Kyllikki TukiainenOnneksi voi kertoa, että tuo vihoviimeinen rakkine eli televisiokin naurattaa joskus. Yleeensä – huomioimatta nyt uutisia – painan säädintä ohi kanavien ja pysähdyn tiettyihin paikkoihin, joista saattaa tulla katsomisen arvoista.
Nyt näen tutut kuutosvauvat mönkimässä saman pöydän ympärillä: pulleita paljaita vauvan jalkoja vinksin vonksin, yksi polkemassa ruokaa lautasella, litistämällä sitä varpaissaan, toinen tunkemassa lautaselta suuhun koko kämmenen voimin, ihania pullukkakäsiä (hymykuopat kädenselässä kiehtovana mausteena) änkemässä koko kämmentä naamaan, kolmas mätkimässä ruokalautasta ja vuoroin sisarta naamaan, neljännen paljas jalka pöydän reunalla nauttii maitolätäkön latkutuksesta, viides repii puurokädellä äidin vaivoin teippaamaa rusettia tukastaan ja kuudes jo yhltyleensä puurossa hurmaa koko maailmaa hymyllään. Ihanaa puurohihittelyä, hampaatonta naurua, huutoa ja suoraa kirkumista. Ei yhtään lautasta enää pöydällä kaatumatta, äidin posket hohtavat jo ilman puuteria ja isänkin hymy on epävarmaa.
Tällaista on kuutosvanhempien arki tunnetussa amerikkalaisessa tv- sarjassa. Toki me tiedämme, että kamerat ovat antamassa kaikkeen nähtyyn touhuun ja tekemiseen suuren korostuksen ja tuen, mitä sitten kulloinkin lienevät. Katsominen on minulle kuitenkin aina rentouttavaa huvia. Ei tarvitse huolehtia näistä vauvoista. Voin todennäköisesti takatua ilman syyllisyyttä lapsen, peräti vauvan tasolle. Ja sekös minulle onkin juhlaa vai mikä niin ihastuttaa? Toki muistan senkin tunteen, mikä syntyy, kun katselee ja hivelee oman lapsen pulleaa käden pintaa, sen hymykuoppia ja pian tuntee ne enkelinkädet kaulansa ympärillä.
Muistuuko omaan mielikuviini yli 80 vuoden takaiset lapsuusmuistot pappilan pöydän ääressä? Eivät muistu ainakaan samoilla tavoilla. Meillä oli niitä vauvoja kuusi kymmenessä vuodessa ja ensimmäiset kolme peräkanaa.
Olen rakastanut aina vauvoja, sen olen tiennyt, mutta en koskaan miettinyt tätä tarkemmin. Mitä tarkoittaa rakastaa ”aina” ? Ja koska tämä ”aina” on minun kohdallani alkanut? Arvelen, että minun ”aina” taitaakin olla synnynnäinen ilmiö. Geenihäiriökö?
Koska olin lapsuusperheeni kuudesta lapsesta vanhin, muista erityissyistä tämän lisäksi sekä se, että kasvoin sota-ajan papin perheessä, jossa isä oli aina poissa, minusta kasvoi jo vuoden ikäisestä muista huolehtija. Oma käsitykseni on (tutkimusteni mukaan), että minut ehdollistettiin palvelemaan ja auttamaan äitiä muiden lasten hoidossa. (Tästä olen kertonut tarkkaan vasta valmistuneessa muistelmateoksen käsikirjoituksessa). Kummitätini kertoi minulle aikoinaan, että jo 1-vuotiaana minä ripakintuillani juoksin lakkaamatta äidin helmoissa ja autoin häntä velivauvan pissarättien kannossa – rakkaan Jussiveljeni, joka kuoli toissa kesänä. Halusin auttaa, jotta sain huomion minäkin.
Sitten, kun kotona syntyi uusi vauva lähes joka vuosi, ”työni” jatkui taukoamatta. Aika pian aloin muistaa asioita itsekin. Olin mukana pikkulasten hoidossa todella aina ja tauotta – siis ilman lomia, koska en päässyt kolmeen vuoteen edes kouluun sairauksieni takia. Siis olin mukana pikkulasten hoidossa kesät talvet lähes kymmenvuotiaaksi asti. Se olisi ollut Pavlovillekin pitkä aika koehenkilölle.
