Kyllikki Tukiainen- SUSILAUMA AJAA TAKAA
Oli joululoma koulusta vuonna 1955 ja olin kutsuttu uuden ystäväni ja luokkatoverini Raijan kotiin Sodankylään joulun jälkeen. Raija oli tullut käymään lukiota tänne etelä- Suomen Laitilaan. Raijan isä oli Sodankylän alueen metsänvartija, valtion virkamies, joka tiesi kaiken lähialueen metsistä ja niihin liittyvästä. Kaikki siellä pohjoisessa Lapissa oli minulle uutta ja outoa, mutta erittäin mielenkiintoista ja nautittavaa.
Tiesin tietysti kaamoksesta, mutta sen kokeminen oli kuin ihmettä. Aurinko ei noussut taivaanrannnan yläpuolelle kertaakaan, mutta ei ollut pimeää edes yöllä – niinkuin meillä saattaa usein lumettomina talvina olla. Päivällä oli salaperäinen sininen hämy. Sitä on vaikeaa kuvailla, se täytynee itse kokea. Olimme Raijan kanssa tietysti paljon ulkona tutustumassa Sodankylään. Mutta sen kaiken olen jo unohtanut, vain valaistus jäi mieleen pysyvästi.
Sitten meille oli järjestetty matka tunturi Kaunispään tunturimajalle muutamiksi päiviksi. Siihen aikaan tuli radion säätiedotuksessa aina Kaunispään säähavaintoaseman tiedotus myös, kuten jonkun muunkin rajaseutujen säähavaintoseman. Kaunispään tunturin kupeessa oli pieni säähavaintoasemana, jossa asui säähavaintojen tutkija ja tiedottaja. Hän oli ukko, joka elätti itseään lisäksi huuhtomalla kultaa viereisestä joesta. Meille oli Raijan kanssa varattu muistaakseni kaksi yötä ukon luona. (Todennäköisesti Raijan isä tunsi säämiehen.)
Yllä oleva kuva ei ole minun ottamani.
Siihen aikaan ei ollut vielä mitään hiihtokeskuksia edes Kaunispäällä, ei luullakseni Pallaksella tai Ylläkselläkään. Mutta joku suuri kivirakennus siellä tunturin etelärinteessä oli, ehkä alku tuleville hiihtokeskuksille. Noo, me tulimme jollakin konstilla, jonka olen unohtanut tunturikeskukseen. Siellä oli joukko nuoria hiihtelemässä. He yöpyivät rakennuksessa, jossa mekin kävimme Raijan kanssa syömässä. Joukko koulupoikia alkoi kortinpeluun illan suussa ja Raija meni mukaan. Minä en ollut koskaan viitsinyt perehtyä kortteihin, peleistä puhumattakaan. (Jouduin yliopistossa kärsimään tilastotieteen kursseilla, kun en tuntenut pelikortteja. Minulle tehtiin kuitenkin omat laskut niiden korttipelien tilastolaskujen tilalle.)
