Kyllikki TukiainenOlin 1988 Egyptissä Kairossa viikon verran joulun aikoihin. Siihen viikkoon mahtui suorastaan ahnetta vanhaan kulttuuriin etsiytymistä. Ja vaikka aika oli niin lyhyt, koin paljon siitä kaikesta länsimaisen kulttuurin kultavuoresta, jota koskaan ei ole vieläkään kaivettu, edes löydetty pohjia myöten. ( Suuresti sanottu, mutta se on minun mielipiteeni.) Asuin Sheraton hotellissa, josta näkyi kirkkaalla säällä Gizan pyramideille.
Tietysti halusin sinne. Taisi olla peräti joulupäivä, kun pääsin turistiryhmän kanssa pyramidialueelle. Ensin tutustuin sfinksiin, jota parhaillaan korjailtiin. Onnistuin kuitenkin änkemään jättikokoisten kivitassujen väliin ja olin ylpeä mielessäni. En muista muita tuntemuksiani siinä hetkessä kuin ihmettelyn ihmispäisen leijonan koosta. Kheopsin pyramidin sisäänpääsy oli valtava kokemus. Se liikautti minua kyyneliin asti. (Olenkohan jo kertonut, että olin hyvin pienestä lapsesta asti, kun makasin koton sängyssä keuhkokuumeessa usein – enkä päässyt kouluunkaan kuin vasta neljännelle luokalle, tutkin Maailman ihmeet 4 -osaista suurta värikuvateosta, joissa kerrottiin hyvin tarkaan Egyptin kulttuurista. Rakastuin varmaan 3-4-vuotiaana egyptiläiseen maalauksiin ja Tutankhamonin muumion sargofaagin upeisiin kasvoihin.)
Olen kirjoittanut matkateokseni käsikirjoituksessa paljon näistä kokemuksista ja sen lisäksi ainakin yhden pitkän novellin. Tähän kirjoitan nyt lyhyemmin ja eri lailla. Näin vanhana, kun ajoittain muistelee kaikkea kokemaansa ja muistaa niitä maailmanihmeitä, joita on saanut nähdä ja kokea, mieliala nousee kummallisesti. Kokee, että: on elänyt, on todellakin elänyt!
Vuonna 1988 seisoin Kheopsin pyramidin sisässä pienessä kammiossa takaseinustalla muista hiukan erillään. Koin voimakkaasti sen, että olen suunnattoman kivikasan sisässä ja alla. Eräällä tavalla tunsin kivet, niiden elinvoiman ja jonkun vanhan sanoman, joka niissä eli. Ne kertoivat jotakin heikossa valossa tummina ja hyvin vanhan kostean tuoksun ympäröiminä. Opas kertoi parhaillaan historian tietoa, mutta minä aistin jotain aivan muutakin. Sain ilman ääntä viestin hyvin selkeästi: ”Sinä tulet kohtaamaan pitkän egyptiläisen, joka rakastuu sinuuun.” No, minä olin naimisissa, enkä todella kaivannut mitään rakastumisia.
En muista, ehkä minua huvittikin koko tapahtuma. Mutta hyvin outo ja merkillinen se oli. Unohdin koko tapahtuman aina vuoteen 1989 kesään asti, kun pääsin Jordaniaan kahdeksi viikoksi. Asuin siellä Agabassa bungalovissa puiston keskellä aivan Punaisen meren rannassa. Vastapäätä erottui Siinain erämaa, siis sen vuoret.
Rakastin kaikkea jo valmiiksi, nyt vieläkin enemmän. Vanhan Testamentin kertomukset Israelin kansasta 40 vuoden vaelluksella, Punaisen meren ylittäminen suuren sotajoukon takaa-ajamana, Mooseksen laintaulut ja kymmenen käskyämme ja kaikki muut tapahtumat, jotka hyvin muistin lapsuudesta asti saamastani pyhäkouluopetuksesta, oman isäni saarnoista ja tietysti erinomaisesta koulun uskonnon opetuksesta, tulivat tällä reissulla minulle hyvin konkreettisiksi.
