Kyllikki Tukiainen
Lapsuudessani ei ollut juhannuskokkoja, mutta oli keinuja. Kalelan kylässä oli suuri ja aito kelakeinu. Siinä seisotaan poikkipuulla kahden puolen ja keinu heilahtaa vaakatasoon asti. Nauretaan ja jännitetään, letit lentävät korkealle ilmaan, hameet korviin (pojat näkevät housunlahkeisiin) ja saa pitää lujaa kiinni, ettei putoa. Lauletaan ja nauretaan. Huudetaan kuin nykyisessä Linnanmäen vuoristoradassa.
Minä vain pikkutyttönä kuulin keinusta, mutta en päässyt koskaan Kalelan kylään, joka oli Vehmalaisten takana. Vasta aikuisena pääsin näkemään keinun, josta olin kauan kuullut tarinoita.
Kuinkahan monta juhannusparia se oli synnyttänyt aikoinaan! Nyt se alkoi rapista, keinuhirret jo lahota. Mutta perinteet, muistot ja tiedot menneestä säilyvät. JA JUHANNUSAJAN KUKAT KASVAVAT JOKA VUOSI UUDELLEEN. Tyrmäävän ihanat ja tuoksuvat juhannuksen ajan kukat!
