Kyllikki TukiainenTänään syntyi ensi kertaa koko pitkän elämäni aikana jännittävä näkemys: minun elämäni on alusta alkaen kulkenut lähellä Suomen Puolustusvoimia. (Mutta lukijan on hyvä tietää, että tämä juttu on kuin elämänkerta, pitkä ja paikoin väsyttävä… vaikka onkin värikäs.)
- Sota-aikojen lapsuus.
Varhaislapsuuteni elin Pohjanmaalla Vaasan alueella ja koin monin tavoin II maailmansodan vaikutukset. Lapsuusperheemme muutti yksi-, kaksi- ja kolme-vuotiaiden lasten kanssa sotaa pakoon Jurvaan (”turvaan”) sekä Karperön saarelle Vaasassa. Muutimme Varsinais-Suomeen Karjala Tl. pitäjään, kun Suomen talvisota riehui pikkutytön vielä tajuamatta elämän reaalitilanteita ja ihmisen ahdinkoa. Mutta sitten jatkosodan aikana aloin ymmärtää, mitä sota tarkoitti. Näin lentokoneita, kokonaisia lentolaivueita, suuria taivaanrannan punaiseksi maalaavia tulipaloja, jalattomia ja kädettömiä sotainvalideja, lohdutonta itkua ja valkoisia ristiriviä hautausmaalla.
Minulla on ollut ajoittain aina tietty sama painajainen, jonka alkuperää en pysty muistamaan. Olen itse joidenkin muiden kanssa lyyhistynyt maakellarin suuaukolle ja ylitse vyöryy lentokoneita suuri laivue hirveällä raskaalla äänellä. Katson ylös punertavalle taivaalle ja näen näitä lentokoneita tulevan taivaan täydeltä. Siihen herään.
Jurvassa oli sattunut tämänkaltainen tilanne, kun äiti ajoi reellä metsätietä ja pommikone lensi äkkiä yli. Kuski ajoi hevosen ojaan ja painoi äidin ja kolme lasta hankeen. Karjalassa makasimme navetan vintillä heinissä ja katselimme katon rajassa olevasta ikkuna-aukosta, josta näkyi Turun palon loimut. Muistan sen ja suunnattoman kauhun tunteen. Isä taisi olla poissa sodassa silloin.
Äidin kertomaa. Kun isä oli sodassa, äiti, pitäjän kirkkoherran rouvana joutui ilmoittamaan kuolleista. Äiti kertoi, miten hän käveli talon koivukujaa mustassa puvussa. Talossa tiedettiin, mitä merkitsi, kun huomattiin, että kirkherska on tulossa käymään mustassa puvussa: talosta on mies rintamalla kaatunut. Kerran sitten taas kävi näin. Talon emäntä oli vastassa pihalla ja kysyi: – Kuka? Äidin oli pakko vastata: – Kaikki. Se kaikki tarkoitti isää ja kahta poikaa.
Tämän kauheampaa en voisi kertoakaan. Sen äidin ja puolison tuskaa ei kukaan voi ymmärtää ja kuvailla. (Olen ottanut selvää joskus asioista, kun itse jouduin kunnan virassa pitämään Puolustuvoimien juhlapäivän puheen koulukeskuksessa ja kerroin tämän tarinan. Sain tietää, että saman perheen isä ja pojat ovat olleet joskus samassa alueen joukko-osastossa, mutta että myöhemmin heidät pyrittiin sijoittamaan eri osastoihin juuri estämään näitä tilanteita.)
Oma äiti koulutti nuoria lottia rintamalle ja pukeutui mielellään lotta-asuun. Hän valvoi ilmatorjuntatornissa ja sotakoneen havaittuaan tekemässä heti ilmoitusta. Maanviljelysseuran talolla pidettiin monenlaisia rintamamiesjuhlia. Kaikkin näihin minulla alkaa olla omia muistokertymiä. Monet niistä ovat peräti hassuja tai lapselle käsittämättömiä, mutta harvat kovin pelottavia. Sodan läsnäolo oli kuitenkin jokahetkinen ja näkyi kaikessa muussakin elämisessä, kuten perhe-elämässä ja lasten kasvatusasioissa. Ja luonnollisesti lasten kasvussa ja sodan jälkeisen tulevaisuuden nuorissa.
Yllä ja alla: Karjalan miehiä: lähdössä sotaan… ja takaisin kotiin hautuumaahan. Kotiin jäivät naiset, jotka jatkoivat elämää lottina tai muuten uskomattomasti töitä tehden, paljon talkoovoimin. Kotirintaman naiset olivat uskomattomia meillä Suomessa, mutta taitavat olla sitä muuallakin. Voisin kertoa moniakin tarinoita, joita minä, pikkutyttökin näin ja tajusin.
Isä oli suorittanut oman asepalveluksensa mierivoimissa Suomen Joutsenella. Hän oli ollut mukana Suomen Joutsenen ensimmäisellä purjehduksella 1931. Päämääränä oli päiväntasaaja. Matkasuunnitelma muuttui, kun laiva sai peräsinvian ja oli Hullin kuivatelakalla korjattavana. Isän sydän jäi merivoimiin. – Meillä oli isän kuolemaan asti seinällä hänen työhuoneessaan kuva Suomen Joutsenesta ja kehystettynä Neptunuksen kastetodistus.
Alla kuvassa meripoikia tervattuina ja naisen peruukeissa Neptunuksen kasteessa Suomen Jotsenen kannella jossakin päiväntasaajan lähellä 1931. Toisessa kuvassa eivät ole makkaroita, vaan banaaneja.
Sodassa isä oli oli luonnollisesti merivoimien upseerina ja sotilaspastorina. Hänen palvelupaikkansa oli panssarilaiva Ilmarisella 13.9.1941. Ilmarinen ajoi miinaan ja tuho oli valtava, 271 henkeä kuoli. Isä myöhästyi sillä kerralla lomalta tullessaan niin, että jäi pois Ilmariselta. (Äidin kertomana)
Alla kuvassa sotilaspappeja Helsingin Katajanokalla. Isä vasemmalla ja toinen oikealta tuleva piispa Erkki Kansanaho, josta tuli meidän perheystäviä.
Miinoja valmiina.
Naantalin kalliolla on paljastettu muistomerkki Ilmarisen tuholle. Paljastustilaisuudessa isä toinen vasemmalta. (Kovin revitty albumin kuva, mutta isä näkyvissä hyvin tarkkaan.)
Alla kuva, jossa isä on merivoimien upseerin puvussa (sotilaspastorin) ja me silloin neljä lasta (kuudesta), jo tässä hyvin ilmeikkäinä itsenämme (Jussi, Tuupu, Kyllikki, Ola).
2. Nuorena partiolainen
Raumalla myöhemmin pääsin partioon, joka oli minulle hyvin sopiva ja rakas harrastus. Suoritin kursseja taitomerkkejä, olin paljon leireillä ja jopa itse pidin toisen tytön kanssa 14-vuotiaana leirin Rauman tehdasalueen lapsille 1950-luvun alkupuolella. Menin hyvin nuorena mukaan monenlaiseen harrastustoimintaan. Se oli hyvää harjoittelua tulevaisuutta ajatellen.
Partiotoiminta oli siihen aikaan hyvin isänmaallihenkistä. Kaikilla sen ajan nuorilla meillä oli jotakin kokemuksia sodasta. Arvelen, että ajan henki kasvatti isänmaallisuutta oikealla tavalla. Kun nyt ajattelee tämänhetkistä nuorisoa, kukaan ei puhu enää isänmaan rakkaudesta. Se on naiivia puhetta! Luonnosta kylläkin puhutaan. Mutta sotakokemukset eivät kuulu luonnonystävien ajatuskuvioihin. Mutta ei meillä ole luontoakaan ilman omaa isänmaata.
