SIIONIN VIRSIEN SOINNUISSA

LAPSUUSMUISTOJA

Mistä isäni, Savonmaan köyhä poika sai tuntuman körttiläisiin ja SIIONIN VIRSIIN, en tiedä. En tullut huomaamaan körttiläisyyttä Pieksämäen Kattaikon Ida-mummon kodissa enkä lähipiirissä. Mutta voi olla, että lapsen mieli ei ymmärtänyt kaikkea, mitä perhe- ja sukuelämä piti sisällään, koska lapsen mielessä nämä asiat ovat kiinteitä kokonaisuuksia eivätkä erotu perheen arjesta. Ainut muisto tähän suuntaan on jotkut seurat naapurikylässä, Karjalan kylässä, jossa olin isän mukana pienenä tyttönä.

Ehkä isä löysikin körttiläisen suunnan opiskeluvuosinaan Mikkelissä. Se aika on jäänyt meille lapsille täysin pimentoon, paitsi mitä kaksi valokuvaa isästä näyttää sisätiloissa. Toisessaa isä soittaa viulua ja kaksi kaveria jotakin muuta soitinta. Isä soittikin viulua minun koko lapsuuden ajan. He esiintyivät äidin kanssa aina kodin vieraskutsuilla. – Isän kouluaikainen kortieerihuone antoi ymmärtää ( yhdessä seinänurkkauksessa 7 taideteosta seinällä asianomaisesti kehystettynä), että asuinpaikka oli kulttuurikoti ja ilmeisesti myös uskovien koti. Mikään ei kuitenkaan kerro nimenmaan herännäisyydestä näiltä ajoilta. Mutta sitten, kun jo opiskeluaikana alkoi tulla sekä kuvia että suhteita, on isä aina körttiläisten kanssa ja joukossa, harvoin evankelisten tai muiden suuntien. Perheystävätkin alkoivat olla ympärillä kaikki körttipappeja.

Minun lapsuuteni kului sanamukaisesti Siionin virsien soinnuissa. Ne soinnut olivat usein maanläheisiä, anovia ja melankolisia. Niinkuin körttiläisyys – minun lapsuudessani ainakin – oli pienen ihmisen avunpyyntöä päästä irti pahuudesta Kristuksen armon alle ja sen tuntumaan. Rukous oli avunpyyntöä omaan ”maanmatoisuuteen”, mutta myös hiljaista kiitosta siitä, että hyvä Taivaan Isä kuitenkin minutkin ottaa huomaansa. Kyllä pienen ihmisen kiitosmieli nousi kaiken avun ja siunauksen antajalle.

Pääsin isän mukaan heränneiden kesäjuhlille eli Herättäjäjuhlille hyvin monena kesänä. Olin ensimmäisinä vuosna ehkä 5-6-vuotias. Matkustimme Raumalta lähtevällä junalla, joka yleensä tarkoitti junanvaihtoa Seinäjoella. Siihen aikaan ihanat vanhat junat olivat kodikkaita kolistajia, yleensä täynnä kaikenkirjavaa väkeä. Kun pysähdyttiin kaikille asemarakennuksille puhkuen ja ähkyen, oli matkanteko hidasta, mutta värikästä. Junamatkustus oli minusta silloin ihan omaa elämää erillään normaalista. Matkalla syötiin eväitä, kukin kotilojensa mukaan, Muistan, kuinka isä hankki jostakin matkan kunniaksi usein ”hampurin väärää”. Ja sitäkös sitten nassuteltiin säästellen leivän kanssa. Maitopullot olivat tietysti aina mukana.

Seinäjoen asemarakennuksen odotussalissa olen pikkutyttönä – ehkä noin 5-15 vuotiaana – viettänyt pitkiä öitä nukkuen odotussalin penkillä. Hyvin uni tuli, kun isi oli turvana. Aamulla oli joka kerta sama ongelma: isi ei vaan osannut letittää minun tukkaani, vaikka osasi letittää pullaa! Isihän oli oikea meidän pappilan leipurimestari, joka leipoi kaakut ja kakut. Miksi hän ei osannut letittää minun ohuita hiuksiani? Hän teki leteistä takkukasoja, joissa kiristi aina joku paikka niin, että parkaisin. Taisi isä-paralle tulla neuroottinen kauhu minun lettieni tekemiseseen. Tukka auki ei edes pikkutytöt olleet siihen aikaan. ( Vain ”huonot naiset” kulkivat tukka auki, edes kotioloissa. – Aikuinen hiukset hajallaan harteilla – varsinkin nyt, kun ne ovat rasvaisina (?) piikkeinä ympäri naamaa- on minusta vastenmielistä nähdä. Kun vanha ihminen on tukka auki, valkoiset hahtuvat tai harmaat haitulat harteilla, muistuttaa hän enemmän satukirjan noitaa.) Minun koko lapsuuteni ja nuoruuteni kulttuuriarvoihin kuului, että ”hiukset ovat naisen kruunu”. Tämä asia ehkä jotenkin ymmärretään paremmin idän kulttuureissa, jossa naiset peittävät hunnuilla oman ”kruununsa”vierailta katseilta.