Tähän väliin haluankin pohtia hiukan tunnetun venäläisen Pavlovin ehdollistamisilmiötä sovellettuna meihin ihmisiin. Koska lapsessa on psyyken kasvamisen ja fyysisenkin kasvamisen perusrakenteena tuen ja hyväksymisen tarve, tämän tarpeen vaillinaisuus tai puutos aiheuttaa aina kehittyvässä lapsessa jonkintasoisia vaurioita. Näitä asioita on tutkittu jo hyvin kauan ja perusteellisesti Pavlovin jälkeen. Äidin läheisyys, hellyys ja rakkaus ovat tasapainoisen lapsen kehittymisen edellytykset.
Englantilainen Bowlby Lontoon Tavistock-klinikalta on tehnyt maailmantunnettuja tutkimuksia äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Tästä hyvin elämämisen ehdoille tärkeästä asiasta minäkin olen tehnyt oman graduni. Tilllgivenhetspatologi (enligt Bowlby) beräkningar av beroende hos frånskilda kvinnor oli minun graduni aihe. (Ruosinkielellä tehdyn tutkimustyöni toi esillle silloin ensi kertaa suomennettavaksi sanan tilgvenhetsbeteende eli kiintymyskäyttäytyminen.) Olin mukana kansainvälisessä eronneiden tutkimusprojektissa. Koko erotutkimuksen alkuperä oli Los Angelesisssa, josta Euroopassa Wienin Yliopisto jatkoi erotutkimusta. Oli huomattu, että äiti-vauva-suhde säilyy ja näkyy jopa avioron prosesssissa. Sen jälkeen, kun pikkulapsi on ominut tietyntyypisen kiintymiskäyttäytymisen muodon, se säilyy hänessä aikuisuuteen ja jopa avioeon jälkeen. Kun ymmärtää tämän, tajuaa äiti-lapsisuhteen äärimmäisen tärkeän merkityksen koko elämän ajan.
Terveyskeskuspsykologin työssäni minulla oli tilaisuus kahden maaseudun lastenneuvolan psykologina korostaa tätä. Vastuualueeni oli laaja, mutta siihen, terveyskeskusten kulta-aikaan 1980-puolivälistä alkaen oli mahdollisuus saada ja pitääkin kontakti jokaiseen lapseen eli jokaiseen vauvaan omien kahden kunnan alueella. Nyt se tuntuu lähes uskomattomalta. Silloin tulivat kaikki henkilökohtaisen kutsun saaneet vanhemmat ensin odottavien parien, sitten tietynikäisten vauvojen vanhempain valmennukseen. Valmennus tarkoitti sekä lapsen neuvolahoidon alkua, lääkärisuhdetta ja psykologin perhevalmennusta. Näisssä tilaisuuksissa kerroin muun ohella tietysti äiti-lapsi ja isä-lapsi-suhteista.
Tähän aikaan oli aivan uutta puhua isien mukaan ottamisesta, ei vain perhevalmennukseen ja sitten synnytykseen, vaan kaikkeen yhteiselämän tilanteisiin kotona.
Isä astui 1980-luvun puolivälissä todelliseeksi toiseksi vanhemmaksi. Huoltaja hän oli kyllä ollut, mutta nyt hänen piti olla myös isä ja nimenomaan mukana oleva perheenisä.
Näihin aikoihin liittyy eräs kurjannolo ja tyhmä puuttumisyritys opetuksiini tai pikemminkin kontrolliyritys, jonka haluan kertoa. Esimieheni oli laittanut erään terveydenhoitajan verhon taakse kuuntelemaan luentojani ja kurkistelemaan, mitä kalvokuvia minä oikein näytin vanhempainvalmennuksessa. Siihen aikaan suosittiin uusissa rakenneuksissa sivuun työnnettäviä verhoja väliseinän korvikkeina, jota ne eivät todellakaan olleet. Näinollen oli mahdollista – vielä verho kiinni ja vain vähän raollaan olla täysin samassa tilassa ja kuulla kaiken. Satuin näkemään tämän terveydenhoitajan kurkkauksen verhon takaa, ja myöhemmin kuulin hänelle annetusta vakoilutehtävästä. En todella ymmärrä, mitä luennoissani oli vakoiltavaa, kun puhuin vain lukemaani tietoa, en koskaan omiani. Nykyään, jos pitäisin perhevalmmmennusta, se olisi hyvinhyvin paljon jyrkempää ja sisältäisi nyt todellakin omia teorioita ja kokemuksia vanhempana olemisesta.