Minua järkyttäneisiin muistoihin kuuluu marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin kuolema Sveitsissä äidin syntymäpäivänä 27. tammikuuta 1951, joka kuulttin radiosta. Äiti sai suuren itkukohtauksen. Hän muisteli, kuinka Mannerheim oli ottanut hansikaskädellään hänen kädestään kiinni Helsingissä Yrjönpäivän juhlamarssissa. Äiti muisti Mannerheimin käden kosketuksen ja lämmön.
Toinen muistiinjäänyt seikka oli sotakorvauksena Suomen kansalta nyhdetty kulta. Kaikki tuntemani ihmiset, joilla oli kultasormus, antoivat sen isänmaalle. Oikeammin se vaihdettiin rautasormukseen. Isälläni oli lisäksi Amerikan mummolta perinnöksi saama kulta- ja jalokivisormus. Hän antoi senkin. Sormukset vietiin tietoni mukaan Ruotsiin, eikä niiden kultaa loppujen lopuksi käyttetty, ainakaan kaikkea sotakorvauksiin.
3. Aikuisen työt ja yhteydet puolutusvoimiin
Nuorena oli taukoa puolustusvoimien läheisyydestä, ennenkuin veljet lähtivät armeijaan. Minä olin jo naimisissa ja pienen Inari-vauvan äiti, kun minun mieheni vasta meni sotapalvelukseen. Toimeentuloni pienen lapsen kanssa ilman mitään kuukausiansiota oli äärimmäisen vaikeaa. Sain asunnon Kodisjoen pappilasta seurakunnan nuorisotyötä ja kirkon jumalanpalvelusten kanttorin töistä korvauksena. Näin kirjaimellisesti nälkää useita kuukausia. Luin valmiiksi humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon, jossa pääaineenani oli soveltava psykologia. Olin jo aloittanut tutkimusuraa Helsingissä ollessani Työterveyslaitoksella innostuneena, mutta se jäi tietysti muutettuamme pois Helsingistä Kodisjoelle. Minut olisi haluttu Työterveyslaitokselle jatkamaan jopa niin kovasti, että tultiin pyytämään minua takaisin aina Kodisjoelta asti.
Parin vuoden kuluttua muutimme Säkylään, jossa mieheni toimi seurakunnan apulaispappina ja jatkoi Porin Prikaatin sivutoimisena sotilaspappina. Asuimme keskustassa keskeneräisessä omakotitalossa hiekkaharjun kupeessa, oikeastaan vanhassa ja idyllisessä kalastajakylässä. Se on tainnut olla elämäni onnellisinta aikaa. Saimme isäntätalostamme pienen pläntin puutarhamaatakin. Olen aika pitänyt kasvimaan hoidosta. Pesin paljon pyykkiä ja työnsin sen rattailla järven rantaan, jossa huuhdoin pyykin. Nyt en vaan sitä ymmärrä, kuinka hoidin kaksi pientä lasta ohessa. Olivat mukana kai pesukoreissa. Mutta matonpesulaitureita oli useita, taisi olla nuotiopaikkakin – ehkä pyykin keittoakin, ja nillä koko kesäajan vilkas ja äänekäs touhu. Tunsin eläväni mukana siinä kyläyhteisössä.
Oli joulunalus 1964 ja Porin Prikaati oli vasta muuttamassa Säkylään. Ei ollut muuta isoa salia, jossa voitaisiin kokoontua yhteen juhlaan, joten kokoonnuttiin ruokasaliin. Kuuluisaa Porin Prikaatin torvisoittokuntaakaan ei ollut, vaan saliin oli tuotu urkuharmoni. Minut pyydettiin säestämään joululaulut ja virret. Olin hirveän jännittynyt, varsinkin, kun minä soitan pianoa, en harmonia. (Olin sitä ennen kyllä Kodisjoen kirkon jumalanpalveluksien urkurina – harmonilla.) Menihän se jotenkuten siinä mielessä, että tuskin avuttomuuttani huomasivat kuin ne, jotka itse osaavat soittaa. Soiton jälkeen oli ateria, josa minä istuin prikaatin komentajan vieressä. Olihan se komeeta!
Asuimme vain lyhyen ajan Säkylässä, mutta sinäkin aikana saimme monia hyviä ystäviä puolustusvoimien henkilökunnasta. Erityisesti läheisiksi tuli kaksi upseeriperhettä. Toinen muutti Keuruun varuskuntaan ja toinen muutti Turkuun.
Pieni tarina : Olin Säkylän kirkossa joskus 1960-luvun loppupuolella jonakin juhlapyhänä. Istuin kirkonpenkissä. Ihmisiä valui vielä kirkkoon. Huomasin keskikäytävää kulkevan upean naisen, kuin filmitähden. Hän astui hitaasti ja ylväästi. Hänellä oli suuri leveälierinen hattu, jota vasten näkyivät hänen lasvonsa kuin kehystettyinä. Ne olivat aivan kuin Suomen kauneuskuningatar Ester Toivosen, suora nenä musta tukka ja ylväs olemus. Kuka hän oli?
Upea upseerinrouva Helenasta tuli minun elinikäinen ystäväni täällä Turussa. Koko perhe oli läheinen ystävä meidän perheen kanssa. Teimme mkonia yhteisiä retkiä ja tapasimme usein. Helena kuoli toissa jouluna.
Meille syntyi toinen lapsi, tosi potra poika (5 kg ja 57 sm) marraskuussa 1964, (Rauman sairaalan suurin lapsi). Pojasta tuli Ilari, joka ehti kasvaa Säkylässä jo aika veijari.
Porin Prikaati oli vasta muuuttamassa Säkylään, kuten jo kerroin. Meidän perhe eli innokkaasti, myös itse pidetty sotilaspastori nautti selvästi roolissaan sotilapastorin puvussa ja omissa kuljetuksissa. Autonkuljettaja nosti käden lakin lippaan ja sanoi kuuluvasti niin, että pihamaa kaikui: – Kyllä, herra sotilaspastori!
Mutta Arkkipiispa Simojoki kutsui miehen Arkkihiippakunnnan nuorisopapin virkaan Tuomiokapituliin. Niin muutimme perheenä Turkuun ja minä jo toista kertaa. Asuimme monia vaiherikkaita vuosia Rauhankatu 10:ssä, jossa lapset aloittivat koulunkin. Rauhankatu 10 piha (taiteilija Antti Lampisuonkin ikkunoiden alla) jäi lapsille varmaan ikimuistoiseksi. Kiva kaupunkipihaksi se olikin.
Meidän naapurina oli myös Henrikin seurakunnan Mikonmökki. Se tuli tutuksi. Olin jonkinverran mukana seurakunnan töissä. Olin aina elämässäni ollut pyhäkoulun opettaja, jatkoin nyt sitäkin.
Minä aloitin varsinaisesti taidemaalarin työt, tutustuin Turun taiteilijoihin. Pidin taidenäyttelyn kutsuttuna Helsingin Strindbergillä. Aloitin kirjoittajakoulutuksen Orivedellä, kävin Työväenpiston kirjoittajakurssit. Tein paljon töitä freelancer taiteilijana sekä maalauksia ja jatkoin lehtikuvitustyötäni, tein julisteita, kirjoitin lehtiin, kirjoitin novelleja yms. Olin ahkera perheenäiti, leivoin ja laitoin kaiken itse, ompelin lastenvaatteet ja omani kaikki ulkovaatteita myöten. (Ei ollut rahaa ostaa valmiita.)
Olin Turun A-klinikan terapeuttina vuoden; A-lklinikalla ei ole psykologin virkaa. Olisin miellelläni jatkanutkin, pidin tästä vaikeasta työstä, mutta olin jo päättänyt jatkaa yliopisto-opintojani.
