TEKNIIKAN SÄTEIDEN MAAILMA JA TODELLINEN

Ihminen heräsi aamulla, kun terävä-ääninen pikkukone hyppi pöydällä. Hän repi suun ja nenän ympäriltä muovinaamarin, irroitti sen nauhat pään ja niskan ympäriltä, irroitti käärmemäisen notkean muoviletkun kaulansa ympäriltä ja napsautti viereisen uniapneakoneen sammuksiin. Hän etsi peiton alta pientä vakituista seuralaistaan, jota oli katsellut yöllä myöhään ja nukahtanut sen viereeen. Vempain oli jäänyt auki ja säteillyt vapaasti koko yön. Ihminen nousi, otti C-PAP-laitteesta vesisäiliön ja laahusti keittiöön tiskialtaalle, tyhjensi säiliöstä veden altaaseen, aukaisi vesihanan, juoksutti vettä kunnes se oli sopivan lämmintä, hankasi vesisäiliön reunoja sormella ja huilutti juoksevan veden alla. Nosti sen valumaan tiskikaappiin. Sitten tuli kiire pesuhuoneeseen: hän napsautti sähkönappulaa ja mätkähti istumaan VC-pytylle, huokasi kerran syvään ja ryhdistäytyi, siivosi itsensä ja nousi seisomaan. Sitten hän otti sähköisen miniharjan hyllyltä, pani johdon seinään ja alkoi huristella ikenillä ja hampaillaan. Hän katseli kuvaansa peilistä ja kun oli miespuolinen, otti sähkökojeen ja alkoi huristella leukaluillaan ja yläkaulalla. Kun hurina loppui, ojensi ihminen kätensä ja otti pikkupullon, kiepsautti siitä poskille lorauksen, taputteli poskiaan ja hyrisi. Katseli tyytyväisenä kuvaansa peilistä. Päivä alkoi hyvin.

Ihminen aloitti uuden päivän kiertelemällä monenlaisia metallikahvoja ja napsauttelemalla ja kiertelemällä monenlaisia nappuloita. Jotkut niistä sytyttelivät valoja, jotkut aukaisivat valaistuja ruokahyllyjä, jotkut aloittivat sihinän sähköhellalla, toiset mikrouunin kuumenemisen, jotkut kattilan porinan ja kuplimisen. Yksi metelöi yli muiden, kierrätti hedelmät myllyssä ja lorautti mehuna ulos. Kaikki säteilivät ja lähettivät ympärille monenlaisia näkymättömiä aaltoja. Ihminen rouskutteli pöydän ääressä, makkara tarttui hampaaseen ja kananmuna kurkkuun, mutta hän oli tyytyväinen. Päivä alkoi taas hyvin.

Ihminen laittoi itseään ulkokuntoon. Hän heilutti kampaa ja sähköharjaa tukassaan ja koska hän oli nainen, hän paineli suuren suihkepilven päänsä ympärille ja lakkasi hiuksensa kampaukseksi. Hän aukaisi monta putkiloa, tulppaa, korkkia ja purkkia, joista hänen piti ottaa pensselillä tai kynällä tai sormella voiteita ja värejä ja sivellä niitä naamalleen sinne ja tänne tiettyjä jälkiä, viivoja ja tuhruja. Lopuksi hän ripusti korviinsa roikuttimet, jotka kilisivät. Hän hymyili peilille. Lopputulos oli hyvä. Päivä alkoi taas hyvin.

