Kyllikki TukiainenOLETKO KOKENUT?
Oletko nähnyt, kun delfiinit tulee pyytämään ihmisen silitystä? Oletko nähnyt, kun delfiinit tanssivat yksitellen tai parittain? Oletko nähnyt, kun ihminen ratsastaa delfiinillä?
Delfiinit hyppivät ja keikistelevät. Usein näyttää siltä, että ne nauravatkin. Ainakin ne pitävät temppujen tekemisestä silloin kun ihminen näkee. Kreetan saarella Rethymnonin kaupungin tunnetussa patsaassa uimarannalla on kaksi delfiiniä hyppimässä – kuten tässä kuvassa. Minulla on sieltä ostettu hopeasormus, jossa on kuvattu hyppivät delfiinit. Se muistuttaa minua monista upeista tapahtumista, joita koin matkoillani kymmeniä vuosia sitten.
————————————————
Oletko nähnyt käärmeen lentävän? Olen jokseenkin varma, että et ole. En ole minäkään, enkä haluakaan nähdä. Hämmästyin näitä näkyjä eräässä luontofilmissä. Ehdin ottaa kamerallani pari valokuvaa. Kuvissakin näkyy jossain määrin selitystä tähän ihmeeseen. – Kun käärme mutkittelee ilmassa, se saa vauhtia. Mutta siltikin asia ihmetyttää. Suomalainen käärme pysyttelee maassa onneksi. Mutta kyllä sekin kiipeillä osaa. Olen nähnyt kyitä risukoissa korkeallakin.
Käärme on mielestäni hyvin erikoisasemassa ihmisen elämyksissä – ja kokemuksissa. Onko käärme ulkonäkönsä takia niin inhottava eläin vai onko eläimen ja ihmisen suhteessa vanhatestamentillista perimää, kuka sen tietää. On olemassa kuitenkin ihmisiä, jotka peräti rakastavat käärmeitä ja pitävät niitä kotieläiminään. Minäkin tunnnen erään selleisen henkilön. Minulla on suuri määrä käärmekokemuksia, joista tulisi kirjan verran kerrottavaa. Ne ovat kokonaisuutena aina minulle inho/pelkokemuksia, joista ei enempää välitä kertoilla. Kerron vain yhden pelottavan kokemuksen.
Olimme kesälomaretkellä Pyhämaan saaristossa pian 61 vuotta sitten. Minä olin raskaana, toista lasta odottamassa. Olimme meren rannassa jossakin uloimmalla rantakalliolla ja juuri ruokailleet. Minä menin meressä olevalle pikkukivelle ja huiluttelin astioita vaivalloisesti kumarassa. Tytön mukiin jäi maitoa pohjalle, otin vettä siihen ja heitin sitä eteenpäin, kun samassa hetkessä sihisi joku, edessäni. Oikaisin selkäni ja katsoin: iso kyy suu auki! Pelästyin sunnattomasti, koska minulla ei ollut mitään pakotietä. Jyrkkä kivi vietti mereen takanani. Vaistomaisesti kauhaisin vettä mukiin ja heitin käärmeen päälle. Siitäkös se innostui ja hyökkäsi eteenpäin. Tein samoin uudestaan, kun en hädässäni muutakaan voinut. Käärme vetnäytyi kastununeena ja kääntyi. Sitten livahti takana olevaan matalaan rantaheinikkoon. Silloin aloin huutaa hädässäni. En muista mitä.Mies oli sen kuuullut kauempana saaressa sillä hetkellä ja pelästynyt hyvin hätäistä huutoani. Minä vasta aloin tajuta ja reagoida. Vapisin kuin haavanlehti, piti istua, etten pyörtynyt. Jälkeenpäin selvisi, että kun käärme rakastaa maitoa, minä olin ensin houkutellut sitä, mutta kun maito oli huuhtoutunut mukista ja käärme sai päälleen ryöpyn merivettä, se lähti pois.
Käärme voi kätkeytyä luontoon niin, että tarkkasilmäisinkään ei sitä näe. Monet vihreät käärmeet ovat hyvin kiipeilijöitä ja rakastavat puissa oleilua. Niitä on vaikea erottaa vihreistä puun oksista. Ne osaavat myös asettautua ja taipuilla oksan tapaan niin, että viidakin omatkaan asukkat eivät niitä huomaa. Tunnustan rehellisesti tässä nyt: olen kai niin vammautunut käärmeistä, että yksi oleellisen keskeinen syy, miksi en ole halunnut Afrikan maihin enempää, on se, että PELKÄÄN LIIKAA KÄÄRMEITÄ. (Olen tietysti käynyt Egyptissä ja myös Marokossa.)