A-klinikalle tuli kerran farkkupukuinen nuorimies Veko, jonka rintataskussa pullotti näkyvissä Uusi Testamentti. Kaikki hyvät ja äidilliset tunteeni ja vaistoni puhkesivat kai kukkaan yrittäessäni auttaa tätä nuorta ihmistä. Jouduin jättämään hänet – niinkuin monet muutkin. Mutta sitten tarina jatkui erityisellä tavalla. Tapasin tämän uskovan herra Vekon monia kertoja, milloin missäkin. Useita ketoja joidenkin seurakuntien tilaisuuksien jälkeen eteisessä. Sain kuitenkin jutella hänen kanssaan usein hetken ja tulin tietämään hänen surullisen tarinansa. Hän oli menettänyt pienen lapsensa ja vaimonsa ja oli taas yksin. Välillä oli raittiita kausia, välillä pelkkää juomista. Kun ikää tuli, alkoivat viinan vaikutukset näkyä sekä ulkonäössä että mielenlaadussa. Sitten oli kulunut aikaa 20 vuotta, kun taas näin hänet, vanhan miehen, alkoholistin, jonka asu ja tyyli oli sama, mutta mies niiden sisällä jo murtunut. Itkien lähdin sen tapaamisen jälkeen kotiin. (Nytkin itken.) Minä en koskaan ehtinyt auttaa häntä, mutta tiesin, että Jumala pitää hänestä huolen.
Meidän perheemme isä oli melkein aina pois, eli omaa elämäänsä työmatkoilla, kerrallaan 2-3 viikkoa. Kesälomalla hän hommasi meille mökin jostakinpäin Suomea ja lähti pois taas omille teilleen. Käytännössä minä elin yksin kahden lapsen kanssa. Pidemmät automatkat, jopa Saksaan kuukaudeksi Rheininmaalle asti sitoivat perheeen pakosta yhteen.
Muutimme perheenä vielä kaksi kertaa, ensin Kaskenkadulle Kaskenlinnaan ja lopuksi 1975 Tuureporinkadun korkeaan kerrostaloon juutalaisen synagogan naapuriin.
4. Yksin lasten kanssa
Perheemme hajosi lopullisesti asumuseroon. Ylikäyvän vaikeaa oli ollut jo Turkuun tullessa. Ero oli minulle äärimmäisen vaikea asia, edes hyväksyä. Pitkää traumapolkua sitä oli pakko lähteä! Minun oli kyettävä elättämään keskiasteella ja lukiovaiheessa olevat lapset ja löydettävä meille koti. Sain meille mukavan asunnon Lausteen korkeasta kerrostalosta, sen ylimmästä kerroksesta. Talon maine oli huonoin mahdollinen, sen nimi oli sosiaalitoimessa ”kaatopaikka”, mutta meillä oli kaunis ja hyvä koti.
Minulla ei ollut minkäänlaista työpaikkaa eikä vakituista tuloa. Vuokra oli kuitenkin aina saatava kasaan. Ruokaan oli jäätävä lapsille ilta-ateria. Minä laihduin taas yli 10 kiloa. Lapsilla oli varmaan hirvittävän vaikea välillä, pyörätkin varastettiin lukitusta kellarikomerosta.
Ennen muuttoamme Lausteelle olin Turun Sotilasläänin pääesikunnassa kartanpiirtäjän viransijaisuutta hoitamassa. Se työaika oli elämässäni hyvin erilainen kuin mikään muu työpaikka. Kävin normaalin pitkän päivän tunnit pääesikunnan rakennuksessa ja yritin osata tehdä työni. Koska olen luonteeltani hyvin huolellinen, tunnollinen ja ahkeran paneutuva, opin luultavasti yrittämään oikealla tavalla. Piirsin käsin päivät pitkät karttoja, joita tarvittiin sekä puolustusvoimien sotaharjoituksissa että sotaväen toiminnassa. (Olen aina rakastanut karttoja; Raumalla asuessa suunnistin paljon.) – Kaikki työ oli tietysti salaista.
Vaikeinta ja äärimmäisen mielenkiintoista oli esikuntaupseerien elämään tutustuminen. Olin nähnyt sitä jo Säkylässä, mutta nyt sain uuden näkökulman, kun tein työtä heidän kanssaan. Toimiupserit ovat yleensä ottaen todellisuudessa erilaisia kuin korkeampi upseeristo. He ovat aina sosiaalisia, paljon ja monia asioita harrastavia, ideoivia, ystävällisiä ja yleensä liikunnallisia ja perheellisiä. Viihdyin työssä oikein hyvin.
Oli syksy 1977 ja minä lähdin jatkamaan psykologian opintojani Åbo Akademiaan. Siis ruotsinkielellä, jota en ollut käyttänyt jokseenkin tasan 20 vuoteen. Oli suuria vaikeuksia. Kun suoritin pakollista ruotsinkielen tutkintoa, sanoi opettajani, (nimeä en muista) tähän tapaan: – Minulla ei ole olut koskaan niin huonoa oppilasta kuin on Kyllikki Tukiainen. Tästä huolimatta suurten ponnistelujen jälkeen suoritin ruotsinkielen pakollisen tutkinnon. Ja niin syvälle kielen oppiminen meni, että gradua tehdessäni alonkin ajatella ruotsiksi. Se jatkui sitten yli kolme vuotta.
Sain monenkirjavaa työtä kaupungin lastensuojelun oastolta, olin yhden koko vuoden lastentarhan opettajan viaransijanen, tein monia lyhyitä päiväkotitöitä, toimin työnohjaajana, rakensin kaikenlaisia taidematineoita vanhainkoteihin ympäri Turkua ja lähikuntiinkin, aina Raumaa myöten: (soitin pianoa, luin tekstejä ja esittelin maalauksia), tein monia julistetöitä eri yhdistyksille jne. (Mistä minulle riitti energiaa? Tätä en vanhana ymmärrä.9
Kirjoittajakoulutus ja kirjailijaystävät
Näinä vuosina sain koko elämäni parhaat ja rakkaimmat ystävät. He tulivat 6 vuoden kirjoittajakoulutuksesta lähinnä Oriveden Topelius Akatemian kirjoittajakursseilla. Tutustuin koko Suomen kirjailijakuntaan Kirjallisilla kesäpäivillä joka vuosi, ja aika nopeasti heidän joukostaan löytyi heitä, joista tuli todellisia ystäviä. Haluan mainita tässä vain kirjailija Liisa Vuoriston, johon tutustuin. Ystävystyimme, kun hän oli eroamassa. Hän muutti Amerikkaan New Yorkiin ja meni siellä naimisiin juutalaisen Leonard Wasserin kanssa, joka oli alueen kirjailijaliiton lakimies.
V. 1979 saimme me 10 kirjailijaa ja proosakirjoittajaryhmä kutsun New Yorkiin. Teimme kolmen viikon matkan sinne paikallisen kirjailijaliiton järjestämiin tilaisuuksiin. Minä ja turkulainen kirjailija Mirja Heikkilä saimme kutsun Liisa Wasserin kotiin asumaan. Se oli ainutlaatuinen kokemus elämässäni. Se on poikinut pian 50 vuotta monenlaista kirjallista pikkuhyvää. Eniten ehkä se kasvatti minun kokemuspiiriäni ja katsontakantoja. Sain myös elämyksiä, suuria kokemuksia. Uskaltauduin jopa kirjoittamaan rikosromaanin, jonka sijoitin Amerikkaan näille maille (hyödynsin samalla oman Amerikan mummoni tarinaakin.)
