjä ja isompien poikien mörinää. Paljon kauniisti pukeutuneita tummia huntupäisiä äitejä istuu altaan reunoilla, isiä ei näy. Ovat kai ja toivottavasti ovatkin töissä. Kesäpäivät ovat lämmittäneet altaan veden niin, että lapset saattavat pullikoida nautinnolla. Pienilläkin pipanoilla on uimapuvuntapaista päällään, vain joku lapsi on aivan ilman vaatteita. Kaukaakin täydellisiä Rubensin enkelipalleroita. Syliin heitä  haluisi. Äidit  riisuvat sentään lapsiaan, vaikka eivät juuri paljasta itseään. Eivät edes jalkojaan kasta. Kuinka jaksavatkin olla noissa mustissa kauhtanoissa, huivi tiukasti kasvojen ympärillä? Ovat kai kotimaissaan tottuneet vielä kuumempaan ilmaan.

   Pari nuorta suomalaisnaista uskaltautuu kahlaamaan altaaseen lasten kanssa. Hameet ovat ministäkin minimpiä, jos niitä onkaan. Niissä on helppo kahlata. Uittavat pieniä ja pärskivät vettä toistensa päälle – kuin pojannappulat. Riemun kiljahdukset kuuluvat kauas.

   Kauniilla ilmoilla paikalle tulee usein monia vammaisia avustajineen. Joitakin selkeästi aikuisia vammaisia istui pyörätuoleissaan ja nautti silmin nähden olostaan. Syödään eväitä tai viereisistä ravintoloista ostettuja jäätelöitä, herkutellaan ja naureskellaan suureen ääneen. Kerrankin näyttää siltä, että samaan kuvaan mahtuu kaikenkirjavaa väkeä, eri kulttuureista, aivan erinäköisiä, vammaisia  ja terveitä, lapsia ja vanhuksia. Nuori isä kulkee monta metriä edellä ja matala taapero läpsyttelee perässä minkä ehti. Jalat ovat niin pätkät ja pulleat, että ihme, että ollenkaan toimivat. Isä ei aut lasta. – Taisi olla viisas isä. Minä kun olisin ollut koko ajan auttamassa. Semmonen olin aina, kun lapset oli pieniä. Se ei ole viisasta lasten kasvatusta. Ihmekös, että joku on sanonut, ettei minusta olisi ollut koiran kasvattajaksi. 

Samassa ovesta ampaisi sisään rakettina joku pieni pörriäinen. Lensi suoraan kirjahyllyihin ja katosi jonnekin kirjojen rakoon. – Jo olet outo! Lensit kuin vanha tuttu. Elisa kurkisteli hyllyjen rakoihin, mutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt missään enää, ötökkä oli lentänyt kai ulos ovesta. – Onneksi tällä kertaa katosi! Outo kirjojen rakastaja!

Puolen päivän aikaan Elisa istui pöydän ääressä ruokalautanen edessään. Äkkiä lautasen reunalla istui keltasiipinen mehiläinen. Elisa näki sen suurisilmäisen pään kallistelevan ja etujalkojen rapsuttelevan kuin etsien. Ruoan tuoksu oli houkutellut ilmeisesti sen. – Missä sinä olet ollut tämän ajan? Näin, kun tulit aamulla ovesta sisään. Sama otus sinä olet. Mihin sinä menit piiloon? Jo on kumma… Ja mitä ihmettä varten sinä tulet tänne minun ovesta koko ajan. On tässä talossa lähes sata muutakin ovea auki. Ja monella vielä parvekekukkia… ja niissä varmaan hunajaa! Elisa katseli mehiläisen pyrähtelyjä pöydän ympärillä.

 –    Ihmeotus kyllä olet, et sentään välitä kiusata minua. Ethän sinä ruoasta ja sen tuoksusta voi välittää, kun kerran imet kukkien hunajaa. Juu, Juu! Sinä lensit tietysti yli kadun noiden kirsikkapuiden luota. Sinun kotisi on siellä. Näytti teitä siellä eilen kiertelevän montakin. On aihettakin. On teillä siinä herkkumaailma ympärillä! Hunajaa riittää. Elisa tirkisteli rauhoittunutta pörrinkäistä läheltä. – Aika söpö olet! Onko vatsa täynnä sitä hunajaa, kun olet noin paksu keskeltä? Kauniin värinenkin, vaikket olekaan mimmonenkaan otus. Olisitkin perhonen! Johan kelpais ihailla.-   Suit vaan, kun herhiläinen sujahti johonkin. Elisan katse ei ehtinyt seurata. – En jaksa alkaa etsiä. Ole missä olet – kirjahyllyissä tietysti, kunhan olet kerran kiltisti. Outo kirjojen rakastaja sinäkin, nauroi Elisa. Hän istui vatsa täynnä nojatuoliin ja otti sanomalehden. Hän tunsi itsensä ja tiesi, että aterian jälkeen ei monta hetkeä tarvita, kun luomet alkavat painaa.

