OLAVI MARTTIMOS MUNKIN KAAVUSSA

Omistettu veljen tytölle Tainalle ja Inarille. Serkkutytöt ovat olleet pienestä asti yhdessä ja ystävykset.

Kuvassa (alla) Ola pikkuveli on 3-4-vuotias yhteiskuvassa, jossa pojilla on uudet merimiespuvut. Ola katsoo tuimasti ja rauhallisen harkitsevasti kuvaajaan. Onkohan isä juuri pelastunut panssarilaiva Ilmarisen miinatuhosta ja lähdössä uudelle merimiespapin työreisulle, (ehkä siunaamaan meren poveen läheisiä armeijakavereitaan), kun äiti halusi ottaa kuvan isästä ja lapsista? Muistan tunnelman oudon tarkkaan kuvanoton hetkellä. Näin ja kuulin, kuinka isällä oli vaikea olla. Juhalla meni ällikästä sormet suuhun ja minä tuijotan äitiin suu auki. Siinä oli jotain hyvin raskasta ja kauheaa, jota ei lapsille tietenkään kerrottu. Ainut kuva, jonka minä näin äidin koskaan ottavan.

Ola-veli oli kolme vuotta minua nuorempi, mutta liittyi aina lapsuudenmuistikuvissa vuotta vanhempaan Juha-veljeensä, koska he touhusivat yhdessä kuin kaksoset. Mutta kun vuosia kertyi, alkoivat pojat olla huomatusti omia itseään. Juha oli kuin häkkyrä, aina menossa ja mukana kaikessa hyvässä ja pahassa, kun Ola pysähtyikin miettimään ja lähti usein sitten omille teilleen.

Sitten pojat lähtivät Helsinkiin opiskelemaan, molemmat teologiaa, mutta kauaa ei kulunut, kun opiskelun laatu erkani taas. Juhan taiteenteko vei jo niin paljon aikaa ja voimia, että teologian luku jäi, kun hän perusti Kaltio-taidetilan taiteilija-ystävänsä kanssa. Olakin lähti taiteen polulle Vapaasen Taidekouluun Unto Pusan ohjauksessa, mutta hän ei jättänyt teologian opiskelua Helsingin Yliopistossa, vaan valmistui aikoinaan ja vihittiin papiksi. Taidetta ei Ola silti koskaan jättänyt. Hän maalasi ensin, mutta käsittääkseni hän lopun elämäänsä keskittyi enemmän grafiikkaan.

Minulla on hänen viimeinen työnsä ennen kuolemaansa : ”VIIMEINEN EHTOOLLINEN”, jonka sain Oililta. Nostan sen omasta ikonostaasistani ja se saa hehkua pöydälläni aina pääsiäisen aikaan. Kuva alla.

Olalla oli jossain elämänsä kirjavissa vaiheissa vuosia, jolloin hän joskus yksin, joskus Oilinkin kanssa kävi ortodoksiluostarissa Uudessa Valamossa . Häntä varmaan kiehtoi hiljaisuus, vaatimattomuus ja keskittynyt rauha, jossa luostarin munkit ja pappismunkit sekä tekivät työtään että harjoittivat hartautta. Luostarissa sai myös vuokrata huoneita, jossa opiskella.

Minä itse olen jopa 30 Kreikan saarimatkalla käynyt kymmenissä luostareissa Kreikan saarilla (eniten Kreetalla) sekä pienissä perhekappeleissa pihapiirissä ja oppinut kaipaamaan sitä rauhaa ja siunauksen kosketusta, mitä niissä aina kokee. Olen myös seuraillut munkkien elämää sivusta ja kuunnellut heidän keskustelujaan perheensä kanssa. Täytyy sanoa, että joku vaatimattomuuden ja rakkauden sekä hiljaisuuden henki viihtyy näiden munkkien ympärillä.

Olen myös tehnyt joitakin töitä munkeista ja myynytkin muutamia. Minulla on kotona suurehko akvarelli nimeltään RAKKAUDESSA JA HILJAISUUDESSA PALVELLEN, joka on ollut parissa valtakunnallisessakin näyttelyssä Helsingissä. ( Toinen oli Suomen Taideterapiayhdistyksen teemanäyttely Agricolan kirkon kryptassa 2008, toinen ”Rakkaus on suurin”-näyttelyssä Helsingin Bulevardin Bullankulmassa 2009.) Tarkoitukseni on vielä kaupata tätä työtäni, jota itse arvostan. Haluan sen mieluiten johonkin uskonnolliseen käyttötilaan. Kuva alla.

Minä en ehtinyt koskaan Kreikan Aegeanmeren pohjoisosan Tessalonikin kolmihaaraiselle niemimaalle. Sieltä on tarinoita jo vanhaan kreikkalaisen tarustoonkin. Kolmas niemenhaara Oros ja siellä Athos-vuoret ja luostarit ovat kokonaan suljettu autonomia ortodoksikirkon käytössä. (Tällä hetkellä en tiedä, miten tilanne on.) Siellä ei ole koskaan käynyt nainen. Tämä kielto syntyi, kun haluttiin kunnioittaa perimätietoa, että Neitsyt Maria kävi saarella apostoli Johanneksen kanssa. Näiden kahden tuhanen vuoden aikana on tehty monenlaisia yrityksiä saada naisia saarelle, mutta turhaan. Kerrotaan, että kuuluisa kreikkalainen näyttelijätär ja kulttuuriministeri Melina Mecouri yritti helikopterilla laskeutua Athokselle, kun sekin yritys saatiin estettyä.