Alla Liisa Vuoristo ja minä tutustumme Orivedellä 1975
Lausteen Poikakodissa 1980-1984.
Olin ensin suoritttamassa psykologin harjoittelun ja jäin senjälkeen terapeuttiseen työhön Lausteen Poikakotiin, jossa olin terapeutin ja taideterapeutin tehtävissä lähes neljä vuotta. Lausteen Poikakoti on ehkä kasvanut työnäkemykseltään, koska on nykyään perhekeskeinen työnimikkeen alla. Mutta silloin talossa oli vain poikia 8-vuotiaasta aina 18-vuotiaisiin asti ympäri Suomea. Pojat asuivat omissa yksiköissään, uusissa taloissa, joissa oli koko ajan hoitaja läsnä. Päivät he kävivät talon omassa, hyvässä koulussa ja illat viettivät jos suinkin talon töissä ja muissa harrastuksissa.
Yllä 15-vuotiaan pojan työ minulle. Työssä yllä näkyy pojan taiteellisuus, varma ote, myös näyttämisen tarve. Käärme ja kukat ovat yhtä samaa ja kiehtovaa vartta, joka tulee vankilasta ulos. Pojan oli näytettävä ulospäin vaaralliselta, ja herkkä tunteellisuus torjuttava.
Minä rakastin työtä olla näiden poikien kanssa. Jokaisella oli omanlaisensa tarina. Kyllä heitä oli ns. hyvistäkin kodeista, joista ei olisi saattanut arvatakaan, että perheessä on niin suuria ongelmia. Työ oli hyvin läheistä minulle, koska omat lapseni olivat usein olleet siinä tilanteessa kuin nämä pojat. Kun toimin yksilöterapeuttisesti, apu, ongelman väheneminen tai parantumisprosesi oli hyvin hidasta, tuskin usein näkyvääkään. Tein myös ”taideterapiaa” eli oikeastaan vein taidekerhoa yhden rakennuksen yläkerrassa. Kyllä pojat osasivat panna minut joskus kovillekin, mutta yleensä he rakastivat piirtämistä ja maalausta, joissa sai nimenomaan purkaa tuntojaan ja tunteitaan. Teimme monenlaista, mm. pari kolme-metristä maalausta voimapaperille. Toinen niistä kuvasi paratiisia, Aatamia ja Eevaa siellä ja käärmettä. – Muistan yhä monia läheisiä poikia, jotka tarvitsivat minua ja jäivät kaipaamaankin, kun lopetin. Arvelen, että koko elämäni läheisin työ minulle olivat vuodet Poikakodissa.
Ja nyt tässä kodissani, kun katson ikkunasta suuren liikenneristeyksen ja tunnettujen liikelaitosten taakse, näen mäntyjen keskellä pilkottamassa punaiseksi maalatun, harmaakattoisen puutalon. Sen yläkerrassa juuri tein taideterapiaa 45 vuotta sitten. Olen kiertänyt maailmaa ja palannut tähän samaan pisteeseen. Missä lienetkään nyt sinäkin Junnu, joka nyt olet eläkeläinen ja piirsit joskus minulle kuvan tunteistasi.” Vankilatervehdys” oli tietysti komeeta antaa, vaikka taisi välillä itku kiiltää silmässä.
5. Takaisin Säkylään, nyt terveyskeskuspsykologiksi 1983 ja aika siellä
V.1983 valmistuin Magister Filosofie eli Filosofian maisteriksi Åbo Akademista, 48-vuotiaana. Pääsin elämäni ensimmäiseen vakituiseen virkaan Säkylän ja Köyliön kansanterveystyön kuntayhtymän psykologiksi. Asuin kuitenkin ensimmäisen vuoden Turun Kärsänäessä kerrostalossa, josta kuljin bussilla Säkylään joka päivä.
Säkylän kunta oli silloin väestöpohjaltaan paljon kolmijakaantunut: vakaana pohjana oli vauras maanviljelysväestö, toisena tulivat nouseva Lännen Tehtaiden työväestö ja kolmantena kasvavan Porin Prikaatin monipuolinen henkilökunta. Neljäntenä haamuili Satakunnan vankila eli Köyliön Varavankila.
On jotenkin muuta kuin sattumaa, että siis jälleen olin säkyläläinen ja vielä asetuin vuodeksi asumaan varuskuntaan, kun en saanut keskustasta minulle sopivaa huoneistoa. Sain varuskunnan kasarmialueelta henkilökunnan asuntorakennuksesta sopivan 3 huonetta ja keittiön. Muistan muuton, miten olin fyysisestikin väsynyt kaikkeen ja psyykkisesti ristiriitainen ja pelokas. Nyt oli edessä virka, jossa oltiin joka työpäivä. Jokainen päivä siis jaksettiin, sairas ei saanut olla. Ei kukaan voinut psykologia sijaistaa tilapäisesti. Hoito- ja testaussuhteet ovat kahdenkeskisiä. Työn laatu oli sellaista. Ja työtä näkyi silmien edessä vuoren korkuisina haasteina.
Ensimmäisen vakituisen viran saadessani olin siis jo paljon ja hyvin monenlaista- ja tasoista työtä tehnyt, aika lailla elämään väsynyt, yksinäinen, eronnut, mutta utelias nainen. Tiedän, että minuun liitettiin monenlaisia ennnakkoluuloja, mutta myös, että valtava työ, jota tein, olisi pakko jotenkin näkyä. Heittäydyin kaikin voimin, tiedoin ja taidoin tähän työhön. Kyllä minulla oli niitä keskiarvoa enemmän, voin itse sanoa. Olin tottunut esiintyjä ja luennoitsija. Olin jo kauan tehnyt työtä muotokuvamaalarinakin, joka opettaa paljon monentasoista ihmistuntemusta.
Mistään ylityötunneista enkä luennoista ja koulutuksista ottanut mitään palkkaa. Pidin niitä psykologin työhön kuuluvina, (kolleegani Satakunnassa olivat eri mieltä) .Ts. lahjoitin 15 vuodessa kuntayhtiölle kyllä aikamoisen kasan rahaa.
Terveyskeskuspsykolgin tehtäväjako muodostui jokaisen kohdalla omannäköisekseen. Kuitenkin oli suoritettava pääasiat: 1. lääkärien lähetteillä tulevat potilaat/asiakkaat, 2. itse hakeutuvat potilaat, 3. neuvolatyö ja perhevalmennus, 4. koululaitos kahdessa kunnassa, yhteensä 14 koulua ja erityiskoulu. ja 5. päiväkodit, 6. henkilökunnan omakohtainen työnohjaus ja koulutus kuului myös toimenkuvaan. 7. Tein pieniä yksilökartoituksia ja laajoja testauksia, jopa 15 eri testiä/ hklö.
Elettiin sitä aikaa 1980-luvun lopussa, kun pyrittiin varhaiseläkkeelle sankoin joukoin. Kaikista eläkettä hakeneista opettajista, jotka testasin lääkärinlausunnon hylkäämisen jälkeen, saivat eläkkeensä, paitsi yksi. Tutkimus vaati työtä ja viisautta. Testaus oli sitä aluetta, jolle olin ollut Helsingissä alunpitäen menossakin jo. Henkilökohtainen terapia oli minulle usein vaikeaa, siksi, että olin liian herkkä, arka ottamaan tarvittavaa asiallista etäisyyttä potilaaseen. Jos olisin saanut tehdä tätä työtä enemmän vuosia, olisin ehkä siihen paremmin oppinut. Kävin kokoajan itse työnohjauksessa ja siten myös sain v.1988 LP-tutkinnon suoretetuksi.