Matka oli NET matkatoimiston, jolla oli uskomattomia oppaita. Molemmat olivat yliopiston professoreita ja Vanhan Testamentin tuntijoita (niinkuin oli ollut oma isänikin). He saivat suuren turistijoukon niin pauloihinsa, että heidän pitämänsä iltaluennot vetivät tyhjiksi muut iltariennot, kuten esim. tanssiaiset. Ihmiset halusivat kuulla Vanhan Testamentin tapahtumista. Jordania meni sydämeeni asti ja sinne jäikin. Tälläkin hetkellä lähes kyyneleet nousevat silmiini, kun muistan Jordaniaa.
Tein myös veneretken yli Agabanlahden aivan Siinain erämaan laidalle Faaraon saarelle. Siellä oli vanha linnoitus, joka liittyi vanhaan sotahistoriaan. Saaban kuningatar kätki perimätiedon mukaan suuren laivastonsa saaren ja rannikon varjoon niin, että se ei näkynyt merelle. Kaikki tämä lisäsi minun mielenkiintoani, ja tietysti tietämystäni näistä seuduista ja niiden historiasta. Mennen tullen ajoimme kaukaa kalliin turistipaikan, Eilatin ohi. Se sijaitsi aivan Israelin rajalla, joka oli vihollismaata.
Näin joskus bungalovalueen vastaavan, kun kiireisenä kuljin ohi milloin minnekin. Sitten aloimme jutustella, mutta en muista, miten kaikki alkoi. Muutamassa päivässä tutustuimme toisiimme ja hän kertoili mielenkiintoisia asioita. Hän kertoi olevansa egyptiläinen siirtotyöläinen, Gemail. Hänen kotinsa oli Kairossa Gizan alueella aivan sfinksin vieressä. Siellä asuivat hänen vanhempansa silläkin hetkellä. Siis juuri siinä vieressä, missä minä olin käynyt ja pyramidin sisällä saanut puhutun viestin ”pitkästä egyptiläisestä”. Tästä asiasta (viestin saamisesta) en muista kertoneeni hänelle. Mutta tietysti kerroin, että kävin hänen kotinsa lähellä (vieressä) kaksi vuotta aikaisemmin. Hän oli silloin ollut kotona. Me olisimme teoriassa voineet kohdata silloin, mutta se tapahtui vasta nyt.
Alla pieni akvarelli, jonka tein matkan jälkeen.
Gemail pyysi minua kaupungille illastamaan rantaravintolaan. Hän oli osannut valita ravintolan juuri minun makuuni. Se oli erityinen paikka aivan meren rannassa. Siellä nostettiin pöytä asiakkaalle veteenkin, siis Punaisen meren veteen. Ilta oli lähes peilityyni ja tähtien valossa näkyi Siinai, näkyivät tähdet ja kirkas taivas. Olin jokseenkin liikuttunut. Halusin rauhassa seistä vedessä hetken ja kokea veden kosketusta. Tunsin jotain suurta ja kaunista, samalla hyvin surullista, jotka tunteet liittyivät omaan uskooni ja Jumalan suuruuteen.
Minulle on aina merkinnyt rannattoman valtameren näkeminen lähes järkytystä. Muistan ensimmäisen kerran, kun näin aavan meren, näin: meren horisontin kaartuvan kuin pallon pinnan. Lensin ensimmäistä kertaa lentokoneella ja se oli äitini luokse Turusta Göteborgiin joskus 1960-70-lukujen vaihteessa. Olin Ahvenanmaan ohittanut ja leveimmällä Suomenlahden kaistalla, kun tuijotin ulos ikkunasta ja silloin näin, miten meren horisontti KAARTUI eli näin maapallomme perusrakenteen mahtavuuden. Olen myös maalannut tästä aiheesta useampia versioita. Pojallani on yksi itselleni tärkeimmistä maalauksista ”Ennen ylösnousemusta”, suurikokoinen öljytyö. Tein sen jo 1960-luvun lopussa. Hän pitää siitä, ja se on minusta hienoa, koska tämä työ on minulle omista töistäni läheisin.
