TIIU JA ELLINOORA

TARINA RAKKAUDESTA, KAUNEUDESTA JA SUURESTA SURUSTA

KERTOMUS, JOSSA ON PALJON TOTTA – NIINKUIN KERTOMUKSISSA AINA ON.

Maalla, aivan suuren metsän reunassa ja korkeiden kuusten keskellä pikkuisella mäellä kasvoi paljon monenlaisia kukkkia ja niiden keskellä kohosi pieni talo. Talossa asuivat Ellinoora ja hänen Oiva-miehensä. He olivat yhdessä oiva pariskunta. Kylässäkin heille aina hymyiltiin – joskus oltiin hiukan kateellisia heidän kauniista kodistaan ja puutarhasta sen ympärillä. Usein talosta kaikui kaunista soittoa kylälle asti.

Oiva oli viisas tieteen tutkija, joka tutki parantavaa valoa. Hän matkusteli maailmalla, kaukana Amerikan maalla ja toisella puolella maapalloa Venäjän maalla. Hän tapasi näillä matkoilla seitsemän yhtä viisasta miestä, joiden kanssa hän yhdessä kehitteli sairaita parantavia valonsäteitä. Sillä aikaa Ellinoora asui yksin kotona, mutta ei ehtinyt tuntea yksinäisyyttä, sillä hän maalasi tauluja. Tauluissa oli aina kukkasia, paljon kaikenlaisia kukkasia. Oli suuria punaisia tulppaaneja, keltaisia liljoja ja kaikenvärisiä orvokkeja.

Oiva oli pois kaukomailla taas kerran, kun Ellinoora oli maalannut aamusta asti jo monta tuntia ja aikoi lopettaa, kun huomasi, että sinistä orvokkimaalia oli sopivasti paletilla niin paljon, että voisi kokeilla maalata hellan ymärillä olevat valkoiset kaakelit vielä orvokkien peittoon. Se saattaisi tehdä ruostakin kaksi kertaa parempaa. Ja niinpä hän maalasi ihania orvokin kukkia puurokattiloden ympärille. Ja aivan oikein arvattu: puurosta tuli paremman makuista. Ellinoora istui iloisena pianon ääreen ja alkoi lirkutella Bachin musiikkia, hän nimittäin oli taitava pianisti, jolla oli notkeat sormet. Keittiö täyttyi aivan silmin nähden ilosta sinisten kukkien hehkuessa, kauniiden sävelten kaikuessa ja hyvänmakuisen puuron tuoksussa.

Seuraavana herttaisena aurinkoaamuna Ellinoora oli innostunut: hän jatkoi keittiön maalausta! – Voinhan kokeilla punaisia tulppaaneja ikkunaan. Ja hän maalasi niitä, suuria kimppuja tulipunaisia tulppaaneja. Ikkunasta tulevat valonsäteet muuttuivat nyt sisällä tuvassa lämpöisen punaisiksi säteiksi, jotka hyppelehtivät pitkin kirjavia räsymattoja melkein räiskähtäen. Ellinoora näki, miten kauniin väriseksi ja iloiseksi koti tuli ja niinpä hän jatkoi. Hän sekoitteli monia värejä paletilla ja maalasi innoissaan kaikki keittiön kolme ikkunaa täyteen kukkia. Huone oli entistä kauniimpi!

Pian syntyi keittiön oviin suuria liljakimppuja. Ne tekivät kodin hieinommaksi ja arvokkaamaksi. Ellinoora innostui: hän haki korkeat puutikkaat ja pystytti ne keskelle lattiaa. Hän kiipesi tikkaille ja heilutti varovasti pensseleitä katon lautarimoihin. Hän maalasi sinisiä pilviä ja niiden joukkoon lentelemään pieniä enkeleitä. Katto täyttyi vähitellen. Se oli iltaan mennessä jo kuin koko taivas. Nyt Ellinooraa todella väsytti. Urakka oli ollut suuri, mutta mahtava ja hyvä idea. Hän söi iltapuuron suuren enkeli- ja pilviverhon alla liljankukkien kultaa ympärillä. Voiko ihanampaa paikkaa olla ja voiko parempaa mieltä tulla? Pian talosta kuului pihalle hurmaavia valssinsointuja.

Kotitonttu oli ihmeissään ja kömpi kellarista kuuntelemaan ja tirkistelemään lattian raoista. Se ei ollut kuullut koskaan Ellinooran soittelevan näin iloisesti. Tonttu näki, miten hänen kätensä vallan hyppivät riemusta pitkin koskettimia. Ellinoora nimittäin arvasi jo etukäteen, mikä ihmetys syntyy, kun Oiva tulee kotiin viikon päästä ja näkee kaiken. Ellinoora oli aikeissa vielä jatkaakin talon kukittamista. Koska oli keskitalvi ja kylmä pakkanen vinkui ja ulvoi nurkissa, oli mukavaa, kun koti oli lämmin, vielä lämpöisen värinenkin ja täynnä kukkia.