Kouluista Köyliön yläaste oli minulle läheisin. Vietin siellä yhden päivän joka toinen viikko. Meillä oli yhteispalaverit, opettajien tapaamiset ja koululaisten yksilökäynnit. Yläasteen koululaiset tulivat minulle tutuiksi ongelmineen, jopa monen kodit ja vahemmat. Rakastin näitä murrosikäisiä nuoria. Muutamiin jäi terapian jälkeenkin yhteys, joka jatkui vielä minun muutettuani Turkuun eläkkeellä.
Tein töitä suunnilleen puoleen yöhön, joskus kauemminkin. Kirjoitin esitelmiä, luentoja, lehtikirjoituksia joka yö. Pidin vanhempainiltoja eri koulussa, annoin työnohjausta kaikissa kunnan työpisteissä ja tietysti suuressa omassa talossa, pidin työpaikkakoulutuksia Lännen Tehtailla, Varuskunnan henkilöstölle, opettajille, lukuisille kunnan työntekijöille ja johtajille sekä terveysaseman työntekijöille. Pidin yhteyttä paikallisiin lehtiin kuten Säkylän Sanomat ja Ala-Satakunta kaikista kuntaa koskevasti yhteisöllisestä tapahtumasta, ja lehdet, varsinkin oma SS piti minuun niin tiivista yhteyttä, että yhteen aikaan joka viikko taisi olla joku psykologin työtä koskeva juttu ja kuva lehdessä, myös kuvia minusta oli paljon. Kollegat luulivat osaksi, että minä tyrkyttelin itseäni. Se ei ollut alkuunkaan totta. Aktiivisuus oli lehdillä. Minusta se oli joskus jopa kiusallista, toisaalta se kai toi psykologista näkökantaa arkipäivää niille, jotka sitä halusivat.
Sitten ovat omalukunsa minun omat henkilökohtaiset työni. Tein maalaustöitä vielä paljon. Pidin suuren 50-vuotisnäyttelyni Turussa silloisessa Auran Galleriassa, jota ei enää ole. Tämän jälkeen maalasin vähitellen aina vaan vähemmän, koska voimia ja vuorokauden tunteja siihen ei enää ollut.
Perustin debriefinge eli jälkipuintityöryhmän, joka ehti jo saada vauhtia ja otetta ennen lähtöäni. Olin erikoiskouluttautunut kriisi- ja traumatyöhön vuosien varrella ja sen pohjalta uskaltauduin perustamaan ja kouluttamaan ihmiset paikalliseen kriisiryhmään. Koulutus oli kaikille kunnanvirkailijoille, poliisille, suojelulaitoksille ja hoitolaitoksille lääkäreineen ja tapahtui Kunnantalolla 2-päiväisenä. Koulutus vaati minulta paljon tietämystä ja kykyjä, solmia apuvoimia ja erilaisia suhteita tarvittaessa sekä itsetunnon varmuutta. Kriisiryhmä tuli nopeasti käyttöön. Näin monipuolisesti elävällä paikkakunnalla tapahtui paljon, myös jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Nykyään on kriisipalvelu kaikkialla jo käytössä.
Puolustusvoimilla on oma psykologi Helsingissä. Mutta luonnollisesti joskus tarvittiin paikallistakin psykologia henkilöasioissa. Esim. minä sain potilaakseni káksi kertaa nuoren miehen: toinen kieltäytyi jatkamasta armeijan palveluksessa varusmieskautenaan, toinen halusi parin vuoden siirtoa psyykkisistä syistä. Tämäntapaisten ongelmien ratkomiseen tarvittava luonnetestaus ja kuvaus on vaativaa työtä. Mutta minulle se oli hyvin mieluista työtä.
Tein töitä liikaa niin, että terveys petti. En pystynyt enää kunnolla puhumaan, äänihuulissa oli kasvain. Se leikattiin ja olin yhden vuoden puhumatta. Kävin TYKS:n puheterpeutin vastaanotolla ja minut opetettiin uudelleen puhumaan. Olin vuoden virkavapaalla. Minulle tuli vuoden sijainen.
Olin ostanut -89 Säkylän keskustasta vanhan omakotitalon, aika tavanomaisen matalan mallin, suurella velalla. Suuri talo teetti töitä ja puuhaa riitti pihallakin. Ne työt olivat kuitenkin erilaista kuin virkatyö.
Kävin Kreikassa, Kreetalla enimmäkseen, mutta vietin lomiani noin 30 Kreikan saarella ja kuljin paikallisilla Välimeren laivoilla.
Naxoksen saaren vieressä oli pieni saari, jolla oli hauskoja kivimuodostelmia. Tämä maihin noussut haihirmu naureskeli vain ja jätti onnekseni kassini syömättä.
Kävin Egyptissä, Kairossa ja tietysti pyramideilla, jossa Gizan pyramidissa kuningattaren kammiossa kuuntelin tuhansien vuosien hiljaisuutta. (Sain myös viestin tulevasta kohtaamisesta, joka toteutui parin vuoden kuluttua Jordaniassa.) Tein pitkän matkan Skotlantiin Obanin kaupunkiin, sen hotelliin nummien rinteessä. Minä rakastuin Ylämaan laajoihin, taivaanrantaan asti ulottuviin nummiin ja niillä liikahteleviin valkoiiin läiskiin, lammaslaumoihin. Kävin myös Sisä- Hebridien kuuluisalla Staffalla, jossa tutustuin geologipoikani neuvosta ikivanhoihin basalttikallioihin ja luolaan (sen mitä saatoin korkeanpaikan kammoni takia).
Kävin Jordaniassa ja rakastuin siihen ylikaiken. Matkaseurueemme oli kuuntelemassa upeiden suomalaisten (teologi-tohtorismies-) oppaiden kertomisia ja ihastui yli 2000 vuotta sitten nabbatealaisten asuttamaan ja idän karavaanien levähdyskohteeseen Petraan. Se voittaa kaikessa Kreetan Samarian rotkonkin, joka vain on yksi rotkoalue. Petra on ollut suuri ja hämmästyttävän kehittynyt kaupunki vuorten sisällä ja keskellä. Se on hakattu kallioihin kaikkineen päivineen. Ainutlaatuinen paikka maailmassa.
Tutustuin Jordaniassa Agabassa Saksassa koulutuksensa saaneeseen botaskainsinööriin Suleimaniin, joka sitten tutustui Ilariin ja Maijuun, kun he tulivat Jordaniaan samalla koneella kuin minä palasin Suomeen. Jordania jäi mieleeni kolmantena rakkaana maana Kreetan ja Skotlannin Ylämaan jälkeen.
6. Viimeiset vuodet omassa kodissa
Asuin kaikkiaan10 vuotta viihtyisässä omassa talossani. Olin ostanut sen 80-luvun puolivälissä. Minulla oli nyt sekä kirjasto että ateljee. Se oli hienoa aikaa, jolloin minä kutsuin paljon vieraita. Heitä kävikin, lähes kaikki lähiomaiset ja ystäväni ympäri Suomea. Ja ennen kaikkea kävivät lapset ja lapsenlapset. Heidän kanssaan vietttiin monia ihania hetkiä kotona ja Pyhäjärvellä, mm. Säkylän kunnan vuokramökillä.
Takapihan kaunis grillipaikka, jossa viihtyi vieraiden kanssa. Tässä suuri ja upea karjalan pellavaliina pöydällä kutsuu saunavieraita kahville. Olen aina harrastanut valokuvausta, ottanut kymmeniä hyviä kuvia omasta kodista. Olin myös tehnyt postikortti-asetelmia, ideoinut kuvakertomuksia ja kaikenlaisia kuvituksia.
Seuraavat vuodet olivat tähänastisen elämäni rikkaimmat. Niihin mahtui paljon ystävien ja sukulaisten tapaamisia ja suuri joukko kesälomamatkoja.