Sen jälkeen olen tehnyt pieniä akvarelleja samasta aiheesta. Näissä kaikissa on vain yksi hahmo, tyttä vedessä. Vesi kantaa häntä ja keinuttaa kauniisti hänen vaatteitaan ja hiusiaan. Hänellä ovat kädet ristissä rinnan päällä ja pitkät kukkaköynnökset keinuvat ympärillä. Taustalla KAARTUU meri, maapallon pinta. Tyttö on kuollut ja kelluu ikuisuuteen.
Gemailille ja minulle kannettiin pöytä vesirajaan ja ateriaksi söimme jotain outoa kalaa. Ovi oli auki ravintolaan, jossa soi itämainen tanssimusiikki. Istuimme ja joimme paikallista punaviiniä ja juttelimme. Näin Gemailin ihastumisen itseeni. Toisaalta se tuntui vaikealta ja turhalta, koska olin uskollinen aviopuoliso, mutta toisaalta kyllähän se imartelikin.
Kaikki edellä kertomani yhdessä kai ”nousi päähän” ( ei alkoholi ainakaan) niin, että tapahtui ensimmäinen ja viimeinen kerta jotain ihmeellistä. Kun sisällä ruotsalaisnuoret tanssivat itämaisen rytmin mukaan, lihava maharadja istui lattialla hienolla matolla ja poltteli vesipiippua, palvelijapojat juoksuttivat miehelle silloin tällöin pikkuruisen pikarin jotain ja tunnelma oli uskomaton, nousin minäkin yksin tanssimaan suurten pylväiden keskelle. Vieläkin muistan sen tunteen, kun nautin pyörähtelystä vapaasti niin, että pitkä , kaunis Marimekkoni helma heilahteli. Maharadja tuprutteli lattialta savupilviä ja hymyili minulle. Papukaijakin pyrähti lentoon. Ikkuna-aukoista loisti tähtikirkas yö ja sen valossa näkyi vastapäinen Siinain vuoristo.
Illan jälkeen lähdimme omille asuinsijoillemme, mutta seuraavina päivinä taas juttelimme. Erään kerran Gamail oli kiihtynyt ja halusi rauhassa saada keskustella kanssani. Hän kertoi, että oli valvonut nyt jo kolme yötä ja katsellut minua eli kuvaa minusta, joka oli hänen silmissään koko ajan. Hän ei saanut kasvojani poistumaan ja oli nyt väsynyt. Hänen mielestään kuuluimme yhteen. Minä kuuntelin varmaan liian huolettomana häntä, uskoin kyllä ilmiön ja tapahtuman. Minulla itselläni on ehkä tämänsukuisia kokemuksia ollut elämässä aika paljon. Näen muotokuvan teossa joskus – en aina – mallin kasvot niin elävinä ja tarkkaan, että en tarvitse mallia alun jälkeen ollenkaan. Tämä ns. eideettinen ilmiö on joillakin taiteilijoilla.
Jordanian matkaan sisältyi hyvin monia kiehtovia ja jännittäviäkin elementtejä. Kävin luonnollisesti kuuluisassa Petrassa, Vanhan Testamentin aikaisessa nabatealaisten, uskomattomassa, kallioon koverretussa kaupungissa. Sinne johti pitkä kapea Wadi, vuorisola, jota ravasi kirjaimellisesti 307 hevosta. Turistit saivat ratsastaa näin hevosilla raunioalueelle, Petran n. 2500 v vanhaan kaupunkiin. (Olen kirjoittanut toisaalla paljon kokemuksiani Petrasta. Se on yksi maailman ”seitsemästä ihmeestä”, sanotaan.) Petra mainitaan ensimmäisen kerran n. 600 eaa ja Rooman valtakuntaan se liitettiin keisari Trajanuksen aikana 106. Petrassa kirjoitettiin armenialaisilla kirjaimilla. Petran satamakaupunki oli nykyinen Gaza. Petra on tullut kuuluisaksi kiveen sisään hakattujen rakennusten lisäksi ainutlaatuisesta sadevesijärjestelmästään.