Niinpä Ellinoora ahersi viikon ja sai koko talon jokaisen huoneen seinätkin kukkimaan. Katoissa säihkyivät revontulet tai purjehtivat siniset pilvet yli taivaan, mutta ikkunoissa loisti kukkia kaikissa maailman väreissä.

Sitten tuli se päivä, kun Oiva palasi kotiin kaukaa Amerikanmaasta. Hän nousi mäkeä kotia kohti ja pysähtyi ällistyneenä katsomaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut: – Koti oli keskellä talvea alkanut kukkia! Jokaisesta ikkunasta pursui sinisiä ja punaisia ja kultaisia kukkia, piipusta nousi kaikenkirjavaa savukiehkuraa ja kaikenkukkuraksi koko talo helisi ja soi. – Mitähän tämä nyt ennustaa? mietti Oiva.

Ja ennustihan se. Puolen vuoden kuluttua syntyi heille pikkuinen tyttövauva. Vauva oli kaunis kuin taivaanenkeli. Sillä oli kullanvärinen tukka ja suuret siniset silmät. Vauvalle annettiin kasteessa nimeksi Tiiu. Aika usein Tiiua kutsuttiin Tiitiäiseksi, koska hän oli niin pieni ja hento, melkein kuin hippiäinen tai keijukainen. Kyllä Oiva-isä ja Ellinoora-äiti rakastivat pientä Tiitiäistään. Enempää ei enää voikaan rakastaa.Tiiu oli hyväntuulinen vauva, joka ei juuri itkenyt. Hän jokelteli sängystään ja hymyili jo pienestä asti.

– Ihan taivaanenkeli sinä olet! sanoivat vanhemmat usein yhtä aikaa. Oivan oli vaikea lähteä pitkälle matkalle kauas Venäjänmaalle asti. Mutta hän tiesi, että hän toisi mukanaan valosäteitä sairaiden tutkimiseen. Sen tärkeämpää ei tiedemies tietenkään voinut ajatella. Niinpä hän lähti haikean hyvästelyn ja suukottelun jälkeen. Pieni Tiiu osasi melkein jo heiluttaa isille hyvästejä.

Talvi kului ja lumet sulivat. Pikku Tiitiäinen jatkoi kasvuaan ja oli melkein aina iloinen lapsi. Kylän mummot kävivät häntä ihailemassa – ja samalla saivat syyn kurkkia merkillistä kukkivaa taloa. Jokaikinen seinä, ovi, ikkuna ja katto oli täynnä kukkia, jopa jotkut huonekalutkin. Piano peittyi sinisiin orvokin silmiin. Oli tässä kaikessa ihmettelyn aihetta!

Ellinoora soitteli Tiiulle joka päivä. Tiiu kuunteli aivan hiljaa, ei edes jokeltanut. – Hän keskittyy, sanoi Ellinoora. – Niin kai… Lapsi taitaa olla musikaalinen. Alkaa pian soittaa itsekin niinkuin rouva, sanoivat mummot.

Aikaa kului ja Ellinoora haaveili yhteisistä ajoista pihamaalla ja puutarhassa. Oiva oli lähtöisin maalaistalosta ja toivoi hiljaa mielessään pienestä tytöstään maatalon asujaa – sitten joskus, kun tyttö olisi suuri. Myös hän rakasti kukkia ja puutarhaa, hoiti ja teki paljon töitä puutarhassa ja pihamaalla. Pikkunen Tiitiäinen istui ja makaili nurmikolla kukkaloiston keskellä, katseli niitä ja lauleskeli itsekseen. – Niin on kuin äitinsä! hymyili Oiva.

Ellinooran sisko Kukkamaaria ja hänen miehensä Paavo tulivat käymään pienen poikansa Taavin kanssa. Serkukset Taavi ja Tiiu viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka Taavi oli kaksi vuotta Tiiua vanhempi. Poika halusi hoitaa pientä serkkuaan ja kantoi tätä puutarhan kukkamaita katsomaan. Miehet, Oiva ja Paavo lähtivät kalareissulle kauas meren saareen, jossa yöpyivätkin. – Kyllä te täällä pärjäätte naisvoimin, he sanoivat ja lähtivät matkaan. Siskoilla, Ellinooralla ja Kukkamaarialla oli paljon puhuttavaa toisilleen, ja niin päivä kului ihanasti kuumassa auringonpaisteessa.

