TUTKIMUSTYÖ

MUISTELMAA

Opiskelin kolmatta vuotta Helsingin Yliopistossa psykologiaa ja olin tilastotieteen Prakticum II kurssilla, joka oli jo vaativa syksyllä 1959. Kurssin vetäjänä toimi Johan Weckroth, ruotsinkielinen yliopiston lehtori, rauhallinen ja miellyttävä nuori psykologi.

Muistan tarkkaan seuraavan tilanteen. Meillä oli kotilaskuna eräs, jota kukaan muu ollut tehnyt (viisaista isoista luokan taka-osan pojistakaan?) kuin minä. Jouduin luentosalin taululle esittämään kaikki kaavat. Siinä johdateltiin ongelmaa edeten kaavasta kaavaan, kunnes tultiin loppupäätelmään. Muistan, kuinka olin paininut asian kanssa. En ollut halunnut antaa periksi, vaan osata tehtävä loppuun asti. Kun en ollut jutellut kenenkään kanssa tuloksesta, en tiennyt itsekään, oliko se oikein johdateltu. Vieläkin tunnen sen suuren epävarmuuden itsessäni ja pelon, että nyt mokaan itseni täysin. Minä olen tyhmä ja niin tyhmän näköinenkin.

Nyt, kun ajattelen itseäni, sanon: minä en ollut tyhmä, päinvastoin, miten ihmeessä olen joskus osannutkin tämänkaltaista tilastotiedettä? Ja en ollut surkean näköinenkään, vaan hoidetun ja huolitellut näköinen niin kuin olen aina yrittänyt olla. Lisäksi muistan , että minulla oli uusi liivihame. Olin itse valinnut keskiruskean teddykankaan, itse piirtänyt kaavat ja isä ommellut minulle tyylikkään suoralinjaisen liivihameen. Minulla oli raha ostaa erityisleveä aito kellertävänruskea nahkavyö ja uuden, nuoren muotoilijan Kaija Aarikan ensimmäisestä nappikokoelmasta kaksi käsintehtyä suurta puunappia.

No niin, seisoin hiiren hiljaa melkein vapisten pelosta, kun pääsin päättelyni loppuun. Katsoin anteeksipyytävästi varmaan ”tyhmyyttäni” Weckrothin suuntaan, joka seisoi isojen poikien takana. Hän kyseli pojilta. Kukaan ei osannut sanoa, olinko päätellyt oikein. Silloin Weckroth sanoi jotain siihen suuntaan, että olin tehnyt oikeat päätelmät ja kaikki kaavat täydellisesti.

Meni ehkä muutamia päiviä tämän jälkeen, kun W. tuli pyytämään minua Helsingin Työterveyslaitokselle töihin. Samalla suorittaisin psykologien kahden kuukauden harjoittelujakson. En ollut edes ajatellut vielä sellaista, kun olin juuri mennyt naimisiin elokuussa ja lukujen jatkaminen oli tärkeää. Asuimme nyt Pasilassa nuorena parina mieheni kanssa. Koti oli Pasilan vanhan puutalon sivurakennuksen yläkerrassa. (Tästä olenkin jo kertonut.) Mutta tulisiko koskaan enää vastaavaa tarjousta eteen?

Lupauduin siis. En edes vielä tiennyt, mikä laitos se Työterveyslaitos oikein oli. Sain tietää, että laitos oli perustettu vasta 1951. Sen osoite oli Töölössä Topeliuksenkatu 41. Siis Pasilasta oikeastaan sopivan juoksumatkan päässä, ajattelin. Ja niin todella teinkin, että aamuisin oikaisin Pasilan kallioden yli, juoksin läpi metsäalueen ja tulin Laakson alueelle, josta jatkoin oikoteitä Mannerheimintien liikennevaloristeykseen. Siitä oli lyhyt matka kävellä Topeliuksen kadulle. Näin säästin kaikki matkaliput ja valtavasti aikaa. Ratikka kulki Pasilan ristyksestä Mannerheimintielle senverran harvoin ja hitaasti, että minun olisi pitänyt nousta ties kuinka aikaisin aamulla ehtiäkseni töihin.