Lapsuudessa kuulin kauhutarinaa lapsista, jotka jättiläismustekala eli octabus nielaisi. Olen kerran kokenut kauhuhetken, jolloin suuri jättiläismustekala oli käymässä kimppuuni. Olin Marokossa Agadirissa yksin kaukana rannalla. Olin väsynyt; ja näin kaukaa autiolla rannalla ison kiven, ihan sopivan pyöreän ja korkuisen istumiseen. Kivet ovat siellä äärimmäisen harvinaisia, joten se vähän kummastutti. Katsoin sitä ja näin, että se kiilteli kosteudesta ja vihreästä levästä. Ihmettelin asiaa kiitävän hetken: kuinka korkealla kuivalla maalla voi kivi olla kostea, kun merenpintakin oli hyvin kaukana. Mutta väsyneenä kun olin laskemassa takamustani kivelle, tunsin reisissäni, kuinka alla liikahti. Nopeasti kuin salama syöksyin ylös ja pois kivestä. Näin, kuinka kiven ympärillä alkoi nousta valtavia lonkeroita. Kivi olikin jättiläismustekala, joita on Atlantissa. Minä olin siis istumassa suoraan jättiläismustekalan kitaan. Kiitävän hetken kuluttua minä olisin ollut lonkeroiden imaisema. Sen kokoinen octabus imaisee ihmisen. Kun tulin takaisin samaa tietä, näin mustekalan jäljet, kun se oli vetäytynyt mereen. Tämä kauhukokemus oli vain yksi niistä muutamista, joita houduin kokemaan nimenomaan Agadirissa, yhden Marrakeshissakin. (En hakeudu mihinkään seikkailuihin, mutta joudun niihin jokaisella matkallani. Siksi kai, että kuljen missä vain YKSIN.)
Tähän väliin hiukan sopivaa liennytystä. Kuva pienistä mustekaloista, joita minä puolestani syön, niitä erittäin mieluusti, kun vain saan. Tässä mustekalat roikkuvat kuivahtamassa tyypillisellä kreetalaistavalla ennen kuin joutuvat turistin suuhun.
Olin vuonna 1979 New Yorkissa ja asuin luxusasunnossa Sutton Placella ystäväni kirjailija Liisa Vuoristo-Wasserin kodissa. Olin viettämässä iltaa Suomi-talolla, jossa seuraani halusi amerikkalais-kansainvälinen herrasmies, joka oli luotsi. Hän teki tuttavuutta ja halusi tavata. Sovimme päivän ja hän tuli noutamaan minut kotoa kaupungille talomme kolmen vartijan tarkastuksen läpi. Mies vei minut alkuun ns. venäläiseen ravintolaan. Istuimme suurehkossa ravintolassa kynttilän valossa venäläisen musiikin kaikuessa, ja monenlaista alkoi sattua – jotka eivät kuulu tämän otsikon alle, mutta mitä söimme, se kuuluu. Ruokalistassa luki Frog legs. Minulla oli jäänyt pieni sanakirjani kotiin enkä millään saanut mieleeni näitä sanoja. Noo, pöytään tarjoilija toi oudonnäköisen kasan jotain. Silloin minulla välähti: nämähän ovat sammakon reisiä! Eivät maistuneet minun suussani mitenkään hyviltä, vaikka hinta taisi huimata pilvenpiirtäjiä.
Olen minä aina ollut sammakoiden ystävä. Ihminen nyt syö ystäviäänkin eli elukoita. Pienet elukat, monenmoiset ötökät ja lentelevät hyönteiset ovat minusta aina kiinnostavia. Näihin blogeihinikin mahtuu pari juttua ainakin pienelukoista: etanasta ja sittisontiaisesta Pyhä pillerinpyörittäjästä. Ylitse kaiken kuitenkin lehahtaa aina perhonen.
————————–
Olen täällä Skanssissa asuessani löytänyt kivoja metsikköjä, joihin olen jaksanut vielä viime kesänä rollaattorillani. Viisi vuotta sitten löysin ja tutustuin heti harjumetsikköön, josta nyt tehdään biodiversiteetttipuistoa – mitä se lieneekään. Silloin siellä oli pieni, ihan oikea lampi, jolla voi soutaakin. Kuovit ja lokit huusivat rannoilla ja kaislikossa uiskenteli sorsaperheitä. Minä istuin rannalla lempipaikassani. Nyt on lampi ja kohta suokin kuivanut suuren rakennusvaiheen alettua.
Kun istuu hiljaa, ihan liikahtamatta, silmiäkään ei saa joka hetki räpsäyttää, tulevat pienet ötökät, linnut ja lentävät hyönteiset luokse tai kulkevat ohi ja yli, miten nyt milloinkin. Minulla oli hauska virolaisen savikukkopillin pilliosa jäljellä, jolla matkin lintujen ääniä. Sain ne kuuntelemaan ja vastaamaan useinkin. Sitten pilli putosi johonkin. Harmitti!