Tarina kiertyy nyt Ola-veljen kohdalla Athos vuoriin ja luostariin. Ola oli taas vaeltamassa Tessalonikin niemimaalla, joka on hyvin vuorista. Hän oli saanut luvan jonkun pääluostarin johtajalta luvan lähteä vaeltamaan Athos vuorelle ja antanut vaellusasuksi munkin kaavun. Se helpottaisi kulkemista vuoristossa äärimmäisen kuumassa ilmassa ja samalla hyvin kylmässä korkeassa vuoristossa.

Vuoristossa on useita suuria luostareita (näyttävät aivan linnoituksilta), ja oli UPEAA tehdä äsken ”helikopterikierros” ympäri Athoksen eli katsella Google Earthillä maisemia. Vanhan mummon päätä alkoivat huimata näkymät ja ajatuskin, että tuolla se veliparka yksin silloin vaelsi.

Minä olen kirjoittanut jo Olan vaelluksesta oman jutun, mutta en löydä sitä teksteistäni. Siitä saisin kaikki nimet, välimatkat ja vuosiluvut tarkkaan. (Lisään ne, jos löydän juttuni.)

Ola kertoi itse minulle jokseenkin tarkkaan koko vaellustarinansa. Muistan nyt kuitenkin enää päällimmäiset asiat.

Olalla oli kartta määränpäähänsä luostariin, mutta matkan pituuksia oli hyvin vaikea arvioida sellaisessa vuorimaastossa, jossa ei ollut mitään kilometripylväitä. Hän oli jo kulkenut niin kauan, siis vaeltanut jalan vaikeakulkuista vuoripolkua, että alkoi väsyä. Eväitä oli mukana pienessä olkalaukussa vain vähän, vettä enemmän. Sitten alkoi kova sade ja tuuli. Voimakkaat myrskynpuuskat pyyhkivät vuoren sileitä kupeita ja muuntuivat ylhäällä kilometrin korkeudessa pakkaslumeksi, joka pieksi Olaa sellaisella voimalla, että hänen oli hyvin vaikea seistä pystyssäkään. Tuli ilta ja yö läheni. Vesitilkka loppui. Ola alkoi ahdistua. Hän etsi katseellaan jotain, josta voisi pitää kiinni tässä myräkässä. Mitään ei näkynyt, kunnes myrskyn välissä erottui pieni puunkäkkyrä, joka kasvoi kalliohalkeamasta. Ola ulottui tarttumaan siihen ja käpertyi ja takertui kädet ja jalat sen ympäri, kuin halaamaan viimeistä oljenkortta. Tuli yö ja myrsky laantui. Ola oli ehkä jo ollut hetkiä poissa todellisuudesta, kun havahtui hirvittävään janoon ja viluun. Ruumiinlämpö oli todennäköisesti hyvin alhaalla. Häneltä oli mennyt ajantaju.

Ola rukoili hartaasti. Hän kertoi rukouksestaan, miten kysyi Jumalalta: tässäkö tämä nyt oli? tännekö Kreikan yksinäiselle vuorenharjanteelle hänen ruumiinsa jäisi korppien ruuaksi niin, etteivät lapsetkaan enää koskaan häntä näkisi. Mutta niinhän ei ollutkaan tarkoitus.

Valo pilkisti pilven raosta ja Ola näki edessään vesipuron, joka lirisi kirkkaana ja iloisena aivan hänen vierellään alas vuorta. Hän sai juoda janoonsa ja täytettyä vesipullonsa. Voimat ehtyivät ja palailivat hiljakseen jäseniin. Oli säkkipimeää, ja kuitenkin piti päästä eteenpäin.

En muista, miten Ola jaksoi loppumatkan, mutta etsimänsä luostarin portille hän pääsi. Hän kolkutti oveen ja se avattiin. Portilla oli munkki, joka näki munkkiveljensä, hyvin nääntyneen kulkijan. Ja sitten alkoi tapahtua!

Likainen, märkä ja nääntynyt veliparka vietiin sisään, pestiin ja saatettiin vuoteeseen ja peiteltiiin lämpimästi. Hänelle tuotiin HOPEATARJOTTIMELLA ensin hätäapuna pikari viiniä ja leipää. Sitten valmistettiin oikea juhla-ateria. Sitä Ola erityisesti ihmetteli. Hän sai syödä ja toipua, ennenkuin edes kyseltiin, kuka ja mistä hän oli.

Voi arvata, että erämaaluostarissa korkealla vuorten keskellä, Kreikan saaristossa nyt iloittiin. Oli tullut kylään ja tuomaan terveisiä kaukaa pohjoisen napapiirin alueelta, Finlandiamaan kirkon pappi. Juttu oli luistanut, kun Ola puhui vielä hiukan vanhaa kreikkaakin.

Tämä Olavi veljeni kertomus on aina minua sekä kiehtonut että liikuttanut. Miksi pitääkin niin paljon hyvää tapahtua niin monen vaikean solmun ja mutkan kautta, jopa hengenlähdön reunalla? Jumalan tiet ovat täysin tuntemattomat ja arvaamattomat.

Vielä monia vuosia sai Ola elää terveenä. Hän toimi Hinnerjoen kirkkoherran virkansa jälkeen kauan Turun Seurakuntien perheasiain Neuvottelukeskuksen johtavana pappina ja sielunhoitajana, sekä teki monia puhuttelevia julkisiakin taideteoksia. Me asuimme pitkät vuodet kahden puolen Pyhäjärveä, Ola parheineen Hinnerjoen seurakunnan pappilassa ja minä toisellla puollella järveä Säkylän psykologina omassa talossani.

Näillä muistoilla minä, isosisko kiedon kädet nyt rakkaan veljeni kaulaan, siellä toisella puolella vaikka onkin ollut jo kauan.