TIITI JA UNKARIN INKERI

SATU, JOKA ON YHTÄ TOTTA KUIN AURINGON LOISKAHDUS MEREEN JOKA ILTA

Tiiti istui keittiön rapuilla. Unkarin nukke retkotti kuoliaaksi tapettuna hänen sylissään. Kaunis Unkarin Inkeri, Tiitin oma lapsi oli tapettu. Se valui verta joka puolelta. Sitä tuli suustakin, ja silmät oli painettu sisään. Ne suuret siniset silmät, joissa oli oikeat silmäripset. Nenää ei enää ollut eikä suuta. Kultainen tukka oli veressä. Kädet – kaikki sormet retkottivat kuolleina ja jalat oli revitty irti.

”Ampu tulee! Palaa jo!” huusi Jussi. Ja silloin yleensä pamahti. Pommikoneet lensivät pihan yli hirveällä metelillä, kun pojat leikkivät sotaa. Joka päivä, kun isi oli pappina oikeassa sodassa. Joka päivä pommitettiin ja jotakin kamalaa tapahtui niinkuin oikeassa sodassa.

Äiti kurkisti keittiön ovesta ja huusi: ”Korjatkaa ne roskat rapuilta, että päästään kulkemaan! – Eikö äiti muka nähnyt, mitä täällä oli? Kuka oli tapettu? Mistä pojat sai punaista maalia ellei äidiltä? Tiitin kädet valahtivat veltoiksi. Niissä ei pysynyt enää Inkerin ruumiskaan.

Joka ilta Tiiti otti Kultakutri-Inkerin ja tanssitti sitä sängyssä peiton päällä senjälkeen, kun oli luettu iltarukous ja laulettu Levolle lasken Luojani. Tiiti lauloi hiljaa nukelle ja se heilutti kauniita oikeita nahkasaappaitaan peiton päällä ja sen kultainen tukka aaltoili ympärillä, jos Tiiti oli avannut sen leteiltä. Päässä oli punaisesta nahasta tehty kruunu, joss oli iso helmi. Ja sitten Inkeri tuli joka ilta Tiitin vieren nukkumaan. Sen kultakutripää lepäsi samalla tyynyllä. Inkeri katsoi ihanilla silmillä ja oli onnellinen nukke… tai melkein lapsi. Tiitin lapsi. Ei kenenkään muun. Pojat nukkuivat yläpuolella ja tiesivät tarkkaan Tiitin touhut. Joskus kerrossänky vähän vapisi, kun Inkeri tanssi ja Jussi tietysti huusi ja käski olla hiljaa. Pojilla voi joskus olla vähän paha mieli, kun isoja puuautoja ei voi ottaa viereen nukkumaan.

Ja nyt nukke on tässä raatona. Ei ole mitään päätä enää. Se on revitty ja tuhrittu vereen. Silmät on varmaan viety sioille, kun kuopatkin on tyhjät. Siat syövät aina kaikki loput, sanoo äiti. Tiiti oli katsellut ja kerännyt nuken jäseniä, mutta ei niistä mitään elävää enää saa. Hän ei yrittäisikään. Tapettu ja kidutettu! Mutta yhtään kyyneltä ei Tiitiltä tipu, niin kovaa koskee. Täytyy koettaa hengittää, ettei tukehdu. Tiiti tietää hyvin, että kun on oikein paha mieli, ei tahdo henki kulkea. Kun täytyy koettaa hengittää, ei samaan aikaan voi itkeä. Täytyy ensin hengittää, sitten voi itkeä. Ja kun oikein kovaa koskee, ei tule lopulta itkuakaan.

Voi, mitä Toini-täti, kummitäti nyt sanoo? Se toi Inkerin Unkarista, semmoselta maailman suurimmalta partioleiriltä Jamporeelta. Se osti nuken, vaikka ”se maksoi omaisuuksia”, sanoi äiti. Tiiti ei tinnyt, mitä omaisuuksia. Varmaan Toini-tädin omaisuuksia. Rakas kummitäti tuo aina kaikkea. Se sanoo, että rakastaa pientä ”tyttökultaa”. Ja tarkoittaa minua. Kukaan muu ei puhu semmosia kauniita asioita ja sanoja. Mutta jos Toini-tätikään ei ota enää syliin, kun annoin tappaa nuken. Toini-täti ”uhrasi paljon rahaa tähän turhaan nukkeen”, sanoi äiti.