Haluaks kuulla, kui mä rupesi kananperseit inhooma? huusi Torikka rumimmalla äänellään. Hoitaja inisi jotakin. – Kato, meil oli kolme tuhat broilerii…ja mää jouduin jo pikkuflikkan töihi. Kanalaa tiätyst. Mää oli joku neljäntoist – en kumminka rippiskoulu käyny viäl, ku mää istusi pitkii päivii  lahtauspaikal kattomas kananperset… Munt päästettii sentäs ulos kanala seinä viäre töihi. Siäl ol entisekki vere… Hoitajaa hermostutti silmin nähden. Hän ei sanonut mitään, silitti vaan rauhoittaen Torikan peiton ryppyä. – Kuul ny hoitaja, ku sää et kummiska ol edes kanan kaula katkassu! Tääl vaa juoksenteles pisi kiiltävii käytävii kantamas piänii pillereitäs. Es tiäd yhtikäs mittä, milt tuntuu kun broiler lentää päi kivist seinä. Se tuntuu hyvält ku veri roiskuu. Ei tarvit katos mittä kirveit. Sitä tarvita vaa, ko kanalt katkastaan kaula. Broilerilt vääntyy niska kyl vähäflikanki käsis. Mut ensi tarkistetaa onk se kananperse vai kukon. Ei muut tarvit, ko vähä päät väänttä, ko henki o pois. Kukonpoja heitettiin kato päi seinä. Juu, siin mää istusi aamust iltta ja tirrasi kananperseit…siit alko toi broilerin yäkötys… Hoitaja kääntyi pois ja nosti käden suulleen. – Älä nyy vaa taas lähde! Sopis ny autta ja kuunnel potilast edes tämä kert. Ja jossas viäl kert ihmetteles, miksen mää ota broileri, muistel mun kertomistan. Mul ol ihana lapsuus: tiirasi kananpersei aamust iltta! Torikka huusi niin, että makuusali kaikui…- Hae mul mattoveitti, nii mää näytän kui ihmine nirhataa… Mää tapan teirän jokasen… ja lääkärikki! Kaikki muukki pullamummot ja lanttuperseet! Tyttö juoksi pois käytävään…

Elisa heräsi hiestä märkänä. – Miksi ihmeessä tämä nyt nousi mieleen? Ne viikot sairaalassa. Elämäni kauhistuttavimmat päivät sairaana… ja sairaalassa…

Torikka hiipii veitsi kädessä verhon takaa kohti minua. Monena päivänä pelkäsin sitä. Se huusi potilaspuhelimeen, että tulkka vaa tänn, kaikk lääkäri ja hoitaja, kyll mää ossaa tappa. Mut on opetettu tappamaa. Asettuka peräkanaa rivii vaa, nii mattoveitti heiluu. Ja kaulat katkee…

    Ja vanhan naisen ääni oli rumin, mitä minä olen ikinä kuullut. Matala ja kähisevän karhea kuin miehen. Kuinkahan naisen äänestä tulee semmonen? Oliko hän juonut viinaa? Ainakin vanhat alkoholistinaiset kähisee semmosella äänellä. Minulla meni silloin pelko niin päähän, että en oikeastaan enää tiennyt, mikä oli totta… Torikan huutoa ja uhkailua, minun unta ja mielikuvitusta pelosta sekaisin, kun yöllä heräsi. Siitä mattoveistä se ainakin huusi ensimmäiset päivät. Luultavasti se oli psykoosissa ja sai jotain siihen, koska viimeisinä päivinä se ei enää huutanut ja kiroillut niin lujaa… eikä puhunut veitsellä tappamisesta. Mutta näin minä sen ”halvaantunein” jaloillaan köpittävän vessaan, kun ei jaksanut kai raivota ja oli kiire. Hyvin se käveli… jalat toimi kuin kellä vaan. Omituinen tarve pettää hoitohenkilökuntaa! Miksi vanha ihminen tekee niin tieten tahtoen? Mitä tyydytystä se antaa?