Kun vauvat syntyivät, olivat vanhemmat jo jossain määrin tuttuja psykologin jo ennen lapsen syntymää pitämistä perhevalmennuksista, joihin vanhemmat ottivat osaa lähes sataprosenttisesti , kuten edellä kerroin. Muistan vielä erinomaisesti muutamia kuntien nuoria päättäjäpariskuntia, jotka halusivat tulla nöyrinä ja avoimina vastaanottamaan uutta tietoa vielä toisen ja kolmannenkin lapsen odotusaikana. He kokivat ”uudet opit” tärkeiksi. Psykologikin oppi tuntemaan pienet lapset neuvolaterveydenhoitajan lisäksi. Neuvolakäynnit eivät olleet vain pakollisia rokotuksia ja mittauksia, neuvoloissa puhuttiin ja pohdittiin kaikkea mahdollista. Jonkun verran ehdin mukaan neuvolan parivuotiaiden äiti-lapsi ryhmiin.
Tästä yhdestä kuva vuodelta 1985. Minä istun pikkulapsi sylissä keskellä harmaankirjavassa puserossa. Lapset ovat alle 2-vuotiaita ja kyseessä on yhteinen joulukokoontuminen psykologin työhuoneessa..
Minulla oli jo psykologin virkaan lähes 50-vuotiaana mennessäni vuosikymmenien työkokemusta erilaisista lastenhoidoista, myös erityisnuorten hoidosta. Olin ollut myös näiden lasten ja nuorten taideterapeuttina monia vuosia. Kun omassa elämässä oli ollut myös raskaita kokemuksia, myös lastenhoidollinen päävastuu, olin kyllä ilman nimeämistä varsinainen ”kokemusasiantuntija” – jota erinomaista asiankatsomisen näkökulmaa ei ollut vielä oivallettu. Kun olin psykologin virassa jokseenkin 15 vuotta, tulivat käytönnöllisesti katsoen kaikki kahden kunnan lapset tutuiksi perheyhteydestään, ja jotkut lapset ei vain tutuiksi, vaan läheisiksi joidenkin lisähuomiota vaativien kontaktien yhteydessä. Nyt en voi muuta kuin huudahtaa kyyneleet silmissä: voi, kuinka rakastinkaan heitä!
On jopa lisättävä, että kun lapsi tuli tutuksi jo ennen kouluikää, sitten ala-asteen ajan ja lopulta yläasteella, monine pienine ja suurine pohtimisineen, usein yhdessä vanhempien kanssa, syntyi läheisyyden tunteita ja tarpeita. Niinpä minulle jäi yli lasten kouluajan, joitakin aina kolmekymppisiksi asti rakkaita entisiä oppilaita, jotka vieläkin muistavat 20 vuodeen takaa vanhaa psykologiaan. Minun täytyy sanoa tähän: rakkautta ei tarvitse eikä saa hävetä!
Palaan omaan lapsuuteeni: I. Kertomus tarkasta paperinkäytöstä 2. Oma ensimmäinen säilynyt piirrokseni
Elin siis pikkulasten keskellä ja hyvin paljon heidän ehdoillaan, kun olin mukana kaikessa auttamassa, huolehtimassa ja ulkoiluttamassa heitä. Olin kirjaimellisesti pappilan pikkupiika, koska kun pääsin kouluun sairauksieni takia vasta suoraan neljännelle luokalle olin kotona kaikki vuodet aina valmiina auttamaan. Juoksin asioille, kauppaan, huolehdin pienistä, kakatin, pissatin, pesin pyyhin peput, panin sänkyyn, rukoilin yhdessä iltarukouksen, lauloin ”Levolle lasken…” , (kun äiti oli iltaisin poissa). Lauauntai oli kiireinen työpäivä pikkutytölle, kun piti saada sali kuntoon seuraavan päivän ”vihkipareja ja kastettavia” varten. ”Pienten” sormenjäljet piti pyyhkiä flyygelin mustasta kiiltävästä pinnasta ja katsoa, että salin puunatulle korkkimatolle ei jäänyt muita pahoja jälkiä. Päivällä olin jo huolehtinut kaikkiin pappilan 10 maljakkoon kukat. Se oli suuri, vuosikausia toistuva työ, joka kuului niihin tehtäviin, joka antaa enemmän kuin ottaa. Näistä vuosista olen kirjoitellut varmaan parin kokoelman verran novelleja sekä perheromaanin Amerikanpitsiä ja parsitut liperit.
