Kyllikki TukiainenMinun elämäni on täynnä kasvoja. Näen niitä aina: valkoisen maton niukoissa värisävyissä, pesuhuoneen kaakelilattian harmaasavyisissä kuvioissa, pilvien muodoissa ja metsän varjoissa. Näen niitä valveilla, unissa ja sairaana, nukutuksesta herätessä tai lääketokkurassa.
Kasvot ovat perunanenäisiä ukkoja, hahtuvapäisiä vanhuksia, huivipäitä mummoja, enkelin päitä, Maria madonnaa ja Jeesuksen kasvoja. Useimmin kuitenkin kaikenkarvaisia peikkonaamoja, irvileukoja, satuhahmoja, noitia ja velhoja. Ja aina paljon lapsia! Suloisia nöpönenä vauvoja ja tikkarisuisia pikkulapsia, hymykuoppa-tyttöjä ja hörökorva veijaripoikia. Pörrötukkaisia, karvakuontaloita, pitkiä takkupartoja ja hapsuttavia nutturoita on kaikilla. Ei koskaan sileää kaunista kiiltokuvaa missään. Hapsottaa ja sojottaa sinne ja tänne; mikään ei oikein ole kohdallaan.
Mutta ei koskaan ilkeää, uhkaavaa tei pelottavaa. Ei, kaikki kasvot ovat veijarimaisia, iloisia ja aina hyväntahtoisia. Koskaan kukaan ei nouse kuvasta ylös häiritsemään minua, häipyy hetken kuluttua vain hiljakseen takaisin omaan maailmaansa. (Vain kerran kasvot nousivat häiritsemään, silloinkin vilkuttamaan minulle. Olin silloin voimakkaassa lääkityksessä ja herännyt syvästä nukutuksesta enkä olisi jaksanut mitään häiriöitä.)
Kun en ole koskaan kysynyt neurologilta tämän ominaisuuteni syytä, olen itsekseni päätellyt, että ilmiö kuuluu jotenkin luovuuteeni. Todennäköisesti minulla on ollut tämä lapsesta asti. Se on kuulunut osana jokapäiväiseen elämään sillä lailla, että en ole oikeastaan tullut tietoiseksi siitä, ennenkuin viime aikoina. Olen varma, että muotokuvan tekeminen on lisännyt tätä kykyä/ ominaisuutta minussa, mutta se on myös auttanut muotokuvan teossa. Lisävaikuttajana ovat olleet psykologian opinnot ja vuosikymmenten potilastyö.
Muistuu mieleen varmaan jostakin lukiovuosista, kun näin oppikirjassa ensi kertaa tyyppikuvia ihmisten kasvoista. Näitä olivat laatineet muutkin kuin Kretschmer, joka oli tunnettu typografioinneistaan. Sitten on useita psykologisia luonnetestejä, joissa näytetään ihmiskasvojen erilaisia ilmeitä, joita koehenkilö saa tulkita. Ilmeistä kerrottujen tulkintojen mukaan voidaan päätellä tiettyjä asioita itse koehenkilön luonteesta.
En arvuuttele toisten psykologien mielipiteitä omista kyvyistään, mutta omalta kohdaltani tiedän, että osun useimmiten oikeaan, kun näen jonkun ihmisen kasvot ja uskon hänen olevansuurin piirtein tietynluonteisen. Mitä vahvemmat piirteet, jossain määrin korostuneen vahvat, sitä helpommin ne antavat kuvaa luonteesta. Ikää myöten tämä ”kyky” vain paranee. Kasvot kertovat aina paljon muutakin kuin antavat kuvaa luonteesta. En nyt tarkoita naivia tulkintaa tapaan: vahva leuka kuvaa lujaa ja päättäväistä luonnetta ja suuret silmät ovat luottavaisen asenteen merkki, vaan kyllä kasvot kertovat myös ihmisen koulutuksen ja intressien tasosta paljon. Kun näkee ihmisen käytöksen sosiaalisessa tilanteessa, kuulee hänen puhuvan, voi tietää paljon hänen luonteestaan, asemastaan, lahjakkuudestaan ja koulutuksestaan ilman testejäkin.
Tähän liittyy oma pahalta kuuluva, mutta silti pysyvä ”harrastukseni” arvuutella henkilön ominaisuuksia pelkän katselun avulla. Olen sitä tehnyt hyvin nuorena, jo koulutyttönä murrosiässä. Harrastin sitä oikeastaan aina varsinkin saadessani matkustaa junassa yksin Savon mummolaan ja nyt vanhana oikeastaan aina matkustellessa pitempiä matkoja. En koskaan ole kehdannut mainita siitä kenellekään. Nyt yritän miettiä, miksi se on ollut minulle hävettävä asia. Eivätkö minun omat kykyni ja lahjani, mielikuvitukseni, opintoni, tietoni ja taitoni ole vain minun omia asioitani, jos ja kun en aiheuta niillä kenellekään mitään pahaa.
Muistan elämän varrelta monia hauskoja tilanteita, kun olin katsellut jotain ihmistä pitempään kuulematta mitään tai sanaakaan häneltä, kunnes sitten tapahtuu jotain, joka tuo julki sen, mitä olin arvaillutkin. Ammatin tai sen työn suunnan, mitä hän tekee, saattaa ihmisen ulkonäön, olemuksen, liikehdinnän yms. mukaan arvata aika hyvin. Muistan kerran, kun arvailin erään ikäiseni mielenkiintoisen näköisen mieshenkilön ammattia pitkällä matkalla junassa. Emme keskustelleetkaan. Päädyin näyttelijään, ja sattuikin sitten pian sen jälkeen, että näin tämän miehen tv-näytelmässä erinomaisessa osassa. Samantapainen tarina sattui, kun lähelläni matkusti Helsinkiin nuori nainen, jota olikin vastassa asemalla tunnettu näyttelijä ja he osoittautuivat kollegoiksi.