Aikamoista uskonkriisiä ne sairaalapäivät. Tahdonvoimalla ja rukouksella selvisin jotenkuten. Mutta pitkälle on ollut vaikutusta näemmä. Ja sitten näin sen valtavan kotkan! Oli ilta ja hoitaja halusi vetää ikkunakaihtimet alas. Minun sängyn vieressä oli ikkuna, suuri vanharuutuinen, ja siitä näkyi korkeiden puitten – kuusien latvat ja miten illan aurinko väritti niitä ja taivasta. Minä en antanut vetää kaihtimia eteen. Katsoin ulos, kun olin oikealla kyljellä.  Näin viidennestä kerroksesta puiden latvojen ihanuuden ja lintuja ja oravia. Kun olin saanut ne korvatulpat, pidin niitä niin paljon kuin saatoin. Jos mummot huusi ja kiroili tai räyhäsi, minä en kuullut mitään. Katselin vain auringonlaskun värejä kuusen oksilla. Ja äkkiä näin outoja: korkeimman puunlatva oli muuttunut omituiseksi. Sen latvaan oli äkkiä kuin kasvanut joku valtava möykky, melkein laatikkomainen. Kuinka tuuli ei sitä pudottanut. Ihmettelin sitä jonkin aikaa, kunnes näin, että se liikahti. Keskikohta nousi ja siitä kasvoi… kasvoi selkeä pää, linnunpää, jolla oli suuri koukkunokka. Pää kohosi ja sai kaulaakin, katseli ylväänä ympärilleen, kauas ylitse puiden ja korkeiden talojen.  Se kallisteli puolelta toiselle ihan kuin olisi ihaillut. Tiesin heti, että se ihailikin.

Se näki punaisena iltavalossa hehkuvan Tuomiokirkon tornin. Sitä se katseli. Se harkitsi, lähtisikö pelottelemaan tornin naakkoja. Se oli sen lempipuuhaa. Ja sitten se liikahti ja kohosi hiukan, veti esiin toista siipeä, mutta ei oikaissut sitä kokonaan. Ja taas toista samalla lailla. Se oikoili siipiään. Ne kai puutuivat. Oli tainnut nuokkua siinä latvassa koko päivän. Eihän minun tullut ulos päivän mittaan katsottua kaikessa sairaustohinoissa. Minä seurasin suurta lintua, sen oikoilemista ja siipien sukimista, kunnes se kohosi seisomaan. Voi hurja, mikä lintu! Oliko se metrin korkuinen… tai ainakin lähes?-    Kerroin linnusta puun latvassa  innoissani seuraavalle huoneeseen tulevalle hoitajalle. Tämä ei viitsinyt edes vilkaista ikkunaan, katsoi minuun vain vähän oudoksuen ja jatkoi työtään. Tajusin taas kerran miten turhaa yrittääkään. Jatkoin puhumista yksinäni. Siinä ei ollut mitään vaaraa tulla leimatuksi, kun muut mummot olivat umpikuuroja… tai lähes.

Elisa nousi nojatuolista ja astui parvekkeelle. Oli ihanaa tuntea lempeä aurinko kasvoilla ja haistaa kuuman iltapäivän tuoksuja. Ilmassa sekoittui kukkivien puiden ja tiheiden ruusupensasrivistöjen lukemattomien kukkien imelä haju, lähipellon kaadetun heinän raikas tuoksu sekoittuneena liikenteen katkuun ja bensiinin käryyn. Ilma seisoi ja keräsi hajuja. Vähäväliä joku auto sai aikaan tummansinisen savupilven, joka kätki takana odottavankin. Näin tapahtuu, kun seisotaan liikennevaloissa.

 –  Voi sinäkin nappulajalka jättiläiskypärän alla! Olet äidin kanssa lenkillä. Pienet tulitikkujalat polkevat vimmatusti oikeaa minipyörää  – ja vielä ilman apupyöriä. On siinä ihmeellinen pyörämiehen alku valmiina. Suuri punainen kypärä yhtä korkea kuin itse koko pieni naskali. Ja mikä vauhti tasapainon lisäksi!  Mutka sinne ja tänne ylös mäkeä, pensaan taakse, esiin taas ja puun ympäri. Äiti on ihan helisemässä oman pyöränsä kanssa, huutelee välillä, kun nappula katoaa pensaikkoon.