Keksin idean, kun jäin yksin. Sanoin kavereille, että lähden tunturiin. Olimme jo päivällä tietysti olleet. No, niin tein. Tunturin kupeessa oli suuri kieltotaulu: TUNTURIIN EI SAA MENNÄ YKSIN!Ymmärsin sen kyllä, mutta ajattelin olevani poikkeus suunnistajana. (Olin partiolaisten suunnistusmestari, suorittanut suunnistajan merkin ja harrastin sitä koko ajan.) Tietysti tiesin irtolumen vaarat, mutta lumivyöryjä ei nyt ollut. Siis mitä muuta, ellei eksy ja jaksaa. Mietin kyllä hetken yltiöpäisyyyttäni ja kuntoani, kun jo päivällä olimme olleet murtomaahiihdossa. Olinko ylpeäkin – ehkä: minähän pärjään! Muistan, kuinka oli kuitenkin vaikeaa löytää tummmassa sinisessä valossa päästä nousemaan ylös tunturin kuvetta. Murtomaahiihto ei koskaan ole helppoa kuin korkeintaan keväthangilla. Nyt ei ollut totisesti keväthankia. Äkkiä näin kaukaa nousevan kuun loisteessa valtaisan valkoisen möykyn, jonka päällä oli pienempi pyöreä möykky. Ensin pelästyin. Jokainen tietää, mitä tarkoitan, jos on itse ollut lumisessa tuntururissa yöllä pelkässä tähtien ja kuun valossa. Puut olivat korkeita lumihahmoja, jos jotakin mallia, pullistellen ja ojennellen möykkyjään kaikkiin suuntin. Olivat kuin jotain kummitusolentoja kuumaisemassa. Aika kammottavia! Mutta pian tietysti näkee, mitä ne ovat. Niinpä näin, miten pieni mökki oli hautautunut lumeen ikkunoineen päivineen ja katolla savupiipun pallo vain kasvanut kasvamistaan. Kiertelin mökkiä ja totesin, että sisään kaivautuminen olisi mahdotonta. Oviaukkoakaan ei ollut näkyvissä. Katselin ympärilleni ja etsin jonkinlaista ladun tai tien merkkiä ja suuntaa. Olin aika lailla tunturin laakealla laella, josta ei enää nähnyt taakse kurun pohjaan, josta olin tullut. Joitakin valojuovia vilkkui taivaalla lännen suuntaan. Tiesin, että valtatie pohjoiseen kulkee tunturin länsireunaa jonkin matkaa. Tähtäsin alas tielle. Silloin kuulin kummallista ääntä. Se alkoi kuin lasten ulina ja itku, mutta kasvoi pian ulvonnaksi.
- Susia! En ollut ikinä ennen kuullut oikeaa suden ulvontaa. Kun nyt sen kuulin, tunsin heti. Siitä äänestä ei saattanut erehtyä. Äkkiä ääniä oli useampia. Ne kuin yllyttivät toinen toisiaan. Seisoin rinteessä syvässä hangessa ja muistan sen hetken. Olin yksin koko maailmassa, ei yhtään ihmistä missään, yllä vain suunnaton kirkas tähtikupoli, joka silmissä kaartui kirkkaaseen taivaanrantaan. Pienen kuunsirpin ympärillä oli kehä. Hanki kimalteli, melkein kipunoi. Ei sitten muuta kuin minä yksin.
Nyt aloin pelätä. En muista samanlaista kokonaisvaltaista yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta kokeneenikaan. Tunsin itseni sellaiseksi hituseksi tässä kaikkeudessa, että hetken muistan ajatelleeni, että eivät sudetkaan voi minua nähdä, kun ei minua oikeastaan olekaan. Se oli jonkintasoista ostragismia, itsensä näkymättömäksi tuntemista: kun oli suuren hädän hetki oli se psyyken pakokeinoa. Joskus yrittää paeta sellaiseenkin.
Tajusin, että minun on pyrittävä isolle autotielle eikä mihinkään muuhun suuntaan. Siis alas länteen ja vasemmalle rinnettä. Sudet ulvahtelivat. Ja äänet olivat lähempänä koko ajan. Tajusin, että nyt ei ole leikin asia. Enää en ihastellut tähtikupolia, vaan yitin laskea niin varovasti ja vinosti kuin pystyin. Kun Kaunispään tunturi on matala ja ehkä autotiekin nousi hiukan rinnettä, tuli tie vastaan aika pian. Sitä olikin helppo hiihtää, vaikka äärimmäisen vaikeaa olisi ollut ajaa autolla, niin tukkoon oli lunta tuiskuttanut.