Siis näyttelijän ammattiko näkyy helposti kasvoista? En tarkoittanut sitä, vaikka esimerkkini sattuivatkin näin näyttelijään. Kyllä työ yleensäkin antaa leimaa kasvoille ja koko olemukselle ja käyttäytymiselle. Luulen, että hyvin harva lopulta voi välttyä tältä – ainakaan vanhan psykologi-maalarin silmissä. Kaikkein selkeimmin olen työn merkit huomannut vanhojen (ainakin kauan kirjoittaneiden) kirjailijoiden kasvoilla. En muista ikinä erhtyneeni. Samaan tapaan erottaa taidemaalarin taidegraafikosta. Joskus olisi mukava oikein tutkailla tätä asiaa.
Luja tahto, sitkeys, peräänantamattomuus, samoinkuin heikkotahtoisuus, arkuus tai pelokkuus näkyvät ihmisen kasvoista aika helposti. Mielestäni myös herkkyys ja tunnepitoinen asennoitumiseen luovat ihmisen kasvoihin omia tunnusmerkkejään. Sen sijaan ilkeys, väkivaltaisuus tai aggresiivisuus, julmuus ja karkeus, varsinkaan epärehellisyys ja empatian puute eivät läheskään aina näy toiselle ihmiselle. Omassa elämässäni olen joutunut paljonkin tekemisiin ihmisten kanssa, joiden kasvoista ei voi nähdä näitä negatiivisia piirteitä. Olin kerran pitämässä joulun aikaan äiti-lapsiaiheista luentoa vankilassa henkirikoksen tehneille väkivaltarikollisille. Mielenkiintoista oli, enkä tiedä, oliko sattumaa vai tyypillistä, että kaikilla heillä oli viattomat kasvot ja hellyttävät silmät. Tässä tapauksesa varmaan aiheeni lienee ollut heille arka.
Kasvoissa on meillä kaikilla, vanhemmilla ihmisillä ainakin korostuneesti ominaispiirteitä, joista meidät saattaa tunnistaakin. Olen huomannut, että rodusta huolimatta meidän kasvoissamme on samantapaisilla ihmisillä samanlaisia kasvojenpiirteitä. Sitten toisaalta olen itse huomannut, että joskus on vaikea erottaa toisen rodun henkilöitä toisistaan, koska näyttää siltä, että he ovat niin samannäköisiä. Tämä johtuu siitä, että tuntee toista rotua ja tätä kyseistä ihmistä liian vähän. Tähän sopii vanha, nololta tuntuva tarina muotokuvan maalaamisistani. Sain tehtäväkseni maalata muotokuvat Suomessa opiskelevan afrikkalaisen pastori Elia Niinkotin kaksoislapsista, Lempistä ja Urhosta 1960-luvun opussa. Se olikin tehtävä vaikeimmasta päästä. He olivat minun silmissäni täysin samannäköiset. Vanhempien mielestä lapset olivat ”aivan erinäköiset”. Tein parhaani, tilaajat ja töiden saajat kiittelivät, vaikka tulos oli hyvin kehno. Minulla oli huono omatunto, kun annoin pois työt, joihin en ollut itse tyytyväinen. Olen sen jälkeenkin maalannut suomalaisten identtisten kaksosten kuvat, mutta näin silloin sentään eroja malleissa, kun poikien äiti kädestä pitäen osoitteli niitä minulle.
Sellainen maaginen tai utopistinen luulo-uskomus, että jokaisella ihmisellä on ”kaksoisolento” maan päällä, ei ole totta. Kyllä me olemme täysin uniikkeja kaikki, samaa geeniyhdistelmää ei löydy. Olemme sekä fyysisesti että psyykkisesti ainutlaatuisia. Onhan se ihme! Jos on hyvin kaunis, saa ajatella ylpeänä tai onnellisena, että toista samannäköistä (siis täsmälleen samalla lailla kaunista? ) ei ole. Jos on hyvin ”ruma”, jonkalaista todellisuudessa ei edes ole olemassakaan, saa rauhassa uskoa, että on niitä vieläkin rumempia.
Ihmiskasvoissa voidaan nähdä niin monenlaista kauneutta, monin eri tavoin ilmenevää. Minä en näe mitään kaunista räikeästi korostetuissa kasvoissa, joissa luonnollinen on poistettu liioitetuilla ja painavilla ripsillä, turvotetuilla ja täytetyillä huulilla tai muuten keinotekoisin ainein, päinvastoin, ne saattavat joskus ihan puistattaa ja tehdä koko ihmisen vastenmieliseksi. Eivät iän tuomat merkit kasvoissa minun mielestäni ole rumuutta. Kyllä ne lisäävät mielenkiintoa ja antavat syvyyttä ja persoonallisuutta. Jos todella pysähtyy miettimään, tajuaaa, että kauneuden ja miellyttävyyden, rauhan, empaattisuuden ja viisauden aistimuksen herättävät meissä täysin muut asiat kuin paklatut ja pullistellut kasvot tai ruumiinosat.