Matkustin jokaisella kesälomalla jossakinpäin etelää. Olen käynyt lähes jokaisessa maassa, joka sijaitsee Välimeren rannassa. Kreikassa olen ollut/oleskellut yhteensä melkein vuoden yli 25 saarella ja Kreetalla kaikkialla, eteläosan paria kaupunkia ja paikkakuntaa lukuunottamatta. Kreeta on tullut minulle hyvin läheiseksi. Hassua, että siellä Kalivesin pikkukaupungissa minua odotettiin sinne, juostiin vastaan, pyydettiin katsomaan äitiä, esiteltiin uudet parheenjäsenet ja seurusteltiin kuin vanhan perhetutun kanssa. Näin kreetalaisia tapoja ja elintapaa siinä määrin, että niistä oli mukava kirjoittaa ja piirrellä. Maalasin siellä akvarelleja, joista on pidetty ja ostettukin. Kerran tein ensimmäisenä paloilmoituksen, kun näin tulen leviävän vuoren rinteellä. Toisen kerran olin itsekin joutua suuren Afrikasta nousevan sirokko-tuulen pyörteisiin.
Kävin Välimeren yli laivalla Ateenassa. Se oli ikimuistettava matka. Muistan, kuinka Atenan Akropolin kukkulalla katselin kaiteen yli pohjoiseen kaupungin suuntaan. Kaupunki peittyi saastesumuun. Sumu lepäsi kuin vaalean harmaa peitto kaupungin yllä. Kun tuuli hiukan nousi jollakin suunnalla, se heilautti peiton liepeitä sen verran, että esiin pilkahtivat rakennukset, tuhansien vuosien vanhentamat, mutta tunnistettavat. Ja kun palasin takaisin laivalla Afrikan suuntaan, seisoin etukannella ja katselin aamulla auringonnousua idässä, ”Jeesuksen maassa”, ajattelin ja tulin entistä paremmalle mielelle. Vieressäni seisoi kaksi naista. He puhuivat kreikkaa ja sanoivat minulle: ”We are from Criti!” – ”Me olemme Kreetalta.” Niin he kaikki aina sanoivat, ja vasta jälkikäteen, vain tarpeen tullen lisäsivät, että ovat myös kreikkalaisia.
Kreetan Hanian kaupunki oli Välimeren Naton tulikohta. Hanian katukuvassa olivat Naton joukot aina läsnä. Niihin oli totuttu. Kerran muistan, kun yritin väsyneenä etsiä istumapaikkaa satamasta, johon meripojat kerääntyivät iltaa istumaan, en löytänyt mistään tyhjää tilaa, vaikka ravintoloita on satamassa rinnakkain. Jotku sotapojat huutelivat vierelleen. Mutta koskaan missään en tavannut tilannetta, joss Naton soitilaat olisivat käyttäytyneet huonosti. Muistoissa on nyt valtavat määrät tapahtumia. Olen niitä muistellut ja keräillyt matkakirjaksikin, mutta kaikki tapahtuma ei kuitenkaan ole välttämättä muistelemisen arvoista.
Vein Kreetalle myös lapsenlapseni Samun 10-vuotisjuhlamatkalle Hanian läheiseen pieneen Plataniaan kyllään. Teimme me pienen Välimeren risteilynkin erityisen kuumana päivänä, kun rantahiekalla ei voinut kävelläään. Samu viihtyi kai suurenmoisesti ja on saattanut siitä saada alkukipinöitä nykyiselle maailmanmatkailulleen, – työasioissa nytkin Brasiliassa.
Kerran tapahtui jännittävää, kun Nato tiedotti Soudan asukkaille ja hotelleihin, että heillä on suuri sotaharjoitus Soudanlahdella ja että kaikilla rannoilla on vraustauduttava siihen niin, että veneet ja vesiurheiluun liittyvä sekä rantakalusteen on siirrettävä ylmemmäs rannasta. Minäkin asuin rantahotellissa ja tehtiin työtä käskettyä. Rantojen asukkaat olivat jo tietoisia pahojen tilanteiden mahdollisuudesta ja osasivat varautua. Näin silloin yhden sukellusveneen sukeltavan ja sitten kiikarin nousevan veden alta. Se oli minusta jotenkin pelottavan jännittävää katseltavaa.
Muistan kuitenkin ajatelleeni, että en tiedä, mikä on oikea asennoituminen Naton joukkoihin: ovatko ne samalla uhka jostakin tulevasta? Ei tullut vielä silloin mieleen, että me itse, Suomen kanssa olemme pian Natomaa.
Vietin 60-vuotis syntymäpäiviäni suurellisesti – omassa mittakaavassani: minulla oli suuri taidenäyttely (100 työtä) Säkylän uudessa kirjastossa kuukauden päivät. Viralliset onnittelijat tulivat sinne päivällä ja muut vasta illalla järjestämääni illallisjuhlaan Säkyän seurakunnan omistaman leirikeskus Pihlavaan. Olin vuokrannut koko leirikeskussaaren vuorokaudeksi. Ruoka oli vaatimatonta, mutta tarjolla oli myös illanistujaiset, saunominen ja mahdollisuus yöpyä. Juhliini tuli omaisia Helsingistä ja ympäriltä tietysti, lähinaapurit ja kaikki ystäväni.
On mainittava vielä lyhytelokuva, jonka tein lyhytfilmien tekijän kuvaamana näihin suuriin juhliini valmiiksi. Se on käsianimaatio ja nimeltään Terapiakertomus, jonka olen tehnyt yksinomaan kämmenieni kanssa. Sen kesto on 8 minuuttia, ja musiikin siihen teki Säkylästä opettaja-muusikko Vesa Alare. Se kertoo käsien liikkeillä potilaan terapiaan tulon, terapiaistunnoista ja lopuksi siitä lähdön vaikeuden. Terapiakertomus on vain yksi tarina terapian kentältä, ei opetuskuvaus. Filmini ei herättänyt kai ihastusta, koska se on selkeästi koulutetun ihmisen rauhassa katsottavaa, ei viihdettä. Se esiteltiin seuraavissa Pohjoismaiden psykologikongressissa Turussa.
7. 60-vuotias
1. Olen jo kertonut eronneiden sururyhmätyöstä, johoin olin perehtynyt. Säkylän kirkkoherra Sampo Muurinen oli jo aikaisemmin Turun Perheasian neuvottelukeskuksessa aloittanut minun kanssani ryhmätyön kokeilumielessä. Minä olin sitten siitä jatkanut työtä ja kiertänyt ympäri etelä-Suomea kouluttaen eroryhmän vetäjiä. Olin myös itse vetänyt Säkylässä uusia eroryhmiä monia vuosia peräkkäin. Pidin luentoja tai kokonaisia koulutuspäiviä mm. Suomen kirkon perheneuvojille mm. Porin Reposaaressa Junnilan leirikeskuksessa 1989. Vastaavanlaisia koulutuksia oli muitakin.
2. Toinen osaamisalueeni on taideterapeuttina kertominen taideterapiasta. Ihmiset eivät yleensä tienneet mitään senkaltaisestakaan, vain ne, jotka itse ovat tehneet taidetta, tietävät sen parantavasta vaikutuksesta omakohatisesti jotain. Olen kiertänyt näissä merkeissä viivan alta, jos vetää sen poikki Suomen Kuopion korkeudelta. Taideterapian näkökulmat ovat olleet aina minulle läheinen ja suuri asia.
3. Sairastuin burnoutiin, minä, joka itse kiersin ympäri Suomea luennoimassa burnoutista ja sen vaaroista. Aloin olla todella loppuun kulunut. Tarvitsin psykologista tukea ja hellittämistä töissäni. 1990-luvun loppupuoli oli toipumista burnoutista. Tein kyllä kaikki viralliset työni kuin ennenkin, mutta hellitin yötöistä ja monista koulutuksista muilla paikkakunnilla.