Opettelin piirtämään vauvojen ja pikkulasten naamoja. Minua kiinnostivat heti ihmisen kasvot. (Voiko semmosesta muuta tullakaan kuin muotokuvamaalari?) Muistan, kuinka olin kuullut äidiltä sanan profiili ja hieno sana kiinnosti. Kun sain selville, mitä se sana tarkoitti, aloin opetella piirtämään profiileja. Tämä oli sitä aikaa, kun Tuupu-sisko oli muutaman kuukauden ikäinen. Näin hauskasti voi ajoittaa lapsuuden tapahtumia, ja tässä tapauksessa elämäni varhaisimman säilyneen piirroksenkin. Mutta Tuupulla ei ollutkaan profiilia muunlaista kuin kaksi palloa – otsapallo ja poskipallo päällekkäin. Piirtelin niitä ja pallojen väliin sijoitin pienen nykerön, nenän. Näitä palloprofiileja tein pitkän aikaa, kunnes aloin kiinnostua muista, erityisesti ilmeisesti isän profiilista.
Minulla ei ollut omaa lyijykynää eikä tietenkään piirustuspaperia. Kynäksi kävi mikä tahansa, mistä jäi jälki. (Ikäviä muistoja tein uunista ottamillani hiilenpaloilla.) Piirtämiseen kävi mikä tahansa tyhjä paperinnurkka, kuten sanomalehden tekstireunat. Istuin myös kansliahuoneessa isän työpöydän alla, tutkin tietysti tarkkaan aina paperikorin ja otin haltuuni ja tarkastasteltavaksi kaiken paperitavaran. Löytyi aarteita eli jopa tyhjiäkin peperisivuja.
Tämänkin ajankohdan voi ajoittaa, kun muistaa, että isä oli välillä pitkiä aikoja poissa, sodassa ja kun hän tuli kotiin lomille, olin minä rakkaassa isissä kiinni kuin takiainen. Minulla on muistikuvia istumisesta lattialla kanslian lattialla, suuren pöydän alla kädet ja jalatkin välillä isän housunlahkeen ympärillä. Näihin aikoihin sijoittuvat profiiharjoittelut eli vuosiin 1942-43.
Kerran tein itse muistamani pahan teon: piirsin isin jatkuvassa käytössä olevan Raamatun sisäkanteen. Se on vanhin säilynyt piirrokseni. Muistan jotain sekavaa tunnetta, eli se on ollut ymmärtämääni syyllisyyttä teosta, jota ei pitäisi tehdä. Kirja oli ja on edelleenkin hyvin ihana kädessä. Se on ohut ja taipuisa A5 kokoinen teos, jonka kannessa lukee kullatuin kirjaimin Pyhä Raamattu Uusi Testamentti. Pehmoiseen, punertavaan nahkakanteen on painettu tekstin lisäksi suuri kullattu risti. Kirjan käsissä pitämisestäkin tulee hyvä olla. Mutta avatessa mieli muuttuu hetkessä pahaksi. Silmille aukeaa outoa tuhoa. Näyttäisi siltä kuin kannen sisäpinta olisi tahallaaan revitty pois ja alta paljastunut jotain ällistyttävää: tekstiä, joka loksauttaa suun auki. Se saa vähintäinkin ihmettelemään Otavan kirjapainon menneisyyden käytäntöjä. Oikeastaan ja luullakseni asia ilmiantaa vain silloisen paperin arvon ja silloisen köyhän(?) kustantajan tarkan paperin käytön.
