SININEN IKKUNA

KUVAT KERTOVAT

Talvi oli nyt kylmä ja ankea, ja tuulet kiersivät öisin korkeita taloja valkoisina viimapeitteinä, jotka kasautuivat ihmisten tielle. Kylmät henget asuivat viimapeitteissä ja elivät ihmisten kylmänväristyksistä. Mitä kylmempi oli vanhuksella, sitä suuremman elinvoiman valkoinen viima sai. Linnut putoilivat kesken lennon kylmän koskettamina ja huusivat ensi kertaa elämässään, ensi kertaa ja viimeistä. Lintu ei muuten osaa huutaa, se laulaa, mutta kun sen laulu loppuu, voi tietää, että paljon muutakin on loppumassa.

Sinisen ikkunan takana valvoi vanhus. Hänen kätensä vapisi, pääkin tärisi. Vapina loi hiljaista valokehää vanhuksen ympärille, pehmensi ääriviivoja. Vanhus katosi hetkeksi siniseen valohämyyn. Mutta hän valvoi ja kaipasi läheisiään. Tulivat he joskus käymään, hymyilivät ja koskettivat, vaikka asuivatkin kaukana, kaukaisissa maissa korkkeiden vuorten ja suurten merien takana, missä maa sylki joskus tulta ja tuhkaa, mutta kukki välillä koreana kuin paratiisissa.

Mutta sininen ikkuna jatkoi loistoaan. Se hehkui sinistä, toivon valoa yöt läpeensä, aamuun asti. Se valvoi vanhusta, piti pystyssä muuten haurasta, siihen asti, kun viereen tuli rakas poika.

Poika tuli kaukaa toisesta maasta, istui viereen ja hymyili. Otti vanhuksen käden ja painoi poskelleen. Niin sekoittui poskella vanhuksen ikävän kyynel pojan kirkkaaseen helmeen. Helmi vieri alas poskea, menneisyyteen asti.

Pojan silmät täyttyvät kyynelistä, hymy on haurasta kultaa ja poskilla asuu hyvyys. Hän osaa auttaa, korjata ja lohduttaa.

Lapsuus on taas kotona: isä laulaa hymniä kappelissa. On syyskesä ja viinirypäleet roikkuivat raskaina oksilla. Poika tarttuu yhteen ja tuo pöydälle. Äiti tarjoaa lämpöistä keittoa. Asetutaan aterialle ja kappelin iltakellot soittavat.

Pimeä taivas sataa vettä. Kaduilla kasvaa pieniä lampia. Jäätyneet lammikot hohtavat valoa yöhön.

Vanhus sinisen ikkunan takana katsoo ja odottaa uutta kevättä ja kesää. Hän muistaa puiden värin metsässä, siellä, missä haapojen vihertävät rungot ovat hämärässä kauneinta, mitä missään, missä polku kulkee hiljaa ja houkuttaa syvälle metsään. Vanhus sulkee silmät, näkee sen metsän, näkee varjot ja kuulee äänen. Metsän äänen. Kuulee hiljaisuuden ja sen takaa kyyhkysen hiljaisen urputuksen.

Kuitenkin kaipaa vanhus punaista puutaan rinteessä
ja kukkivia kirsikkapuita. Hän itkee nuoruuden viinitarhaa, poikaa ja rakkaitaan oliivitarhassa.

Hän odottaa:
– vielä ne tulevat,
seisovat siinä kaikki puiden alla!
Näkevät haapapuiden alastomat rungot iltahämyn vihreässä, koskevat huulillaan oliivipuun monisataista runkoa, eivätkä itke enää lapsuuttaan. Pukevat päälleen puun vihreät lehdet ja painavat kasvonsa kukkiin.
Kivut unohtuvat. Painuvat kaikki pois. Unet taas kulkevat
ja metsä kesävaatteissaan.
Suu on täynnä rypäleitä ja pöydällä kultainen lasi.

Poika tulee, kietoo kädet isän kaulaan ja suutelee poskelle. Kukaan ei kerro rajaa unen ja valveen. Toiveen ja toden. Ei menneen ja tulevan. Ei tämän päivän naurun ja eilisen itkun.

Aurinko nostaa luomiaan ja luo sinisiä varjoja hangelle. Kettu juoksee yli pellon ja jättää jäljet. Vanhus sammuttaa sinisen lamppunsa ja katselee ikkunasta. Talvi kirjoo maisemaa, jättää kauniin jäljen. Ja ikonostasissa hymyilee Äiti-Maria.