Mutta kun isi tulee kotiin, se ottaa syllin ja ehtii vaikka mitä kaikkien sotien jälkeen. Isä rakastaa äitiä paljon, se sanoo aina niin. Ja äiti rakastaa isiä, sekin sanoo niin. Mutta ei äiti minua olekaan koskaan rakastanut, tietää Tiiti. Ei se ole koskaan sanonut semmosia. Eikä se silitä edes poskea tai päätä. Syliin se ei ota, kun ei kai ehdi ottaa, kun aina on joku muu tulossa tai on niin paljon töitä. Ei äidit kai ehdi isompia rakastamaan.

Jos se olisi rakastanut, se ei olisi antanut poikien tappaa Inkeriä portaille. On äiti sen varmaan nähnyt ja kuullut, kun lentokoneet lentää ja ampu tulee. Ja minä istuin vain sillä aikaa kivellä ja lauloin. Kuinka Jumala antoi? Kai samasta syystä kai, kun se antaa sotienkin tapahtua?

Tiitin itkukivi oli pienen lammen rannassa metsän keskellä. Kiven toisella reunalla kasvoi keltaisia liljoja ja lammessa yksi pieni ulpukka. Tiiti kiipesi aina kivelle istumaan ja miettimään. Kivellä sai olla rauhassa: kukaan ei koskaan arvannut Tiitin salapaikkaa. Lammikon pinnalla tanssi kaksi suurta sudenkorentoa. Ne lepäilivät välillä Tiitin sylissä essunhelmalla. Silloin Tiiti oli hiirenhiljaa ja odotti, että ne alkaisivat pian kutitella käsivarsilla. Korennon kutitus nauratti, se oli viekä hauskempaa kuin leppäkertun. Suuri kirjava perhonen ja pieni keltainen perhonen asuivat myös kiven ja lammikon reunalla. Ne lepattelivat varovaisina vähän kauempana, kävivät vain tervehtimässä Tiitiä.

”Kuulettekos pojat, raput puhtaaksi! Kansiliaan tulee ihmisiä”, huusi äiti keittiön ikkunasta. Tiiti keräsi syliinsä kaiken. Punaista verta valui joka puolelle. Tiiti kantoi taakkansa pihan poikki portille, portilta metsään ja lammelle.

Lampi oli tänään erilainen. Sen rannalla kasvoi paljon erilaisia liljankukkia, keltaisia, tulipunaisia, valkoisia ja kaikenvärisiä. Veden yllä tanssivat perhoset ylös-alas kuolemantanssia korentojen kanssa. Leppäkertut kulkivat heinänkorsilla ja tiputtivat surusta kaikki mustat täplänsä. Tuuli lauloi puiden latvoissa hiljaista itkuvirttä, mutta linnut vaikenivat. Surviaiset tulivat ja rakensivat pitsimäiset iltatanssinsa samalla, kun ketojen tuhannet kissankellot alkoivat soida. Matala usva levittyi kaiken peitoksi hellästi ja hiljaa. Sen alla peltoaukealla aukenivat ja helähtelivät kaikki heinät ja kilkuttivat pienet kissankellot Tiitiäisen lohdutukseksi aina seuraavaan aamuun asti. Mutta vain surulliset ihmiset kuulivat tämän kaiken.

Pikku-Tiiti tunsi kaiken itkemisen ja suremisen kaivertavan sydämeen suuren tyhjän aukon. Ihmisen sydämessä tyhjät aukot täyttyvät aikaa myöten, milloin mitenkin. Kukin itse tietää parhaiten.

Pikku-Tiitin onneksi tuli isä pian lomalle sodasta. Isä nosti pikku Tiitin syliinsä ja silitti Tiitin itkusta märkää poskea. ”Isin pikkuinen Tiitiäinen”, sanoi isä, ja Tiiti kertoi isälle, kuinka sota tappoi hänen Kultakutrinsa ja kuinka hän kantoi ruumiin metsäsuolle ja hautasi. Vain yksi kiehkura jäi kellumaan. Hämähäkit kutoivat pian verkon sen peitoksi. Eikä mitään enää jäänyt jäljelle. Suolla uikutti enää öisin vain kuovi.

Isä näki Tiitin lohduttoman surun, mutta hän osasi aina lohduttaa. Niin nytkin. Isä kertoi monesta ihanasta asiasta, jotka olivat odottamassa Tiitiäistä. Isä rakasti häntä ja kulkisi aina oman tyttönsä rinnalla auttamassa ja neuvomassa. Ja Tiiti uskoi isää, omaa rakasta isää.

Sydämen tyhjä aukko alkoi täyttyä. Se täyttyi hiljakseen auttamisen halusta. Ja näin tämä surullinen tositarina päättyykin siihen, että Tiiti löysi vähitellen yhä enemmän ja helpommin erilaisia suruaukkoja itsessään ja muissa ihmisissä. Vähitellen hän oppi keinoja, millä niitä täyttää ja hoitaa.