ÄIDIN MUOTOKUVA

Osa öljymuotokuvasta, 40X45 cm , v. 1987. (Maalauksen välivaihe)

Maalasin äidistäni 1970-luvun lopussa kaksi muotokuvaa. Toinen on suuri, lähes luonnollista kokoa oleva kokovartalokuva ja toinen pienikokoinen ylävartalokuva. Suuri maalaus on teknisesti hyvin tehty, mutta täysin hengetön. Äiti istuu siinä vakavana kädet sylissä kauniissa brokadikuvioidussa sinivoittoisessa takkipuvussaan. Pieni kuvakin oli hengetön siihen asti, kunnes jotain tapahtui tekijässä ja alkoi tapahtua muotokuvassakin.

Joku saattoi kysyä, miksi oma äiti on näin ilmeetön? miksi taiteilija ei ole tehnyt ilmeeseen tunnetta? kuinka äiti voi olla katsoa kuin kuollut? Kyllikki ei taida osata oikein maalatakaan muotokuvaa… Näköinen se on, mutta näköisyys ei yksin riitä, kun ei ole henkeä…

Niinpä. Minä en silloin lähes 40 vuotta sitten pystynyt maalaamaan mitään ilmettä äidille, koska en voinut olla totuudellinen.

Sitten aloitin kirjoittaa muistelmiani. Olin jo kirjoittanut katkelman lapsuusperheen elämästä ja julkaissut Raumalla romaaniksi, mutta nyt aloitin uuden tarkan työnteon lähteiden varassa tarkoituksella kuvata sekä isän että äidinpuoleisia sukujuuria. Urakka on ollut valtava. Minulle yli 85-vuotiaalle mummolle tämä kirjoitusprosessi tahtoi mennä yli voimien. Kaikki faktoihin ja asiapapereihin perustuvan asian etsimistä, julkaisukelpoisuuden punnitsemista ja puurtamista enimmäkseen yksityisluonteisten ja arkojenkin asioiden parissa, sitä se oli. Mutta kaikki tämä sujui, vain yksi asia ei. Se oli miten kertoisin, minkälainen äiti minulla oli, siis alun alkaen. Oli kysymys äidin suhteesta minuun, ei kehenkään muuhun.

Käsikirjoituksen edetessä oli luonnollisesti pakko jatkuvasti kohdata äidin asenne minuun, ensimmäiseen lapseen, jota hän ei olisi missään tapauksessa vielä halunnut. Tulin tähän maailmaan keskeyttämään äidin oman kypsymisprosessin, ensin papin rouvaksi ja sitten äidiksi, kun keskeneräistä oli vielä valmius olla isäni puolisokaan. Äiti oli henkisesti valmentautumassa aivan muulle ”uralle”, kun isä sai äidin ihastumaan ja mukaansa.

Minä olin alunalkaen äidille ”väritön rääpäle” (surkea maitorupivauva sairaalassa kädet tötteröissä, jolle ei edes tullut rintamaitoa). Kun syntyi vuoden kuluttua kaunis ja terve poikalapsi, jota ”Arvi oli aina toivonut” ja vielä jouluyönä kuin Jeesus, minä jäin paarialuokkaan vaille äidin hoivaavia tunteita yli murrosiän aikuisuuteen ja siitä eteenpäinkin. Pääsin kouluunkin vasta neljännelle luokalle. Kohtalon toinen puoli oli, että sain kuin kaksoissisaruksen. Olimme veljen kanssa hyvin läheisiä, jopa niin, että uskoimme toisillemme arimmatkin salaisuudet. Minä kasvoin siinä lättänäksi lyötynä ja maanmatosena kuitenkin monilahjaiseksi naiseksi. Minulla oli toisena kasvattajana suurenmoinen, rakastava ja loppuun asti hyvin kannustava isä.

Toteutin tietoista päätöstä kirjoittaa vaikeista, pakollisista tapahtumista, sanoista ja teoista puhumalla totta, mutta niin vähän loukkaavilla sanoilla kuin suinkin osasin, (ei siis välttelemällä tai vääntelemällä hiukkaakaan totuutta). Mutta päätökseni oli välttää aina kun voin kirjoittamista niistä seikoista, jotka kertoivat äidin ja minun välisestä suhteesta. Kun tällä systeemillä sitten teos noin vuosi sitten valmistui, olin aivan loppuun kulunut, rättiväsynyt, tajuttomanakin muutamia kertoja sairaalahoidoissa. Sain sepsiksen (verenmyrkytyksen), keuhkokuumeen ja virtsateiden tulehduksen yhtä aikaa, samat uudelleen ja pahoja ihottumia jne. Nyt olen ne selättänyt. Minä ymmärsin vaikeimman kautta – Jumalan armosta, että minun oli annettava anteeksi äidilleni. Minä annoin anteeksi. Tämä hidas prosessi alkoi aukiasta ovia ja antoi tilaa hengittää.