Raamatun nahkakannen toisella puolella on jäljellä tukikartonkia, jossa lukee suurin ja kaunein frakturakirjaimin Uusi Lypsytapa. Kirjoittanut C… Söndergaard, suomentanut J.E.Sunila. Kuvitettu. Otavan Maatalouskirjaston muut nimet ovat:… Liimauksista irronnut kirjantakaosa kätkee lisää pieniä tietoja mm. : Carl Blink, Eerikki XIV ja Juhana . Koruk. 9:- Minna Canth, Novelleja Jälkimm. osa 294 siv. 3.50. Valvoja: Moni novelleista on ollut sitä laatua, ett… (Tämä on itsessään niin hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, että teksi mieli jotenkin kehystää ja raamittaa.)
Kun avaan Raamatun takakannen, näen siellä kiinniliimatut värikartongit, kauniin toispuolisen koristekuvioidun takalehden ja nahkakanteen liimatun vihertävän kangaspohjan. Aivan ilmeisesti nämä molemmat ovat olleet etukannessakin. Mutta sitten tullaan tämän Kyllikin tekosiin. Avataan takaapäin viimeinen sivuaukea. Itse sanon: suurenmoinen lapsen spontaani teos, joka näkyy silmissäni taiteena.
Olen otattanut oikein valokuvaliikkeessa kuvan aukeasta. Oikealla näkyy jonkinlaisen keijukaisen ja enkelin sekamuoto, jolla on siivet. (Tukka on outo ja antaa taideterapeuttina aihetta miettiä asiaa.) Sitten olen kirjoittanut tikkukirjaimin: VOI IHANAA TÄÄLÄ . Toisella puolella aukeaa on suurikokoinen hahmo, jolla on selkeä (komea!) profiili. Vieressä ilmeisesti keskeneräiseksi jänyt profiili.
Isä käytti tätä kaunista Uutta Testamenttia ei joka päivä, vaan kirkollisissa virantoimituksissa juhlistamaan toimitusta. Saatan ajoittaa piirtämiseni, koska siihen aikaan juuri opettelin profiileja, eli se on vuoden 1942 lopusta. Olin silloin 6-7 vuotias piirroksenkin perusteella. Mutta muuten itse Raamattu lienee hyvin vanha, koska kaunis fraktura kirjasinlaji ja koko kirjan tyyli ovat hyvin vanhan näköistä. Uskoisin, että tämän hyvin kauniin ”erityissidotun” Raamatun painamisesta on kulunut ainakin 150 vuotta.
Piirtämäni kaksi komeeta profiili-tulkintaani vuodelta 1942 saattavat olla isä ja äiti.
Niin paljon rakastin pikkuvauvoja, että keräilin niiden kuvia keskikouluvaiheessa, kun toiset keräsivät iskelmäsanoja vihkoihinsa. Aloin hävetä siinä vaiheessa kiintymistäni. Mutta säilytin monia vuoisia, todennäköisesti omien lasten saamiseen asti parhaita vauvojen kuvia. Vielä avioliiton ensimmäisenä vuonna Helsingin Pasilan puutalon toisessa kerroksessa kiinnitin seinään suurikoisen vauvan kuvan. Tästä on huono kuvakin jäljellä.
Viisikymmentäluvun lopun valokuvaan sopii pyöreä vauvannaama hyvin muiden pyöreiden alumiinikattiloiden ja kansien joukkoon meidän ensimmäisen pesukomeron eli yhdestä huoneesta verholla erotetun huoneennurkka.
Helsingissä olin ensimmisenä opiskelusyksynäni 1957 Paavalin seurakunnnan tyttötyössä, josta hyvästä sain opiskeluhuoneen Toukolan seurakuntatalon ruotsalaisen seurakunnan puolelta. Rakennus sijaitsi Arabian tehdasalueellla, joka seutu ympäristöineen tuli tutuksi ja läheiseksi. Minulla oli tyttökerhossa n. 11-12 -vuotias kaunis, tummahiuksinen Inari niminen tyttö. Ihastuin siihen nimeen, jota en ollut koskaan ennen kuullut. Ajattelin, että jos joskus Jumala antaa minulle joskus pienen tytön, sen nimeksi tulee Inari. Kun sitten v 1961 sain oman tyttövauvan, tuli hänestä tietenkin nimeltään Inari. Ja kahden vuoden kuluttua Inari sai veljen, josta tuli Ilari.