Aurinko oli jo painunut vastakkaisten kerrostalojen taakse ja ilta hämärtyi, kun Elisa muisti ampiaisen. Sitä ei ollut näkynyt moneen tuntiin. Välillä kuitenkin oli kuin korvaan olisi erottunut jotain pörinää aivan läheltä. Lentelee kai ulkona ja lämpöisellä seinustalla vielä valoisaan aikaan, arveli Elisa. – Onneksi pääsin siitä! Voi ne olla kiusankappaleitakin… Mielen muistui aina se ampiainen Saksassa Rhein-joen viiniviljelyksillä. Pisti odottamatta keskisormeen, niin että sormi paisui lähes palloksi, tuskin mahtui kahden muun sormen väliin. Ja särki aivan kamalasti. Taisi nousta vähän kuumettakin. Otin kameralla kuvankin siitä kädestä… on  jossakin albumissa.

   Myöhään lämpöisessä illassa saattoi valvoa ja katsella ulos, kun ei enää muutakaan jaksanut. Eivät sytytelleet vielä katuvalojakaan. Yöt olivat vaaleita ja lempeitä. Harvoinhan näitä on. Nyt pitää nauttia! Elisa huomasi, että oli alkanut oppia vanhetessaan nauttimaan vain jouten olosta ja antamaan sille arvoa. Ikänsä kaiken oli pitänyt aina mennä tai tehdä. Kirjoittaa öisin, päivällä kun ei ehtinyt. 

Suloinen sinertävä utu hiipi ylempänä altaan ympärillä. Se leijuili hiljakseen sinne ja tänne ilmavirtojen mukana. Ehkä altaan vesi jo viileni ja nostatti sitä. Pikkupojat olivat lähteneet koteihinsa, joku kulkija asteli yksinään altaan ohi, pää painuksissa.

Sitten polskahti. Joku hyppäsi veteen. Se oli kookas nainen, joka oli nostanut hameenhelmat polvien yläpuolelle. Naisella oli suuri nuttura pään päällä ja hän näytti ihan nuorelta tytöltä tai… vanhalta mammalta – kaukaa sopi kumpikin. Mutta sen näki selvästi, että nutturapää nautti. Tanssahteli muutamia askelia, nosteli paksuja jalkojaan ja heilutteli käsivarsia tahdissa. Ihan kuin musiikin tahdissa. Saattoi ollakin ne kuulonapit korvissa… nepä tietysti. Sitten se oli nuori tyttö, kun meillä mummoilla ei niitä ole. Mutta kaunis näky oli hämärässä, herttainen nautiskelija. Katosi välillä liilaan usvaan ja tanssi taas esiin hetken kuluttua.

    Elisa nukahti hymy huulilla. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, että sai nauttia näin rikasta elämää. Kun eli yksin, sai nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä. Kukaan ei häirinnyt – ei todellakaan, kun ei kukaan entinen ystävä enää soitellutkaan, puhumattakaan kirjoittamisesta, mitä nyt lapsenlapset kävivät katsomassa. Mutta koskaan olo ei silti tuntunut yksinäiseltä. Päinvastoin. Joinakin päivinä oli liikaakin vilskettä. Sai asua upealla näköalapaikalla ja katsoa vaikka silmät kipeiksi jatkuvaa näytelmää. Alla levittäytyvä bulevardi vilisi liikennettä, ihmisiä tuli ja meni. Vastapäätä aukeni tapahtumapaikka, tapaamispaikka, joka tarjosi katkeamatonta elokuvaa. Puiston penkit olivat täynnä istujia. Vanhukset köpöttivät rollaattoreilla, joku vilisti lujaa sähköisessä pyörätuolissa ja nuori potkulaudalla. Lastenrattaita oli lähes aina näkyvillä ja niissä ihania enkelilapsia. Johan siinä kalpasi katsella ja ihmetellä…

Aamulla Elisa heräsi mehiläisen hurinaan. – Ja mitenkäs tämä on mahdollista? Ovi oli kiinni ja ikkuna myös. Elisaa suututti. – Senkin ötökkä! Oletko sinä majaillut täällä sisällä… ja hiiren hiljaa. Missä ihmeessä? Mihin sinä menit piiloon? Osasitkin olla hiljaa. SHH! Kai minulla nyt on muutakin tekemistä kuin seurustella sinun kanssa. Tai pelätä koko aika, jos vaikka alat pistellä… Olit siis koko yön piilossa. Ja missä ihmeen kolossa? Arvaan, että majailet kirjahyllyissä, koska rakastat niitä . Niin kuin tämä vanha omistajakin.