4. Olin ollut mukana Säkylän kunnallispolitiikassa alusta asti. Olin kunnanvaltuustossa, kulttuurilautakunnan puheenjohtaja tai vpj, monissa lautakunnissa liikaakin. ”Kun antaa pikkusormen pahalle, otta se pian koko käden”-ilmiötä vastaan sai taistella, kun vielä olin lisäksi hyvin aktiivinen seurakunnan luottamustoimissa. Olin muutamia vuosia mm. kunnan edustajan sotaveteraanien neuvottelukunnassa. Olin seurakunnan kirkkoneuvostossa loppuun asti, musiikki- ja kulttuurilautakunnassa (pj.), taideostotoimikunnassa ja eräissä muissa. (Luottamustoimia oli kaikkiaan ehkä 15. Nyt ajatellen, se oli hullua yrittämistä!)
Jäin eläkkeelle 1999, jolloin olin ollut virassa 15 vuotta. Olen ollut hyvin tyytyväinen, iloinen ja kiitollinen työstäni. Pidin työstäni, olin innostunut, utelias ja kovin halukas auttamaan sillä tavalla kuin minä pystyin. Tiedän, että annoin kaikkeni Säkylän kunnalle. Läksiäisjuhlassa sain muutamia halauksia niin suurella lämmöllä, että muistan vielä tänäkin päivänä. Läksiäisjuhlat Köyliön yläasteella muistan myös. Siellä uskottiin suureen haluuni auttaa.
Jouduin myymään taloni halpaan hintaan – olemattoman homeen takia. Pääsin vuokralle kirkon viereen kunnan omistamaan suureen huoneistoon, joka luvattiin minulle ”määrättömäksi” (määrittelemättömäksi) ajaksi. Se ”määritelty” aika kesti alle 7 kuukautta, ja taas jouduin panemaan kotini uuteen uskoon, kun tähän eläkeläisasuntoon oli jopa ostanut uusia huonekaluja. Olin taivasalla. Olin varsin pettynyt kunnan toimiin. Sain kuitenkin yksityisen vuokrahuoneiston tehtaan alueellta järven rannasta, mutta minulle huomauteltiin jatkuvasti jostakin. Lähdin Säkylästä lopullisesti jokseenkin ristiriitaisin mielin.
9. Eläkkeelle ja Turkuun 2000
Kun jäin eläkkeelle 1999, muistan olleeni lähinnä helpottunut kuin joku lasti olisi otettu selästäni, ja kun sitten muutin Turkuun Hepokultaan vapana eläkeläismummona, olo oli lähes riemastuttava. Pääsin vielä lähelle ihanaa Ilarin poikavauvaa, Arvia.
Minä en ehkä ole kuvannut kauniimpaa näkyä koskaan luonnosta. Kun katsoo rauhassa tätä kuvaa, alkaa mielikin rauhoittua ja mieliala jopa nousta. Katsokaa metsän uskomatonta kauneutta. Tekeee mieli kuvaan lepäämään metsän syliin. Säkylässä oli paljon tällaisia metsänäkymiä. Tämä on kuin terapiakuva.
Inari ja minä lähdimme yhdessä laivaristeilylle Välimerelle kaksi kertaa. Kummallakin purjehduksella kävimme viidessä eri maassa. Kävimme Ranskassa Nizassa, Monte Carlossa, Monacossa, Italiassa Roomassa, Napolissa, Sisiliassa ja Korsikassa, Kreikassa Corfulla, Kroatiassa Dubrownikissa ja Maltalla. Laiva oli ihana vanhanaikainen alus, jossa oli tunnelmaa. Matkat tulivat aika kalliiksi, mutta me kaksi naista, äiti ja tytär olimme juuri yksinjääneitä ja tarvitsimme uusia voimia ja uskoa itseemme. Matkakohteet eivät olleet mitään rantakohteita, vaan valittuja hyvin monenlaisten nähtävyyksien, historian ja kulttuurin edustajia.
Kaikkea olikin laidasta laitaan. Meitä kiinnostivat ehkä eniten Italian Napolin ja Vesuviuksen menneisyys eli sen tuhoaman Pompeijin tuho 79 jKr. Tulivuoren syöksemien kivi-, laava- ja tuhkakerrosten alta on kaivettu kaupunki Pompeiji. Siitä tiedetään nykyään paljon enemmän kuin 2000-vuoden vaihteessa. Mutta mitä mekin näimme silloin matkallamme, oli äärimmäisen vaikuttavaa. Meihin koskii nähdä kuin eläviä ihmisiä kuolinkouristuksessaan, kun Pompeijin ihmiset kiehuivat tulisateessa kuoliaaksi (aivoja myöten) ja säästyivät meille kuin mallinuket, iholla muodostuneen tuhkan ja sataneen kivipölyn tekemän kuoren sisässä. Toinen suuresti vaikuttava oli tietysti koko Rooma ja sen suunnaton koko kaikkine vanhoine raunoineen ja nykyisine suurine monumentteineen, rakennuksineen ja veistoksineen. Itse Pietarin kirkko oli meille suuri elämys. Se on todella vaikka jo yhden tutustumismatkan arvoinen.
Siellä oleva taide, mm. Pieta- veistos puhuttelee. Ostin pienen, mutta äärimmäisen hienon (kalliin ja suojellun) marmorisen pienoisveistoksen, jonka on tehnyt kuuluisa italialainen kuvanveistäjä A. Gianelli (1906). Alabasteri alustalla istuu Maria sylissään ristiltä otettu Kristus, joiden kasvonpiirtet, kädet, sormet varpaat kaikkineen, kankaiden laskokset ovat yhtä vaikuttavia kuin alkuperäisessa Pietassa.
Nyt vanhuksena on upeaa muistaa, miten sivelin Crase Kellyn, (nuoruuteni koulutytön ihailun kohde) hautapatsaan poskea ruhtinas Rainierin rinnalla Monacon kauniissa kappelissa, pitelin tietysti pystyssä Pizan kaltevaa tornia ja ihastelin Daavid- patsaan täydellisiä muotoja Firenzessä, vaelsin Inarin kanssa Sisiliasssa Etnan rinnettä muutamia tunteja ennen kuin katselimme tulisen laavavirran valumista pitki etelärinnettä laivalla – matkalla Maltalle, jossa sitten ihastelimme kauniiden Valettan neitojen profiileja juhlakulkueessa. Mieleen jäi kaikumaan turisteille jaettu korvanappi, josta kuului Rooman Kolosseumin alakerroksen leijonien karjunta, ennenkuin ne pääsivät areenalle kristittyjen raateluun – keisari Neron aikoina noin 2000 vuotta sitten.
Historia kasvoi silmien eteen kaikista kohteista, missä kävimme maissa – ja se oli matkojen tarkoituskin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että pääsin silloin tyttöni kanssa yhdessä tällaisille kulttuurimatkoille. Sitä rikkautta, jota näillä saimme, ei niillä kulutettu matkaraha korvannut.
Vaikka luonto on hyvä, konkreettinen ja kaunis oman psyyken rauhoittaja ja kasvattaja, se ei riitä ihmisen kokonaispersoonallisuuden tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen. Ei missään ja koskaan. Emme voi olla penttilinkoloita, jotka saavat elämänryydytyksen vetäytymällä pois maailman murheista karhunpesäänsä yksinäiseen metsänsiimekseen. Meidän ulottumisen piirissä on rikas, ihmisen aikaansaama ja vuosituhansia vanha kulttuuriperimä, joka on aina pohjana uudelle. Se on ensin saatava haltuun (tasolla tai toisella). Muuten ei mitään uuttakaan synny. Ei tyhjästä mitään synny, (korkeintaan bakteeripesäkkeitä).