Rakas oma isäni odotti suurella innolla ensimmäistä lastenlastaan, meidän vauvaamme. Kun isä sitten viimeisenä virantoimituksenaan ehti kastaa hänet, Inarin, hän seuraavana aamuna sai aivoinfarktin ja kuoli 22.11. 1961 vain 50-vuotiaana. Se on semmoinen suru, joka ei vieläkään ole laantunut. – Isä oli hyvin suuressa määrin lapsirakas, oikeastaan todennäköisesti poikkeavan lapsirakas. Mutta siitä puhuminne on aivan toinen aihe.
Tämä elämänkulku on sitten järjestäytynyt niin, että kun Inari asettui lopullisesti pohjalaiseksi, asuvat tietusti hänen lapsesa ja lapsenlapsena siellä Pohjanmaalla, kaukana Turusta. Näen harvoin Inarin suuria poikia, joista ei enää löydy lapsenomaisuutta, mutta vanhimmalla, Mikalla on kolme ihanaa lasta: Leo, Menni ja Noel. Minun, isomummin alituinen ikävä ei heitä tuo lähemmäksi. Kuulen vain tietoja heistä, kuten nytkin: Leo ilmoittautui rippileirillle ja Menni prinsessainen aloitti koulunkäynnin.
Täällä Turussa Ilarin pojat, Arvi ja Leevi, ovat jo suurenluokan miehiä, valmiita itsekin jo isiksi. Mummille he ovat kuitenkin aina vain ”kultalpoikia” ja todellisuudessa tuovatkin jatkuvasti suurta iloa ja ylpeydenaiheita milloin mistäkin. Tulee aina kun muistaa heitä hellä ja iloinen ikävä.
Arvi, kun oli pieni naperoinen, alle 3-vuotias, meillä oli paljon tilaisuuksia tapailla toisiamme. Olenkin jo näissä blogeissani kertoillut jotain näistä ajoista. Vielä joku rempseä muisto. Arvi rakasti puolitoistavuotiaana tepsuttelua paljain jaloin ja pepuin. Kerran sattui vahinko: kakkapötkö pullahti lattialle. Arvi tarkasteli sitä läheltä ihan uutena ihmeenä. Mutta se piti korjata kovalla kiireellä pois, koska Jertta-koira himoitsi Arvin kakkakikkaroita.
Minut saa hyvälle mielelle sellainenkin pieni näky kuin1-2-vuotias taapertamassa epävarmoin askelin missä tahansa, kesällä suloisilla pieniä tynkkyjaloillaan, joiden pienet jalkapohjat nyt eivät kovin helposti opi kantamaan vartaloa pystyasennossa. Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka paljon voimia tarvitaan, että me ihmiset pystymme seisomaan näin mitättömän pienten laattoojen varassa. Nyt, kun minä itse alan taas lähetä sitä lähtöpäätä avuttomuudessa, alan ymmärtää kävelemisen vaikeuden kaikkineen. Tarvitaan niin monien lihasten yhtäaikaista hallintaa ja suurta rohkeutta. Kun pikkulapsi seisoo itse omilla pullukan pontevilla jaloillaan, näkee seisomisen ilon kasvoista. Lapsi tuntee jotain suurta. Se on myös hallintaa. Ja kuinka ihmeellistä, että se riemua myös siitä, että pääsee muiden joukkoon.
Ihminen on luotu niin, että se rakastaa lapsia. Enimmäkseen niin. Ei se rakkaus ole nauramista lasten avuttomuudelle ja kömmähdyksille, päinvastoin se on voimmakasta tarvetta auttaa ja ohjata. Mutta kun minä muistan lapsia, pieniä erityisesti, syntyy suunnaton halu saada anta heille läheisyyttä, olla hellä, hoivata, halata, nuuhkia , suukotella. Minä, nainen olen voinut ja saanut tehdä tätä, mutta nyt kun en saa enää, minuun koskee. Koskee joskus oikein kovaa. Pari kyyneltä tipahtaa silmistä.
Olen vakavasti odotellut, että ylenpalttisen ihmeellinen kemianteollisuus valmistaa sellaista parfyymiä, joka tuoksuu pikkuvauvan niskalta. (Saattaisi olla liian vaarallista väestöpolitiikan kehityksessä.)