Sitten nousee muistoja kuin filminauhalta: olen istumassa rannattoman peltoaukean keskellä kesähelteen paahteessa kymmenien tuhansien ihmisten veisatessa ympärilläni. Veisuu kaikuu ja kulkee aaltoliikkeinä laajan aukean laidoilta toiselle. Siionin virsiä veisataan niin, että tulee tauko jokaisen säkeen, ei vain säkeistön jälkeen. Tämä saa tuhansein ihmisten laulamana suurta aaltioliikettä, joka keinuu kuin meren pinta peltosaralta toiselle. Ihmiset istuvat pellolla ja sen ojien reunamilla vaatteiden päällä. Heillä on monilla mustat tai harmaat körttipuvut. He istuvat kumarassa, naiset huiviensa varjossa, miehet mustien hatunlierien, kaikki syventyneinä veisuuseen. Jos haluan, saan silmiini kuvan, jossa kuiva ojan pohjalla näkyy sadoittain nahkasaappaita ja harmaita polvia, joiden välissä maaseudunmiehen kourat, sormissa Siionin virret, yläpuolella mies hatunlierit auringon suojana.

Uuden virren saa myös aloittaa kuka tahansa ilmoittamatta sen numeroa etukäteen. Yleensä tuttuun virteen yhtyy vähitellen koko yli 50 000 ihmisen veisuun pauhu. Tätä uskoa ja tätä merta ei niin vain nujerretakkaan. Se siemen lähti itämään pikkutytön avoimeen sieluun. Heränneen kansan armon aneleminen kiitos huulilla värjää minunkin elämäni – toivon: loppuun asti.

Lapsena paistoi aina kesällä aurinko ja oli helle, niin oli Herättäjäjuhlillakin. Ihmiset hakivat varjoa, latojen seinustat olivat tietysti suosikkipaikkoja. Itse en muista kyllä hakeneeni varjoa, koska minulla on ollut aina sekä suuri auringontarve että sen sietokyky ihottumieni tähden.

Jo lapsesta opintuntemaan silloisia körttipappeja, joita tietysti kävi meillä pappilassa kyläilemässä, mutta joistakin heistä tuli niin rakkaita ja tärkeitä vanhemmilleni, että heidät pyydettiin lasten kummeiksi. Vanhoista körttipappien teksteistä ehkä tunnetuimmmaksi tuli minulle Lapuan kirkkoherra Wilhelmi Malmivaara (k.1922), jonka tekstejä kotona luettiin usein ja laulettiin hänen tunnetuksi tekemiään virsiä. Ehkä isä luki eniten Niilo Kustaa Malmbergin kuoleman 75-vuotismuistolle Olavi Kareksen kokoomasta kotihartauskirjasta Isien perintö. Kirjasta irtosivat kannet ahkerassa käytössä. Siitä tuli minulle hyvin rakas kodin muisto ja pyysin sen äidiltä perinnöksi 1995. Uusimpia körttiystäviä olivat jo Pohjanmalla ystäviksi tulleet Jurvan kirkkoherrapari Annnikki ja Uuno Kahra, Vaasassa ollessamme Lea ja Kauko Rinne. ( Minuun vaikutti suuresti suloisen Lea-tädin rakastettavuus. Sain siitä herttaisia muistoja, kun sain olla koulutyttönä heillä toipumassa Turussa TYKS:n kurkkuleikkauksen jälkeen ja vielä, kun vierailimme perheenä Rinteiden huvilalla Pyhämaan saaressa.) Olimme myös jatkuvassa yhteydessä Turun Kristillisen Kansanopiston kanssa, erityisesti, kun sen jotajana oli tuleva piispa Olavi Kares. Tunnettu saarnamies Aku Räty kävi myös meillä pappilassa. (Hauska kirpunjälkien kokoinen äidin muistoteksti Akun käynnistä erottuu juuri ja juuri vieraskirjan sinulla: ”Aku tanssi ripaskaa lapsille – oli hauskaa.”) Aku Räty oli isälle ”isän korvike”. ( Luen vanhoista muistiinpanoistani.)