Yllä oma akvarelli, jonka tein Petrassa, kun 307 hevosta ratsasteli koko ajan kapealla kujalla. Minä olin tukehtumaisillani (voimakas hevosallergia).
Alla yhden pienen kappelimaisen luolan kattomaalauksesta. Hyvin herkkää freskoa, ajalta eaa.
Joka paikassa minulle tapahtui monenlaista, enimmäkseen jännittävää. Kerron vain, että minut oltiin paluumatkalla Suomeen ampumaisillaan tullissa, kun luultiin raskasta patsasta olkalaukussani pommiksi. Matkani lensin kotiin Suomeen lääkärin valvonnassa Kuninkaallisen Husseinin Air-lennolla vuodepaikalla. Jordanian kuningas Hussein ja erityisesti hänen länsimainen puolisonsa, kunigatar Noir olivat aktiivisesti kulttuuriasioihinkin osaa ottavia (kirjoittanut mm. Jordanian matkakirjan turisteille). Mutta maassa asui silloin ja asuu yhä vieläkin useita eri kansallisuuksia, joiden kanssa sekä politiikka että uskonto ja kaikki talousasiat ovat välillä hyvin vaikeita. Minäkin jouduin todistamaan yhtä konfliktia, kun ystävystyin erään Akaban Botaska tehtaan insinöörin, Saksassa koulutuksen saaneen beduiinin kanssa. Hänet pantiin minun hotellialueellani käsirautoihin jostakin minulle täysin käsittämättömästä syystä, josta minä puhuin ja sain hänet kuitenkin vapaaksi. Siis paljon todella tapahtui Jordaniassa!
Kun sitten lähtöpäivä Suomeen koitti ja suuri turistibussi ajoi pihaan, tuli pitkä egyptiläiseni, Gemail, ylväänä ja suorana kantamaan matkalaukkujani. Hän kieltäytyi tulemasta hyvästelemään, jonka olisin ehdottomasti halunnut tehdä. Näin vain bussin ikkunasta hänet ja miten hän seisoi liikahtamatta, mutta kyyneleet valuivat alas poskia rinnuksille asti.
Kun tulin Suomeen onnellisesti monien seikkailujeni jälkeen, olin tupatentäynnä kokemuksia, varsinaisia ihmissuhde-, kulttuuri-, politiikka- ja luontotapahtumia. Minulla meni pitkät ajat ”toipumiseen”. En muista minä päivänä sitten matkani jälkeen alkoi minullakin ilmiö: Gemail tuli luokseni ja silmiini taukoamatta kolme vuorokautta. Se oli merkillinen tapahtuma. Minun oli nyt tietysti helppoa maalata hänestä muotokuva. Mihin sen panin piiloon mieheltäni, en muista; hän ei olisi ymmärtänyt minua. Kun en itsekään tätä kaikkea tajunnut.
Olen myöhemmin ajatellut niitä monia merkillisyyksiä, joita koin. Monet asiat ja tapahtumat ikäänkuin liikkuivat muilla tasoilla kuin näillä meidän arkipäivän kognition tasolla. Ihminen ei ole pelkkää tässä ja nyt, vaan ehkä enemmän kaiken järjen ja havaitsemisen ulkopuolella.
Jk. Seuraavana päivänä, unen ja valveen rajaviisauksien jälkeen./ Olen usein kiitollinen ja iloinen vanhus, koska elämä on niin rikasta. Nyt vasta vanhana näen suuria linjoja, asioiden yhteyksiä ja perspektiiviä. Se on merkillinen kokemus, jota nuorella ei ole. Yöllä nousi mieleeni eilen kirjoittamani, erityisesti Gemailin kohtaaminen kaikkineen. Vielä muistan , että hän sanoi minulle uskovansa, että” me tapaamme vielä joskus.” Mitä hän sillä tarkoitti? Sitäkö mitä tapahtui? En usko näin. Minä nimittäin uskon, että jossakin uudessa elämässä tämän toisella puolella ne ihmiset saavat tavata, jotka täällä maan päällä merkitsivät jotain toisilleen.