    Elisa keitti aamupuuron ja sekoitti siihen mansikkahilloa. – Pysy poissa nyt! Tämä on makeeta ja hyvää, mutta nyt ei sinua varten.   Sitäkös herhiläinen uskoi, kun haistoi imelän. Se istui hetkessä lautasen reunalla ja kurkotti kärsällään puuroa kohti. Pysytteli vaivalloisesti pystyssä liukkaalla lautasen reunalla.

   Elisa huitaisi kerran lehdellä ja uskoi, että sai osuman. Kuului kiukkuinen pörräys ja Elisa näki ampiaisen surraavan ympyrää nopeasti kuin hyrrä. – Älä nyt suutu! En minä halua satuttaa, siipiä nyt ainakaan. Mutta häivy! Täytyyhän luontokappaleen tajuta, kuka on ihminen ja mikä sen koti ja mikä on itse ja missä sen koti on. Elisa mätkäytteli ympäriinsä monta lujaa huitaisua ja äkkiä ei enää kuulunutkaan mitään pörinää. Häippäisi kai lopulta.

    Elisa sai syödä rauhassa.

–    Tänään oli hoidettava monta asiaa kauppakeskuksessa. Siihen kuluu vähintään kaksi ja puoli tuntia, tällä vauhdilla.  Käyn ostamassa tulostimeen uuden mustenauhan ja apteekissa täytyy käydä. Ennen ruokakauppaa jaksan pistäytyä kirjakauppaankin. 

Ylös allasmäkeä noustessaan näki Elisa punaisen avolavapaloauton, joka pyörähti aivan eteen. Elisa pysähtyi katsomaan. Ei kai mitään tulipaloa ollut! Ei ainakaan savua näkynyt. Autosta hyppäsi kaksi miestä kypärät naamalla. Miehet kävelivät rauhallisen näköisinä kohti kirsikkapuita ja alkoivat kurkkia puiden alla. Elisa katsoi ällistyneenä: mitä hullua palomies kurkkaa kypärä päässään kukkivia puita?  – Rouva, älkää tulko lähelle! Täällä on mehiläisen pesä puussa. Toinen mies rullasi keltaista nauhaa puun ympärille.   Elisa tunsi ongelman, muisti lapsuudesta oman puutarhan omenapuun ja siinä oksassa roikkuvan valtavan ampiaismotin. Isä hoiti puutarhassa yhtä mehiläispesää ja osa siitä karkasi – niin kuin ne joskus kuulemma tekee. – Onneksi tekivät pesän tänne ylös eikä noihin alempiin kirsikkapuihin, joiden alla juhlittiin. Täältä se minunkin herhiläinen lähti tietysti. Miksi mahtoi lähteä omille retkilleen? Elisa jäi sivuun kuuntelemaan, kun palomies puhui puhelimeen. Kyseli joltakin mehiläispesästä… oliko tallella… Joku ilmeisesti lähtee katsomaan tänne. Irrottavat oksasta vasta sitten… Miten se tapahtuu? No, siihen palomiehet kypärää tarvitseekin. Ja varmasti tarvitseekin. Suuri lauma on ärhäkkä käymään kimppuun. Jos niin pääsee tapahtumaan, seuraa pahaa jälkeä ja tarvitaan ambulanssia. Kyllä miehet sen tiesivät.

   Elisaa harmitti, että ei ollut aikaa jäädä odottamaan ja katsomaan. Oli pakko hoitaa omat asiat juuri tänään, ja oli syötäväkin jotain ennen kuin verensokeri laskee. Elisa rollasi pois. Takaisin palatessa hän tuli mäkeä alas toista kautta, oli unohtanut koko mehiläispesän. Ja jälleen kotona, kun ruoka tuoksui pöydällä, suhahteli ympärillä pikkukaveri. Se sama tuttu tietysti! Sitä Elisa ei enää arvaillut, mutta miksi tämä herhiläinen oli lähtenyt omille teilleen? Se oli arvoitus. Se oli osunut ensimmäisellä kerralla sattumalta hänen ovestaan sisään? Tietysti. Mutta miksi se tuli aina vaan uudelleen? Joku syy siihen oli, että se halusi tulla minun kotiini.