Psykoanalyytikko John Bowlbyn ( ja monen muunkin) teorian mukaan äiti-lapsi suhteen perustärkeyden korostamisen koko lapsen tasapainoisen tulevaisuuden rakentumisessa olen minä itse, tätä hienovaraista seikkaa yliopistossa tutkineenakin, kuitenkin sivuuttanut. Paremmin sanottuna: työntänyt aina sivuun, liian vaikeana.

Ei anteksiannon prosessi ainakaan minussa ollut mikään hokkus-pokkus-ilmiö. Se vaati hiljaisuutta ja nöyrtymistä. Ennestään jo pieni tai mitätön, kutistui yhä, mutta samalla kasvoi: minullakin olisi oikeus saada äidin rakkautta ja hellyyttä. Äiti voisi katsoa minuun hyvin lämpöisin, hyväksyvin ja huolehtivin silmin. Myös minun omat katkeruudentunteeni, joita olen yritellyt peitellä milloin mitenkin, alkoivat sulaa. Lapsessa heräili syviä positiivisia tuntemuksia niiden tilalle.

On huomioitava, että jos lapsi ei saa äidin rakkautta/ kokee kaltoinkohtelua, hänessä ei itsessään yleensä mahdollistu omien terveesti  tasapainoisten rakkaudentunteiden synty. Hän saattaa kehittyä kiintymyksessään myös ripustautuvaksi. Vaikka olen hyvin itsenäinen peroonana, on minussa tätä ripustautumistakin.

Kun kaikkea tätä tapahtui vuoden sisällä, en muistanutkaan äidin muotokuvaa. Olin maalannut sen v 1987. Nyt olin kyllin terve muistamaan sen. Otin sen esiin ja näin äidin tunteettomuuden. Mutta nyt tunsin, että mikään tunneseikka ei estäisi minua maalaamasta äidin kasvoille tunteita. Voisin laittaa äidin katsomaan kohti rakkaudellisin silmin. Jos pystyisin muuten taiteilijana teknisesti, voisin maalata katseeseen muitakin tunteita.

Niin nyt sitten teinkin. Maalaus oli telineessä noin kuukauden, äiti seurasi minua katseellaan yötäpäivää ja katse pehmeni. Aamulla, kun heräsin, sanoin äidille: ”Hyvää huomenta, äiti!” Ja äiti alkoi vähitellen hymyillä. Hyvin vähän, vain hituisen. (En muista äidin hymyä: minun piti oikeastaan keksiä se huulille – niin kuin tietysti kaikki muukin.) Mutta äiti seurasi hetki hetkeltä ymmärtäväisemmin, jopa lämpöisemmin minun touhujani. Lopulta, kun katse ja ilme oli jo hiukan kriittisen väsynyt minun pensseleihini, hellitin. Äiti katsoo hiukan väsyneesti ja keskittyneen tarkkaavaisesti, mutta suostuu katsomaan suoraan silmiin vain aivan tietyssä valaistuksessa. Hän katsoo kuitenkin kohti ja katseessa on lempeyttäkin jo mukana. Äti on kuitenkin läsnä. Minulla on nyt äidin muotokuva. (Ja minä en enempää sen kanssa nyt jaksakaan.)

Jouduin maalaamaan kaiken uudestaan, paitsi kädet. Varmasti tarkkaavainen katsoja kysyy, miksi äidin kädet ovat niin kummallisessa asennossa leuan alla. Minä en ala sitä selitellä, koska se nostaa taas esiin muita vaikeita ja laajempiakin asioita. Voi vain todeta, että äiti piti käsiä näin hyvin usein.

Tänään 15.6. olin satumaisen epäuskottavalla metsäretkellä. Lempipaikkani tässä kilometrin päässä oli kasvanut kedonkukkakedosta kedonkukkaviidakoksi. Olen ollut siellä jo kuutena kesänä, mutta tämänpäiväinen kokemus meni yli rajan. (Kerron tästä tapahtumasta toisessa yhteydessä. ) Poimin äidille hänen lempikukkiaan kieloja, kun vielä löytyi. Laitoin kielot yhdessä lemmikkien kanssa maljakkoon ja nostin sen kuvan eteen.

Alla kuvassa on äidille tuotu lemmikkejä.