Ihminen kipitti eteiseen talon yhteiseen metallikopperoon, jossa painoi yhtä nappia ja huristi sähköllä alas. Alhaalla seinässä hän painoi kämmenselällä yhteistä suurta läpyskää, raskas ovi aukeni ulos kadulle. Edessä aukesi helvetillinen meteli. Ohi livahti suuria ja pieniä metelinpitäjiä, koneita ja moottoreita, pitkiä kuin juna ja pätkiä kuin töpselit. Joku ulvoi ja huusi, toinen rätisi ja paukkui, kolmas sihisi ja puhisi, mutta kaikki moottorit yrittivät parhaansa saadakseen ulos hirvittävää meteliä. Erityisesti muutamat mopopojat, jotka kilpailivat paukkeesta ilman äänenvaimentajia. Ja ihmiset kulkivat kadulla huomaamatta ja kuulematta mitään häiritsevää. Nuorilla oli korvissaan kaikenvärisiä pikkutappeja ja johtoja pään ympärillä. Kaikilla oli käsissä pienet koneet, joita he tuijottivat ilman taukoja, bussiin sisälle astuessaankin. He olivat jo vuosia sitten oppineet kulkemaan kadulla katsomatta ympärilleen ja kanssaihmisiään, puhumisesta puhumattakaan. Nuoret naisihmiset kohottelivat pieniä käsivempaimia naamojensa eteen ja mutrustivat kirkkaiksi värjättyjä turvotettuja huuliaan, räpsyttivät tekoripsisilmiään ja keikuttivat takapuoliaan. Vähän väliä he panivat päät yhteen ja posket lähekkäin ja nostivat käsivempaimensa naamojen eteen. Sähköiset aallot juoksivat kiivaasti ympärillä. Joillakin lapsetkin tekivät samaa. ”Äiti, äiti, minä haluan… – Mitä sinä haluat, kulta, valitse vaan?” Lapsi valitsi päivän herkun. Päivä oli alkanut taas normaalisti.

Meidän miesihmisemme napsautti autonsa käyntiin talon parkkipaikalla, pani kasetin huutamaan, painoi kaasua ja sujautti liikenteeseen. Viiden minuutin ajo ja jarrutus, kierto parkkihalliin, nippelien ja nappelien painamista, käsivempain taskuun, vilkaisu peiliin, tukan sipaisu ja hymy huulille. Hän oli valmis kuntosaliin. Salin kuvaamiseen ei kirjoittajan taito riitä, niin oli painoa, punnerrusta, venytystä tai tasapainoilua. 10… 20…30 kertaa! Jo riittää tätä tankoa tai punttia! Viereistä poljetaan 5 minuuttia ja seuraavaa nostetaan niin kauan kuin henki pihisee. Aika ja voimat olivat lopussa, mutta ei hymy poissa. Tämä nautinto taas kahden päivän päästä! Maksukortinkiepautus automaattiin ja ulos ovesta. Joka tainen päivä oli alkanut normaalisti

Kadun toisella puolella alkoi puisto, jossa huojuivat korkeat puut ja loisti kaupungin huolehtima kukkaketo kaikissa väreissä. Tuuli keinutti heinänkorsia ja ketoneilikkaa kuin aallokkoa, keltanot ja leinikit hehkuivat kultaa auringossa ja mesianegervo levitti tuoksuaan matalaan ruohikkoon asti, jossa suloiset kissankellot piileksivät kivien raoissa. Nurmikolle oli levitetty punainen filtti ja sillä istui pieni afrikkalaisperhe eväskorin kanssa kesäretkellä. -”Katso, kukka!” sanoi musta isä, valkoiset hampaat hohtaen ja ojensi pienelle pojalleen tulenhehkuista unikkoa. Tumma pikkumies ojensi pullean hymykuoppakätensä ottamaan kukkaa. Lapsella oli suuret mustat ja pyöreät silmät, posket kuin auringossa kypsyneet omenanpuolikkaat ja pyöreän otsan yllä kihartui tiheä musta sykkyräpehko. – ”Oh, what a sweet baby!” huudahti ohikulkija, joka sattui juuri kohdalle. Suloinen nuori äiti hymyili kiitokseksi ja peitteli rintaansa imetyksen jälkeen. Isä nyökytteli vieressä ja viittoili vierastakin istumaan munkkikahville. Hän istuikin ilahtuneena ja nautti olostaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Hyvä afrikkalainen kahvi maistui ja tuuli soitti kahvitaukomusiikkia: heinät helisivät, lehtipuut suhisivat ja metsikkö humisi. Matara ja apila kukkivat jaloissa, ampiaiset pörräsivät ja taivas hohti puhtaan sinisenä juuri kun aurinko oli kiivennyt korkeimmalle tikkaalleen. Lapsen suurista mustista silmistä heijastuivat taivaan valkoiset pilvihahtuvat. Olo oli maanpäällisen autuaallinen. Yhtään mutteria, nippiä, nuppia, nappia, vempainta tai kahvaa ei tarvinnut vääntää tai painaa, kun tumma perhe vieraineen nautti suuresta iloisesta auringosta, taivaan hyväilevistä tuulista, kukkien tunteikkaista tuoksusta ja sudenkorentojen rohkeasta kisailusta.