Minulla on hyvät muistikuvat Työterveyslaitoksen ajalta ehkä siksi, että sain tehdä opettavaista tutkimustyötä. Ennen kaikkea kokonaiskokemukseni oli rikasta ja mieluisaa. Viihdyin valtavan hyvin. Olin utelias ja oppimishalua täynnä. Ja minä koin, että minuun suhtauduttiin auttavasti ja ystävällisesti.

Laskin päivät pitkät valtavan suuria lukuja ilman muistitikkua. Laskin siis psykologien testaustuloksia, joita he olivat tehneet eri esimerkiksi laitoksissa opiskelevista henkilöistä tai Työterveyslaitokseen testattaviksi tulleiden tuloksia. Jouduin käsittelemään pitkiä korrelaatioita, erilaisia analyysejä mm. faktorianalyysiä käsin. Työssä ei saanut koskaan erhtyä, ei siis pilkun tai numeron vertaa ikinä. Minä tein sekä ahkearsti että tarkasti ja virheettömästi. Tein hyvää työtä.

Istuin pienessä huoneessa ikkunan äärellä. Huoneessa oli toinenkin opiskelija, joka laski samoja testituloksia. Hän oli erään tunnetun miehen poika ja itsekin tuli aikaa myöten julkisuuden henkilöksi hyvin korkeaan virkaan. Hän oli paljon pois paikalta, en tullut tietämään miksi. Ajattelin, että hänen ei tarvinnut tulla töihin kuin silloin kun itse halusi.

Suomessa ei ollut vielä silloin työterveyshuoltoa työpaikoilla. Lultavasti oli työpaikan ongelmia ja työntekijöiden sairastamista kuten nytkin. Lainsäädäntö määrää nykyään tietyn avun työterveyshuoltona. En voi tarkemmin puhua näistä asioista, koska tunnen näitä asioita nykyään huonosti. Silloin Työterveyslaitoksen Psykolinen osasto teki ainakin kolmenlaista psykologian alaan kuuluvaa speciaalityötä: se teki tutkimustyötä, laati testejä ja testasi, teki mm. persoonallisuuden kokonaisarvioita.

Minä sain laskea hyvin mielenkintoisen tutkimustyön testaustuloksia, nimittäinallergista ihotautia sairastavien henkilöiden, joihin itse kuuluin. Muistan, miten salasin sen koko ajan tutkijoilta. Olin korvat höröllä ja imin jokaisen sanan, joka hiukankin koski näitä tutkittavia allergiapotilaita. Heillä on niitä ja näitä ominaisuuksia ja luontenepiirteitä. Juu, juu niin oli minullakin!

Pääsin sitten mukaan ainakin suureen Kaisaniemen kansakouluun tekemään ryhmätestauksia. Pidin siitä valtavasti, mutta olin vain liian arka. Kävimme myös monta kertaa Invaliidisäätön kuntoutuslaitoksessa tekemässä laajoja testauksia invalideille tarkoituksella kartoittaa heidän kykyjään ja mahdollisuuksiaan koulutusta varten. Meillä tehtiin myös talossa sisällä invalideille useiden päivän testaus- ja tutkimusjaksoja . Muistan usein erään nuoren, hyvin viehättävän miehen, joka oli sokeutunut jossakin onnettomuudessa. Minä sain testata ja tutkia hänet kokonaan. Se oli vaativa työ ja opetti monta asiaa perin juurin. Vaikeista asioista puhuminen sokealle on vaativaa, pitää osata visualisoida asiat oikealla tavalla. – Jokaisen yksityisen tai ryhmätestauksen jälkeen kokoontui tiimi, jossa olivat mukana kaikki työkyvyn arvioitsijatahot. Minä sain varsin pian esittää psykologisen testauksen tuloksia tiimissä. Jännitin aina hirveästi ja häpesin siihen aikaan itseäni. (Tämän oli saanut aikaan ”kaltoinkohtelu”, josta olen maininnut jo.) Mukana oli myös tunnettuja talon tutkijoita. Taisin kyllä jotenkin aina suoriutua tehtävästä.