Minulla oli kaunis, hyvin vaaleilla kukilla ja perhosilla koristeltu valkoinen pellavatunika. Kun minulla oli se päällä, tulivat erityisesti sudenkorennot haistelemaan ja maisteleman minua. Niin kävi joka kerta, kun minulla oli se päälläni. Istuin vain hiljaa ja liikahtamatta. Hetken kuluttua kuului pieni tuttu surina ja sudekorento lehahti maistamaan kukkaa hihassani. Kerran sitten syntyi ihmeellinen ja suloinen hetki. Suuri korento pyöri ympärilläni ja istui sitten syliini, jolle olin levitellyt tietysti tunikan liepeen. Aivan pian siihen lehahti toinen samanlainen pitkä korento. Katselin niitä, taisivat olla lemmenpari, niin olivat vähän väliä kiinni toisisaan. Eivätpä saaneet olla rauhassa, kun valkoinen pellavankukkaketoni houkutteli joukon kisailevia pienempiä sudenkorentoja. Minulla oli äkkiä syli niitä täynnä. Se näytti ihmeelliseltä.
Itku siitä silmään tuli. Niin suurta kauneutta ja luontoa täydellisesti ilman mitään nykytekniikan lisää. Istuin pitkään hievahtamatta. Joka tällaisessa hetkessä ei tunne kiitollisuutta kaiken tämän kauneuden ja ihmeen Luojaa kohtaan, on itse kyllä poikkeus.
Tunnetko sinä sudenkorentoja? Sudenkorennot ovat hauskoja, kauniita ja mielenkiintoisia. Ne ovat myös joskus mestarikätkeytyjiä. Joskus ne mudostavat pitkiä ”ketjuja” (paritellessaan ehkä). Silloin ne näyttävät kauempaa tikuilta tai heinänkorsilta.
Alla on kuvat perhosista, jotka ovat niin outoja, että on vaikea uskoa. Niissä on nukkamainen pinta ja silmät siivissä kuin pöllön naamassa. Joku suojakeino tämä lienee! Pelottava voi perhonenkin siis olla.
Päivänkorennot eli surviaiset ovat eläneet maan päällä miljoonia vuosia. Niitä on hyvin monen kokoisia ja näköisiä. Niiden elinikä on usein vain yksi päivä. Nillä on kaksi isoa siipeä ja kaksi pientä siiven surkastumaa. Hauska nimi surviainen tulee niiden lennosta, joka on kuin ylös alas survomista. Surviaiset lentävät aina suurissa parvissa. Jotkut lajit lentävät vakatasossa suurissa parvissa. Minun elämääni tulivat vasta surviaiset noin 15 vuotta sitten, kun asuin edellisessä asunnossani. OIkeastaan asuin pienen metsikön reunassa, välissämme oli vain kapea nurmikenttä. Hyvin usein iltaisin ja yön alkutunteina seurasin parvekkeeltani (kun maalasin siellä) surviaisten iltatanssia. Se oli todella kaunista katseltavaa. Pienet siivekkäät lensivät tiheässä parvessa kuin siniharmaa verho, joka heilahteli sinne ja tänne. Tai kuin punertava vaate, joka hailahteli yötuulessa. Koskaan en nähnyt niiden laskeutuvan maahan. Surviaisten iltatanssi oli kuin päätös, kuin kiitos kauniista kesäpäivästä, yhdestä ainoasta ennen kuolemaa.
—————————————-
Lopuksi haluan kertoa rakkaista metsähiiristä. En muista, mista asti ja mistä syystä rakkaussuhde on syntynyt. Ehkä pikkulapsena koetusta hiirijutusta. Kun menen metsään ja istun siellä hiljaa – kuten olen kertonut, näen paljon elämää, jota ei edes lenkkeilijä nää. Minun lempipaikkojani on ollut viime kesään asti kaupungin risuvarasto tuolla metsän reunassa. Siellä on noussut viidessä vuodessa valtaisia vuoria puurisua, sekä runkoja että oksia ja pikkurisua. Täytyy muistaa aina, että on itse tuulen alapuolella. Eläimillä on äärimmäisen hyvä hajuaisti. Kerran istuin taas hiljaa ja huomasin, kuinka minua juoksi kurkistamaan pieni suloinen metsähiiri. Tuli risukasan sisältä aivan metrin päähän ja tillitti pippurisilmillään korvat hörössä minua. Minä katsoin sitä ja tuskin uskalsin hengittää. Voi, että se oli suloinen! Hetken kuluttua sen rinnalle juoksi toinen. Ja molemmat ihmettelivät minua, oikein kallistelivat päätään. Taisin hengähtää tai liikahtaa, kun äkkiä molemmat kääntyivät ja juoksivat kuin salaman iskusta pois hännät pystyssä.
Kuva yllä: TS-25/ Jyrki Heino
Minulla on tässä vieressäni kirjahyllyllä pieni hiiri. Se on lähinnä kotihiiren kokoinen ja harmaa. Sillä on pienemmät korvat, mutta ihanat pippurisilmät. Viikset sojottavat minua kohti. Tein sille pitkän hännän nahan suikaleesta. Se on aika paljon noiden yläkuvassa olevien metsähiirien näköinen. Tuossa se vahtii minua aina, kun kirjoittelen. Se selvästi tykkää minusta.