Illalla näkyi taivaanrannassa suuria, melkein pelottavan tummia pilviä. – Yöllä alkaa sataa, naiset totesivat. – Meillä ei ole mitään hätää. Mutta keskellä yötä pilvet kerääntyivät ja nousi kova ukonilma. Kuuset pihan ympärillä seisoivat hiirenhiljaa ja odottivat jännittyneinä. Ukkonen jyrähteli pitkiä aikoja jossain kaukana, taivaanranta vain leiskahteli. Hetkessä ukkonen vyöryi jo paikalle ja olikin jo aivan lähellä.

Naiset olivat ehtineet pedata kaikille mukavat sängyt, mutta nyt he päättivät nukkua molempien lasten kanssa kaikki samassa leveässä vuoteessa. Peitto oli valtava ja ulottui oikein hyvin kaikille neljälle. Äkkiä jyrähti kovaa ihan talon päällä. -Ä-äitii! huusi Taavi ja kömpi äitiinsä kiinni. Ellinoora otti pikku-Tiiun kainaloon, kun jo samassa rysähti kuin katon päällä. Koko huone leiskui valkoisena, ryskyi, leiskui ja rätisi yhtä aikaa. Talo tärisi, huone ja suuri sänkykin vapisivat. Naiset vetivät peiton pään yli ja puristivat lapsia rintaa vasten. Kaikkia muita peloitti, mutta Tiiuapa ei. Tiiu vain nauroi, oikein hykersi ilosta. Hän koki mahtavia musiikin pauhuja ja valojen leikkiä ja nauroi riemusta.

Äkkiä pamahti, rysähti ja rätisi hirveällä tavalla. Nyt Pikku-Tiiukin pelästyi. Talo heilahti ja kaikki huusivat sängyssä. Kuului pauketta ja kolinaa kuin joka puolelta. -Johonkin iski, sanoi Kukkamaaria. – Niin iski. Onneksi me ollaan täällä piilossa, kuiskasi Ellinoora, kun hiljeni. – Pian kädet ristiin sisko ja rukoillaan! Niin he tekivätkin.

Ja samassa olikin hiljaista. Ukkonen lähti, lopetti vihdoin pelottelunsa. Yksi vaisu salama kiersi vielä huoneen ja herätti Ellinooran maalaamat kauniit kukkaset seinillä. Lapset katselivat peiton reunan yli ja Tiiua hymyilytti taas.

Hetken kuluttua kaikki olivat väsyneinä rauhallisessa unessa. Kuukin oli kiivennyt kirkkaalle taivaalle. Se näytti suurelta ja tyytyväiseltä kaikkeen näkemäänsä.

Miehet ajoivat pihaan aamulla suuret kalansaaliit repuissa. He eivät olleet kuullet eivätkä nähneet minkäänlaista ukkosta. Mutta nädessään pihan kuuset he arvasivat, että kotona oli ollut kova räiske ja pauke. – Naiset, kuinkas täällä on pärjätty? Ellinoora ja Kukkamaaria olivat päättäneet etukäteen, ettivät kerro miehille mitään koko ukkosesta ja lapset taas eivät osaisi sitä tehdä. – Kun kerran jättivät meidät tänne helvettiin, tuhahti Kukkamaaria. – Niin. Mitäs me turhia, sanoi Ellinoora ja tunsi hiukan harmistusta, kun sai pelätä vaan yksin lasten kanssa. – Hienostihan me, sanoivat siskokset yhteen ääneen. -Tulkaapas katsomaan sitten tänne pihalle, pyysivät miehet.

Pihan kaikkien kuuden korkean kylttiläkuusen latvat olivat poikki. Ne seisoivat hiirenhiljaa pystyssä, mutta latvat nuokkuivat ja roikkuivat enemmän tai vähemmän surkeina. Salamat olivat riemuinneet tuhotyössään. Mutta oli ilkeä näky! Surkea ja vähän pelottavakin. Nyt riitti naisilla kerrottavaa. Vasta hyvän kalakeiton jälkeen talossa hiljeni.

Niin jatkuivat rikkaat ja kauniit kesien ja talvien päivät kukkatalossa. Ellinoora oli hyvä ja hellä äiti. Hän huomasi monet pienetkin asiat ympärillään, ja häntä ihmetytti, miksi Tiiu- kulta ei jaksanutkaan enää istua, vaikka oli jo oppinut sen. Hän tuki tyynyjä lapsen selän taakse ja odotti. Mutta pian ei pieni Tiitiäinen enää jaksanut kuin maata. Vain kädet kävivät ja heiluivat, varsinkin kun Ellinoora soitti pianoa. Hän soitti Sibeliuksen pianokappaletta nimeltään Kuusi, jossa korkeat kuusenlatvat heiluivat tuulessa. Lapsen katse kirkastui, kun sävelet virtasivat ja täyttivät huoneen. Mutta jotain oli tapahtunut pikkuiselle Tiitiäiselle. Mitä se oli? Pitikö nyt huolestua?