   Kului hetki syömisen jälkeen, kun herhiläinen oli taas poissa tai ainakin hiljaa piilossa. Elisan monet kirjahyllyrivit olivat kirjavat kuin kukkaketo. Jos niiden rakoihin kätkeytyi, ei ollut mitään mahdollisuuksia löytyä. Ei hiukan suuremmallakaan olennolla. Edes perhosella. Mutta tämä pikkiriikkinen siipiveikko olikin kiusantekijä. Välillä lensi ja surrasi, oli kuin kotonaan, sitten taas katosi ja oli hiirenhiljaa. Jossakin nukkui koko yönkin. On siinä meillä aika otus!

  Ja samassa Elisa muisti haikeudella Mimua, pientä kreikankilpikonnaa. He ostivat sen koko perheen voimin Etelä-Saksasta ja kirjaimellisesti salakuljettivat sen Suomeen. Kun kerran kilpikonna nukkui isän kesähatussa etuistuimen alla, ei sitä nyt tullissa sieltä ulos näytille kiskottu. Kysyivät vain tullattavia viinoja ja semmosia – ei kilpikonnaa. Ja niinpä Mimusta tuli rakastettu perhenjäsen. Lopulta Elisan hoidokki, kun lapset olivat päivät pitkät koulussa. Mimu tepasteli ovesta sisään tulijaa vastaan, nosti päätä ja nuuhkutteli kuonollaan, päästi pieniä inahduksia. Kun jääkaapilla rapisteli kurkun ympärille käärittyä sellofaanipaperia, tipsuttivat Mimun paksut jalat nopeasti paikalle. Väärin luulla, ettei kilpikonna olisi ollut seurallinen kotieläin ja ottaisi osaa.  

   Samassa kuului pieni hurina ja tuttu herhiläinen istui tuolin käsinojalle. Siinä se suki siipiään tyytyväisenä kuin kotonaan vaan ja näköjään ilman mitään pelkoja tai syyllisyyksiä.

– Just joo! Eihän sinun pieneen nuppiisi mahdu edes kilpikonnan ajatuksen vertaa. Sekin tiesi, milloin ei sopinut tai kannattanut tulla lähelle. Nyt on tilanne niin, että en lähde minnekään, ennen kuin näen sinun piilopaikkasi. Ala lentää sinne! Tai muuten… muuten… Minulla on ötökkäsumutetta! Se kyllä tappaa!

    Äkkiä ”ötökkäsumute” nosti muistikuvan vuosien takaa jostakin Kreikan saarelta. Elisa oli tullut yöllä väsyneenä huoneeseensa ja näki seinällä kauhistuttavan otuksen. Se ei ollut niitä Kreikan vihreitä pikkuliskoja, joita vilisti siellä täällä, mutta hävisivät aina peloissaan johonkin rakoon. Tämä oli viisisenttinen otus, jolla oli pitkät liskomaiset jalat, mutta ei häntää ja jonka silmät kiiluivat pitkien tappien päässä. Silmät värisivät ja katsoivat suoraan Elisaa. Vain kauhukuvissa Elisa oli nähnyt yhtä kamalaa. Seurasi taistelu etelän kuumassa yössä. Elisa kehitti vaikka mitä keinoja otuksen saamiseksi alas seinältä. Otus juoksi valtavalla nopeudella pakoon pitkin seiniä, kaapin taakse, sängyn päälle ja kattoon. Elisaa oli alkanut itkettää. Hän oli jo muutenkin valmiiksi liian väsynyt. Lopulta hän keksi keinon: hän sumutti hiuslakkaansa otuksen silmiin. Se oli kauhea teko! Vieläkin se sai syyllisyydentunteen voittamaan inhontunteet. Ei millekään elävälle eliölle olisi saanut tehdä semmosta tekoa. Mutta kun ei ollut muuta keinoa… ja oli Elisa sentään ihminen… Viimeinen tuijotus kontallaan lattialla vastakkain ennen lakan suihkausta ja sitten vielä haarukka potkivaan ja nykivään ruumiiseen! Tämä inhon hetki jäi mieleen lopuksi elämää. Haarukan pisto oli kuitenkin armonisku.