Kuinka saatoin näin matkustella? Yksinkertaisesti pankin antamalla Matkaluottokortilla. Jokavuotisen matkan arvioin etukäteen ja otin sen suuruisen luoton, jonka maksoin vuoden kuluessa takaisin.
Viihdyin erinomaisesti Hepokullassa, jossa parvekken kaiteiden yli ojentuivat männynoksat, pupuja makoili terassin alla ja kerran iso komeasarvinen hirvikin katseli minua kymmenen metrin päästä. Tähän aikaan sijoittui myös rakkaan pikkumiehen, lapsenlapseni Ilarin pojan Arvin käynnit. Omasta puolestani ainakin voin sanoa, että ikuinen ystävyyssuhde oli solmittu. Kuljimme, minä mummo ja 2-vuotias pikku-Arvi käsikädessä kaikki Hepokullan kailliometsät. Todennäköisesti sain pikkumiehen kiinnostumaan ja rakastumaan luontoon, niin että se rakkaus kestää koko elämän ajan. Tutkimme yhdessä sammaleita ja kiviä, laskimme kukkien terälehtiä tai käpyjen suomuja. Kuljimme varovasti tutkien vuoren rinteitä ja löysimme vanhat sota-ajan punkkeritkin.
Jouduin muuttamaan sairastuttuani pahasti kovaan kuumeeseen, vaikeaan korvien tulehtumiseen ja muihin oireisiin, jotka viittasivat jo alkaneeseen osteoporoosiin. Otti pitkät ajat tapella isännöintitoimiston kanssa, ennenkuin he uskoivat homeen olemassaoloon. Kun asia vihdoin uskottiin, eipä ollut enää ihmisillä mahdollisuuksia asuakaan niissä taloissa. Home tuli avatuista putkistoista sisälle ja kulki jo vessasta – minunkin katsomanani, pitkin kaakeliseinää ja roikkui katosta pusseina. Koko alue, korkea kerrostalo kerrallaan joutui vuosikausiksi asuinkelvottomaan kuntoon.
Muutin pienempään kerrostaloon Ilpoisiin Linnunpääntielle, lähelle Uittamoa ja merenrantaa. Se oli läheisten yhtävieni omistama asunto. Minulla oli tilava koti ja hieno parveke, taas luonnon vieressä. Metsä, jossa keväisin kasvoivat kielot ja monet muut kukat, oli läsnä aina.
Sitten tehtiin koko talon putkistoremontti ja pakko saada jälleen uusi koti. Ennen sitä, kun putkityöt olivat vielä kesken, putosin pihan 3 metriseen kuoppaan, jonka peitoksi oli vedetty ruohomatto. Jäin roikkumaan jalastani kaivantoon, mutta eräs talon asukas oli nähnyt minun katoavan maan rakoon, juoksi apuun ja soitti ambulanssin. Puoli vuotta jalka oli musta polvesta alaspäin, ja lopulta sain jalkaan pysyvän vamman vasemman jalan hermorakenteisiin, niin että siihen tulee ajoittain äärimmäinen kipu, jota ei vielä osata hoitaa muutta kuin kovimmalla kipulääkityksellä. Mutta jatkoin vieläkin toteamattoman osteoporoosin sairastamista, linkutin vuosia askel askeleelta tai välillä työnnettiin pyörätuolissa, kun lopulta jalkani ja alaruumis halvaantuivat ja seurasi taas hätäleikkaus. Alaselän hermot olivat jääneet luu- ja rustokasvun pinteeseen. Leikkaus onnistui hyvin. Siitä on vasta kuusi vuotta. Sen jälkeen on leikattu vasen käsi ja nyt on edessä oikean käden korjaus. Luultavasti tämä turma laukaisi jo minussa nykyisen osteoporoosin.
Koska minun elämäni on aina ollut sairastamista, eivät nämä ehkä(?) ole vaikuttaneet kuin pisteen iin päälle. Mutta onhan joskus niinkin, että se piste saattaa olla liian suuri ja painava eikä i jaksakaan sitä vuosien mittaan enää kantaa.
Minä sain kuitenkin uuden kodin täältä Skanssista, niin uuden, että sisällä oli vielä siivooja rakennusjätettä lakaisemassa. Ovista puuttui lukkoja, saranat eivät olleet paikoillaan, ikkunalaudat lentelivät tuuleen ja vessanponttö tulvi. Sain uusia lukkoja, ruuveja ja muttereita ja letkuja, ja olen jo yli 7 vuotta elänyt iloisena ja tyytyväisenä kauniissa kodissani.
Kun asun lähes tien päällä, vilkkaalla tieosuudella, on liikenne taukoamonta. Mutta talo on kuin umpikuuro ihminen, se ei kuule mitään. En kuule autojen ja liikenteen ääntä. Mutta tärinän ja värinän tunnen. Kun alkuaikoina ei vielä jalkakäytävä talon edessä ollut asfaltoitu, vaan hiekkatie, tapahtui taas kerran jotain, joka nosti muistoja. Hiekkatien asfaltointi aloitettiin ja valtaisa kivijyrä alkoi rullata tiellä. Omassa sängyssäni tunsin sen rullaamisen ikkunan alla. Sänky vapisi. Teki pahaa. Minua ahdisti. Teki mieli huutaa ikkunasta, että antakaa vaan olla hiekkatie, se on ihan hyvä… Mutta tie valmistui ja asfaltti kiinnitettiin talon seinään ilman rakoa. Siis: nyt olen minä ja me kaikki – ties minne asti yhtä ja samaa asfalttilaattaa!
Kun öisin jyräävät suuret ulkomaiden rekat kauppakeskukseen tai Turun satamasta, niiden massa panee maan tutisemaan ja värisemään, joka kertautuu talon betoniseinissä ja lattialaatoissa allani niin, että sänky alkaa täristä ja vapista, minä herään kauhuun, enkä tiedä, mistä on kysymys. Alan vähitellen oppia siihenkin.
Mutta pari kertaa olen yöllä herännyt hyvin outoon tuntemukseen, kuin maankuoren syvään värisevään liikahdukseen, joka on jatkunut pitempään. Olen noussut kiireesti sängystä ja rynnännyt ikkunaan. Katua allani kulkee jono panssariajoneuvoja, tankkejakin piiput ojossa. Kulkevat suhteellisen hitaasti ja äänettömästi, mutta painavasti. Tiedän heti: ne ovát niitä Natojoukkoja, ehkä suomalaisia. Sotaharjoituksiin menossa jonnekin… tai tulossa jostakin. Mutta juuri niitä meidän suojaajia. Siis minun ei tarvitse pelätä. Meitä suojataan.
Olipa runsas ja mielenkiintoinen kirjoitus. Kattavaa reflektiota vaiherikkaan elämän eri ajanjaksoista, ja tunnistin sieltä monia tuttuja tarinoita. Alku ja loppu nivoutuvat yhteen samankaltaisen teeman alle: sota tai siihen valmistautuminen. Karua todellisuutta, joka kulkee historian läpi sykleissä. Kaiken taustalla ja alkulähteenä on kuitenkin luonto, josta saamme nauttia puhtaassa ja vapaassa Suomessa. Olkoon näin jatkossakin!
Kiitos Arvi tosi ilahduttavasta palautteesta! Sinä olit huomannut rakenteellisiakin juttuja ekä vain tapahtumatietoa. Mukavaa on myös kuulla, että kerron luonnosta, kun itse en sitä edes huomaa. Sanon useinkin, että luonto on tiiviisti osa minua.
Jaksele hyvin Arvi siellä Tanskanmaalla!