Ellinoora odotti Tiiun ensimmäistä sanaa. Hän kuuli joskus jo, että tyttö sanoi:: ”Äiti!” Miltähän se todella tuntuisi? Kyllä se ensimmäinen sana saisi olla ”isikin” ilman mitään pahaa mieltä… Kunhan vaan sanoisi. Lapsi vaan hymyiliaina yhtä iloisena eikä edes yrittänyt puhua, vaikka oli täyttänyt jo neljä vuotta. Vähän jo naapurit supisivat keskenään.

Ellinoora istui metsässä ja tutki kirjoista viisauksia, mutta niissä ei kerrottu mitään tällaisesta lapsesta. Se tuntui hyvältä. Ehkä Tiiu vielä paranisi.

Ellinooran soittoon alkoi tulla surullisia säveliä. Oiva huomasi sen. He pohtivat yhdessä asiaa ja päättivät viedä lapsen asiantuntijalääkärille. Lääkäri kertoi suurten tutkimusten jälkeen hyvin surullisia asioita: Tiitiäinen ei koskaan kasvaisi isoksi. Hän jäisi pieneksi lapseksi loppuiäkseen. Ja jonkun ajan päästä hän lähtisi kokonaan pois. Mutta jossakin voisi olla professori, joka tietäisi ehkä jonkin keinon tapahtuman hidastamiseksi.

Ellinoora ja Oiva matkustivat kauas ulkomaille etsimään tätä Pikku-Tiiun sairaudesta tietävää professoria. Kun he vihdoin palasivat takaisin Suomeen, oli Tiitiäinen jo hyvin sairas. Hän eli omassa pienessä maailmassaan, eikä enää jokeltanutkaan kuin harvoin. Vain kun Ellinoora soitti pianoa, tyttö taas kuunteli ja säteili. Jalat ja kädet liikkuivat kuin hän olisi tahtonut tanssia.

Ellinoora sulki silmät ja näki suloisia kuvia kuin pienestä tytöstään. Tyttö katseli ja ihmetteli kukkaa maljakossa. ”Tyttö on pieni ja hento kuin Tiitiäinen, mutta hän istuu. Kuinka onnellinen tytön äiti mahtaakaan olla! Toisessa kuvassa äiti on pukenut terveen tytön oikeaan kansallispukuun. Niin minäkin joskus teen. Tiiu saa oikein kauniin puvun, hän pitää kauniista vaatteista…”

Onni Ojan maalaus.

Oiva-isä katseli surullisena elokuun kauniita peltoja, joissa hän ei enää nähnytkään kauneutta, vaan kuolevaa viljaa ja kuihtuvia kukkia. Oivan sydämeen koski, pää kumartui ja tukkaan alkoi tulla harmaita juovia.

Kun lumi tarttui puiden oksiin, kirkas aurinko kulki matalalla puiden yllä ja harmaat varjot maassa olivat kyllin pitkät, kun äiti ja isä vähiten odottivat, nukahti suloinen Tiiu-lapsi pois tästä maailmasta Hän liukui hohtavien siipien kantamana kirkkaamman valon maahan.

Syvä suru ja ikävä astuivat kukkataloon. Lumet painoivat raskaina talojen katoilla ja maassa. Mutta eivät lopullisesti. Usko parempaan elämään ja jälleennäkemiseen alkoi voittaa. Ellinoora ja Oiva tiesivät, että pienen Tiiun oli parempi päästä pois valon maahan, jossa kaikki ovat terveitä eikä kellään ole puutetta mistään. Öisin Tiiu kävi tervehtimässä äitiään. Hän toi äidille jättiläissuuren tulppaanin, koska muisti, että äiti oli maalannut niitä kaikkina ilon vuosina. Hän pudotteli maan pinnalle kirkkaita tähtiä, joita vanhemmat saivat keräillä.

Ellinoora ja Oiva kantoivat elämänsä loppuun asti suurta surua sydämessään, mutta aikaa myöten suru ei koskenut enää yhtä paljon. He istuivat paljon yhdessä ja muistelivat. Välillä tuntui kuin Tiiu olisi heidän kanssaan ja olisi lohduttanut heitä. Ellinooran soittoon tuli hiljalleen valoisia säveliä. Kirkkaat värit palasivat hänen väripalettiinsa ja seinillä alkoivat punaiset tulppaanit jälleen kukkia.

Martta Wendelin

Kun suunnittelin tämän tekstin kirjoittamista, olin itsekin hyvin surullinen, koska omatkin muistoni nousivat mieleen. Illalla en ollut varma, jaksanko tätä tehdä. Aamulla heräsin ja katsoin ikkunaani. Kaikissa ikkunoissani lenteli suuria enkelijoukkoja. Minä näin ikkunoiden jääkukat lohduttavina enkeleinä. Lapsenlapseni Arvi tuli käymään ja hänkin näki niin.

(Vanhat valokuvat taidepostikorttikokoelmistani.)