   Elisaa puistatutti. Mutta nyt herhiläinen ampaisi suoraan kirjahyllyihin. Elisa juoksi perään eikä päästänyt lentäjää silmistä. Hän huomasi, että se etsiytyi kaikkein värikkäimpien kirjanselkien väleihin. Erityisesti punaiset sitä kiinnosti. Myös jos kirjanselässä oli vähänkään kultausta, se nuuhki sen innokkaana läpi. Se näkee siis hyvin. Jotakin se etsi. – Kun nyt änget joka kerta kirjahyllyihin. Niissä on paljon pölyä, mutta on sitä muuallakin, jos sitä haet. Tosin kirjapöly on erilaista kuin huonepöly, se on arvopölyä. Se voi haistakin arvokkaalta.

    Elisa ei päästänyt herhiläistä silmistään. Se katosi aina välillä kirjanselkien väleihin ja kirjojen päälle, hyllylautojen nurkkiin ja ties minne. Ei sen touhu ollut tarkoituksetonta, siitä Elisa oli varma. Elisa aukaisi parvekkeen oven niin sepposelälleen kuin saranat antoivat periksi. Sitten hän otti suuren kirjavan huivin ja alkoi heilutella sitä. Huoneessa alkoi ilma liikkua. Elisa jakoi huivin heilutusta ja näytti siltä, että huivi sattui ampiaiseen ja huiskautti sen ulos ovesta. Mutta kun hän oli jo niin monta kertaa erehtynyt, hän näki parhaaksi olla uskomatta niin hyvään asiaan enää. Aika taas näyttäisi. Hiljaisuus ainakin seurasi. Elisa sulki parvekkeen oven ja tarkisti, että ikkunat olivat kiinni.

– Olisi kivaa, jos ei tarvitsisi tuntea toista kertaa itseään murhaajaksi!

Seuraavana aamuna Elisa ei nähnyt jälkeäkään koko mehiläisestä. Hän pyyhki pölyjä kirjahyllyjen reunoista, nosteli vanhoja aikakauslehtipinoja ja matkaesitteitä. Aina uudelleen niiden artikkelit kiinnostivat, siksi hän niitä säästeli, vaikka olivat niin hankalia pölynkerääjiä. – Mikäs tuossa on? Jotain harmaata… kuin kuraa? Elisa nosti silmälasit nenälleen ja työnsi kasvojaan lehtipinon reunaan. Hän sai varovasti yhden harmaakantisen lehden ulos tiukasta pinosta. HORUS, Travellers` Guide vuodelta 1981. Ihana kuva kannessa joistakin jättimäisistä kivipylväistä muinaisessa egyptiläisessä temppelissä ja lehden alareunassa roikkui parinsentin harmaa pallon puolikas, kuin kiinni liimattu. Tarkemmin katsottuna pienen pieni pesän alku. Ja miten taitavasti tehty. Kuin kohokuvioista paperia tai harmaata huopakangasta! Elisa kosketti varovasti pientä muuraustyötä: se oli todella kova. Kaikki selvisi Elisalle yhtenä kiitävänä minuuttina: tätä pesäähän ötökkä oli rakentamassa! Siksi se tuli aina takaisin. Siksi se ei minua hätistellyt, ruoasta oli korkeintaan kiinnostunut. Raukka teki näin paljon runsaassa kahdessa päivässä. Tekiköhän se tätä yölläkin?

    Elisa katseli lehden reunaa varovasti käännellen. Mutta pesän muuraus oli hienoa ja pitävää työtä, ei se rapissut. Mitä ihmeen ainetta se liima on, jolla tätä on tehty?  Mikä taitava ja liikuttava ötökkä! Olishan se ollutkin kamalaa, jos olisin joutunut tappamaan sinut. Mutta entäs nyt, kun et pääsekään enää jatkamaan pesän tekoa? Suretko nyt jossakin? Onko tämäkään oikein?

    Elisa istui lehti käsissään. Hän tunnisti itsessään syyllisyyttä, kun ei antanut mehiläisen jatkaa pesän tekoa. Siis syyllisyyttä, jos olisi tappanut ja syyllisyyttä, kun antoi elää. – Vaikka rakastankin pieniä lapsia ja pieniä elukoita –ja ja… rajansa kaikella sentään on. En ala sentään rakastaa jokaista maailman herhiläistä erikseen. Höppänä mikä höppänä!