SATU NIILLE, JOTKA NÄKEVÄT OIKEIN

- Mistäs sinä siihen tipahdit? Olet kyllä nolon pieni. Haltijatonttu huomasi pikkiriikkisen otuksen hyppäävän kivimunalle. Haltijatonttu oli toki jo ehtinyt nähdä monenmoista oliota Oilin luona savipajassa, mutta ei näin pientä. Silläkin oli tonttulakki päässä, vielä pystyssä. Mutta niin suuri taisi tuo myssy olla, että tipahti nenän varaan.
- Minä olen kotitonttu, Kyllikin oma kotitonttu! Näkyy minun siniset silmäni myssyn alta, tuhahti pikkuinen kiven päällä.
- Ja kun minä olen haltijatonttu onhan asiat aika hyvin. Me pidetään siitä hiljakseen hyvää huolta. Kyllikki-mummolla on mukavat oltavat! Öisin varsinkin minä täällä hiiviskelen ja hoitelen pikkuasioita, joskus hiukan mennessäni hipaisen sen poskeakin, kun se valittaa unissaan. Kuiskasi isompi tonttu.
- Krääk! Älkääs minua unohtako! Minäh oleen – krääk – seudun ainut ja paras kotilintu.
- Ei kai nyt sinua kukaan voi unohtaa, kun olet tollanen iso olio, että koriin et meinannut mahtua. Haltijatonttu hymyili ystävällisesti mustalle linnulle.
- Mutta oletkos sinä pikkuinen ihan totta oikea tonttu? Katos, kun me ollaan semmosta taidetotta. Oili osasi tehdä meidät. Taideteos elää omaa elämää, joka on sen luomaa totuutta. Se antaa sitä ihmiselle katsottavaksi … tai kuunneltavaksi. Me ollaan tultu tänne ainoastaan ilahduttamaan Kyllikkiä. Me on nähty, kuinka se onkin ilahtunut. Monta kertaa. Se puhuu ja nauraa meille usein.
- Juu, juu – krääk! Älä unohda, että se ottaa usein meistä valokuvia. Niin paljon se tykkää meistä.
- Juu niin. Se pyyhkii pölyjä sinun selkäsulistasi ja minun myssystäni vähän väliä. Mutta sinä pikkutonttu olt niin pieni, että sinua ei aina huomata. Kyllikki nostelee sinua ja vie mukaansa joskus…
- Juu. Se nostaa minut kirjoituspöydälle sen lempihiiren viereen. Se tykkää katsella meitä. Kyllä minut huomataan tarpeeksi. Katokaa: tällä puolen on myssyyn tehty yhtä sininen sydän kuin minun silmäni. Se tarkoittaa, että minä tuon kotiin herttaista sinistä rakkautta.
- Jaa, minkälaista se on? kysyi haltijatonttu.
- Se on tasaista ja rauhaisaa ja vaatimatonta rakkautta, joka antaa paljon, mutta ei vaadi paljon, kertoi pikkutonttu ja hymyili iloisesti partansa alla. – Minä haluan tuoda semmoista rakkautta tähän kotiin. Ei täällä enää – kattokaas, lempi leisku. Täällä asuu hiljaisuus, rakkaus ja kauneus.
- Niin asuu. Ja tuolla meidän omassa satumetsässä kukkii kielot kevätyössä ja surviaiset tanssivat joka ilta. Me hiivitään sinne joukkoon joskus yöllä. Tuon ison tammen takana meillä on tapana kokoontua. Sinne hiipii öisin muitakin kodinhaltioita. Tuletkos sinä meidän mukaan pikkutonttu?
- Tulen mielelläni. Pian on kevät ja kielot taas kukassa. Minä tulen haistelemaan kieloja teidän kanssa. Pikkuinen kotitonttu nosti nypykkänenäänsä myssyn alta ja näytti arvokkaalta omasta mielestään. Hän oli kuitenkin kaikista vanhin. Kyllikki oli saanut hänet yli 45 vuotta sitten Kaija-kirjailija-taiteilijaystävältään Helsingistä. Kaija teki silloin ensimmäiset suomalaiset pikkutontut ja nyt niitä on jo kaikkialla. Ne ovat vain kasvaneet kokoa, jotkut ovat jo pikkulapsen kokoisia kuin pehmoleluja vaan. Mutta pikkutonttuja hyppii mukana, kun tarkkaavaisena katselee.
- Rakkaus on usein pahan unohtamista ja hyvän muistamista, jatkoi pieni kotitonttu hiljaa.
- Niin on. Krääk, sinäpä sen sanoit. Ja rakkaus kultaa muistot ja rakentaa tulevaisuutta, minä lennän ja katselen usein ylhäältä tätä maailmaa. Nykyään tarvitaan paljon hyviä silmiä katsomaan ja näkemään.

Hellyyttävä satu tärkeiden ja kauniiden muistoesineiden henkiin heräämisestä ja keskustelusta.