JÄÄKÖ LAUPEUS UNOHDUKSIIN?

Suomenkieli on hyvin rikas ja antoisa. Se venyy moniin suuntiin ja sallii monia vivahteita puhujalle. Taitava puhuja osaa käyttää näitä kielen vivahteita ja tehdä sanavalintoja monin tavoin niin, että sanotun saa sopimaan lähes mihin vain odotuksiin. Taitava kielen käyttäjä on oikeastaan ”ovelakin”, kun ei tyydy yhteen yksiulotteiseen ja kaikkein tavallisimpaan naiviin sanaan. Hän saattaa jopa tahallaankin käyttää monitulkintaisia sanoja.

Varhaislapsuuteeni Pohjanmaalla ja myöhemmin Varsinais Suomessa ja Satakunnassa kuului puheeseen paikallinen täysin oma ja vivahteikas murre. Vielä kun sukujuureni ovat Savon ytimessä, opiskelin Helsingissä ja puolet elämästäni olen elänyt täällä Turussa, voin sanoa iloisena, että olen saanut kuulla ja puhua suomenkieltä niin monilla kielialueilla, että kielenkokemukseni on jo kukkuramittainen. Siitä huolimatta suomenkieli vielä huvittaa jopa ravistelee silloin tällöin taas moninaisuudellaan.

Jokainen meistä tietää, että asuinpaikan lisäksi kodin kulttuurinen ilmapiiri, kielenkäyttö mukaan luettuna vaikuttaa lapsen puheen kehitykseen. Jos vanhemmat eivät lue, kotona ei ole kirjoja, ei mitään lehtiä tule viihde- ja kuvalehtiä lukuunottamatta, on suurin todennäköisyys, että lapsikaan ei tule käyttämään omaa kieltään kuin tyydyttävällä tavalla. Hänen tuleva työnsä ja ammattinsakin määräytyy paljon paljolti sen mukaan. Sääli silloin sekin, että vaikka näillä lapsilla olisi tarjolla edessään suuret, laajat kielen elämykset ja sen taidon rikkaudet, he vain jäävät näiden ovien ulkopuolelle osaamattomina – sormi suussaako?

Kielestämme on jäänyt pois monia sanoja. Niinhän kieli tietysti kehittyykin. Mutta voi se köyhtyäkin. Erikoisesti uskonnolliseen elämään liittyvää sanastoa on jäämässä pois, jopa kirkollisesta käytöstä. Tiedämmekö kaikki, mitä on kilvoitus, ymmärrämmekö, mitä on ihmiselämän raadollisuus? Tunnistetaanko ainakaan sanallisesti irstas, suruton ja turmeltunut ihminen, kun kaikki elämisen muodot ja laadut ovat samanarvoisia. Toisaalta otamme käyttöön sanoja, jotka alkuperäisesti ovat jotain aivan muuta- kuten ikoninen. Minua ärsyttää suuresti, kun esimerkiksi jotakin iskelmätähteä kutsutaan ”ikoniseksi”. Ikoni on kristinuskon hartaudenharjoituksiin pyhitetty esine, usein maalaus eikä muuta.

Laupeus on sana, jota en ole kuullut vuosiin. Se on hyvin kaunis sana. Sen vokaalit au ja eu jo tuntuvat kuin antavan tilaa ja apua. Ne ottavat syliinsä ja sulkevat. Laupeus on apua, lohdutusta ja parannusta. Se on myös armahdusta ja anteeksiantoa. Raamattu sanoo lukemattomia kertoja: ”Laupias ja amahtavainen on Herra…” Sanan synonyymejä en heti keksi.

Ihminenkin voi olla laupias. Suuri osa suomalaisista on joskus lukenut tai kuullut Raamatun kertomuksen Laupias samarialainen. Se ei kerro vain ojanvarteen jätetyn, kärsivän ihmisen auttamisesta ylös ja eteenpäin, vaan myös hänen huolehtimisestaan jatkossakin. Eikö laupeudenteoiksi voitaisi kutsua nykyistä pakolaisapua tai katastrofiauttajia?

Meidän kielemme kehittyy ja muuntuu: ottaa käyttöön uusia sanoja tai antaa sanoille uusia merkityksiä ja jättää sanoja unohduksiin. Joku viisas suomalainen on sanonut peräti näin: ”Kielen ansiosta kansa elää ja on olemassa.”

Kyllikki Tukiainen