Mieleeni on jäänyt, että parhaillaan kehitettiin jotakin laajaa testausversiota ajokorttiluvan saamista vartaen. Koin sen mielenkiintoiseksi niinkuin lähes kaiken, mitä opin ja missä sain olla mukana. Kaikenkaikkiaan perehdyin suhteellisen hyvin tämän kaltaiseen psykologiseen tutkimus- ja testaustyöhön. Helsingin Yliopisto painotti psykologien tutkimusosaamista ja oli hyvin monipuolinen muutenkin, mm. saimme lähellä kanditutkintoa osallistua lääketieteellisen ainetentteihin. Minä luin psykiatrian approbaaturin. Siitä oli suuri hyöty myöhemmin elämässäni, kun yli 40-vuotiaana aloin opiskella uudestaan ja olin mukana kansianvälisessä avioeroa koskevassa tutkimuksessa. Oli toki omassa tulevassa psykologin ammatissakin. (Työtoverini tulivatkin sitten aikoinaan huomaamaan, että ”Tukiainen osaa tilastotieteen”. )

Puolison työ ja kasvavasta perheestä huolehtiminen vei sitten mukanaan pois Helsingistä Yliopiston ja opiskelun maailmasta lopulta 20 vuodeksi. Minulle tuli hyvä mieli, kun olin hakemassa kasvatusopin professorilta Matti Koskenniemeltä lopputietoja opintokirjaani, hän ja dosentti Väinö Heikkinen olivat valmiina pieni opintokirjani kädessä ja professori sanoi minulle: ”Te tulette vielä takaisin.” Niinpä todella tulin, mutta Åbo Akademin maailmaan kaksikymmnetä vuotta myöhemmin. Kaipasin aina tutkimustyötä ja niinpä menin Åbo Akademisssakin mukaan kansainväliseen tutmukseen.

Kaksi vuotta myöhemmin sattui kummia. Asuimme Länsi-Suomen korvessa, olin ollut jumalanpalveluksessa urkurina ja kirkkokansaa kulki ympärillä, kun eräs ninen tuli luokseni. Hän olikin tuttu, tutkija- rouva K. Työterveyslaitokselta. Hän oli tullut ihan minua varten eli pyytämään minua takaisin työhön sinne, nyt siis tutkijan tittelillä, (olin tällä väli suorittanut tutkinnon yliopistolle). Minua hämmensi koko asia. Eihän minulla ollut mitään mahdolisuuksia lähteä, kun lapsikin oli muutaman kuukauden kuluttua tulossa. Vielä muistan sen syvän haikeuden, mitä tunsin. Taisin jälkeenpäin itkeäkin. Minä olin jättänyt lopullisesti tutkijan koulutuksen. Tulin toki tekemään sitä pienissä henkilötestauksissa.

Kului kymmeniä vuosia, kun hiljaa aloin hyväksyä tosiasian, että minä olen puoliksi ainakin tutkijaluonne. Psykologiassakin viehätti eniten tutkimuspuoli. Olen tarkka ja järjestelmällinen luonne, siistikin (silloin, kun vielä jaksoin). Seurustelen mieluusti samankaltaisten ihmisten kanssa. Entäs taiteellinen puoleni, mihin se jäi? Ei jäänyt mihinkään, se seuraa koko ajan, joka hetki ja kaikkialle mukana. Vanhana kehtaa paljon ja voi tunnustaa jo, että olen varsin kaksijakoinen: psykologi-tutkija ja taiteilija. Kyllä muuten tutkijakin voi olla taiteellinen.

Asenteeni luontoon on sekin kahtiajakoinen: ihailu-kuvailu ja tutkiva ote. Hyvin harvoin osaan katsoa luontoa pelkästään niin, että ihailen sen kauneutta. Kyllä osaan hyödyntääkin sen avuja. Mukaan tulee normaalisti aina kysymyksiä: miksi, mistä johtuu, kuinka kauan, mitä sitten seuraa tämän jälkeen jne. Minun ihailuni tai lumoutumiseni luonnosta ei häriinny, vaikka osaisinkin vastata selventäviin kysymyksiin. Savolaisena pitäisi saada huumoriakin johonkin rakoon.