Körttipappien majoituksesta saatan olla ainut naispuolinen, joka voin kertoa omakohtaisia muistoja. Muistan hyvin sen yleistunnelman, sen vaalean yön hikisessä miesrivissä, joka makasi ohuilla olkipatjoilla kansakoululuokkien lattioilla. Kuorsaus aaltoili melkein kuin veisuu päivällä. Kun yksi käänsi ahtaudessa kylkeä, piti koko 10 vieressä makaavan kääntää samoin. Minä nukuin isän kainalossa. Minulla oli hyvä ja turvallinen olla ja hyvä mieli. Jossakin vanhimmissa albumeissa löytyy pari kuvaa ( meistä) papeista lattiapatjoilla.

SIIONIN VIRRET ovat muodostuneet ja valikoituneet ”körttihartauden tarpeeksi”, kuten oman pienen kirjani lehdillä lukee. (Toimittanut Vilhelmi Malmivaara. Kolmaskymmenenkolmas painos.) Ei pidä sekoittaa Siinon Virsiä muihin Siionin lauluihin tai Hengellisiin lauluihin tai virsiin. Äskettä turkulainen Harri Raitis julkaisi Turun sanomissa selkeän ja tyhjentävän artikkelin juuri Siionin Virsien synnystä.) Minä sain tämän pienen virsikirjani, kun tulin opiskelemaan Helsinkiin ja aloimme käydä körttipiireissä seuroissa.

Olin jo kotona oppinut tietysti tuntemaan monia virsiä. Siionin virsiseuroissa käytiin tietysti aina kuin mahdollista, mutta myös kotona Laitilassa isä piti kotihartauden ainakin kerran viikossa, useimmiten lauantai-iltana, kun hänen oma saarnansa oli valmis. Silloin kokoonnuttiin isän työhuoneeseen, jossa isä istui kirjoituspöytänsä vieressä, mutta nyt tuli nojatuoliin muiden joukkoon. Istuimme ja torkuimme suurilla tummilla nahkasohvilla, joiden edessä seisoi matala pyöreä pöytä. Joku lapsista sytytti kynttilät hopeiseen kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan, joka oli raumanpitsiliinalla keskellä pöytää. Siinä isä luki jostakin heränneiden hartauskirjasta tai saarnakirjasta seuraavan sunnuntain saarnatekstin. Se oli usein pitkä ja käsitteellisestikin vaikea lasten ( kaikki muut minua nuorempia) ymmärtää. Mutta arvelen isänkin ajattelevan, että sanoman ja koko hartausketkemme henki olikin se tärkein, mikä jäi itämään. Ja niin luulenkin käyneen. – Hartaus päättyyi yhteiseen rukoukseen koko perheen ja kaikkien tärkeiden asioiden puolesta. Usein jäi AAMEN kuulumatta pikkuiselta Aulikilta ja Tapaninkin suusta, jotka nukahtivat kesken, mutta hyvään, siunauksen henkeen he nukahtivat.

1. Oi Herra, jos mä matkamies maan Lopulla matkaa nähdä sun saan! Oi, jos mä kerran Näkisin Herran Kunniassaan!
2. Sinua kaipaa sydämeni, Sun puolees huutaa mun henkeni. On yksin tästä Sen ikävästä Kyyneleeni.
3. Muut kaikki hylkää, vaan sinä et. Autuuden särkyneet sydämet Sinulta saavat. Sä luet haavat ja kyyneleet.
4. Mua auta Herra, mä toivon vaan, Vaikk ei ois toivoa ollenkaan! En päästä sua Ennenkuin mua Käyt siunaamaan.
5. Oi Herra, suothan sä minulle Sun armos voimaksi matkalle! Anteeksi anna Mua nosta, kanna, Vie perille!
6. Oi saanhan joukkoon autuaitten Kans ystäväini ja omaisten Sun luokses kerran Mä päästä Herran! Oi, saanhan sen! Virsi 167.