Susilauma oli ilmeisen lähellä, ehkä sekin jo ajotiellä. Itseni tuntien tiedän, että rukoilin hätähuutona rakasta Taivaan Isää nyt auttamaan pian. Hihdin niin lujaa kuin pystyin. Olin jo hyvin uupunut. Tämä ponnistus oli liikaa yhdelle päivälle. Sudet olivat niin lähellä, että en uskaltanut edes katsoa taakseni… Silloin suuri valo aukesi ylitseni ja lakaisi yli koko taivaanrannan. Mitä sillä sekunnilla tunsin, en muista, mutta hetkessä tajusin, että suuri auto nousi ylös rinnettä kirkkaat lamput rivissä sokaisten minut täysin. Heittäydyin sivuun niin kauas kuin suksilla kykenin. Juuri ja juuri kai riittävästi, koska lähes samassa ajoi tämä valtava aurausauto lujaa ohitseni. Ilmeisesti se ei nähnyt minua, koska jatkoi hurjaa menoaan. Kuului susien ulvahduksia kauempaa… Ja sitten täyshiljaisuus. Jumala lähetti aurausauton siihen hetkeen, sekunnilleen siihen hetkeen.
Miten selvisin ehkä noin kilometrin verran vielä tietä ja sitten pikkutietä säähavaintoasemalle, ei ole muistikuvaa. Raija ja säähavaintoukko odottelivat pelloissaan. Kun tulin pihaan, alkoi jo vapina. En pystynyt enää suksiani kunnolla riisumaan. Vapisin tupaan ja kaaduin vaatteet päällä sänkyyn. Kului varmaan jonkin aikaa, ennenkuin pystyin mitään kertomaankaan.
En silloin tiennyt enkä ymmärtänyt tällaista voimakasta traumatilanteen jälkireaktiota. Muistan, kuinka olin surkea ja häpesin. Sensijaan minulla kyllä olisi ollut aihetta iloita selviytymiskyvyistäni. Mutta kuten jo sanoin: Jumalan selkeä varjelus toteutui taas kerran minun kohdallani.
Ja niitä varjeluskertoja onkin minun elämässäni tarvittu.
Seuraavana päivänä ukko vei meidät omaan jokirantaansa ja näytti, miten kultaa huuhdotaan. Joki oli pieni, mutta ei ollut jäässä pienten koskihyppyjen ansiosta. Ukko näytti kädestä pitäen, miten vaskoolia käytetään ja me toki Raijan kanssa yrittelimme. Muistaisin, että joku hitunen tarttuikin jommmalle kummalle vaskoolin reunaan.
2. ARMEIJAN TANKKI AJAA PÄÄLLE
Olin saanut elämäni ensimmäisen pysyvän viran Säkylästä ja asuin ensimmäisen vuoden varuskunnassa – josta olenkin jo kertoillut. Oli 50-vuotias ja urheilullinen, kova hiihtämään. Oli upseereillakin perässä pysyttelemistä. Kesällä juoksin, ainakin 3-4 kertaa viikossa 5 km lenkin.
Varuskunnassa oli upeaa urheilla, koska maasto antoi mahdollisuudet lähes mihin vain. Ihanat hiekkaharjut olivat vieressä, ja niillä risteili teitä, joita kelpasi juosta.
Erään kerran luonani oli joku kylässä, mutta siitä huolimatta minun oli pakko lähteä iltalenkille, koska olin tehnyt jo päiväkausia istumatyötä. Muistan vielä vaatetuksenikin ( lyhyen tulipunaisen puolihameen, jota käytin juostessa) ja sen ärsyyntymisen tilanteesta, johon jouduin – kai pedanttisuuttani. Päätin juosta varuskunnan läpi ja Köyliön tielle ja sitä pitkin takaisin ja suureen tienhaaraan, josta tullaan varuskuntaan. Oli hyvin pimeä syksyilta ja aika myöhä. Minulla eikä minussa ollut minkäänlaista valomerkkiä, jota en ilmeisesti ollut vielä tarvinnut.
Juoksin metsätietä lähellä vasenta reunaa, kun hetkessä rävähtivät autonvalot silmiini. Ne olivat leveät ja niin omalaatuiset, etteivät oikein sopineet autonvaloiksi, tulivat mutkasta suoraa kohti. Hyppäsin niin suurella voimalla sivuun kuin pystyin. Putosin mätkähtäen kostean ojakaivanteen pohjalle. Ajolaite hurahti jyrinällä ohi ja näin, että se olikin telaketjuilla liikkuva eli joku tankkimainen, joka jatkoi samaa vauhtia eteenpäin. Siis näkemättä minua se olisi ajanut päälleni. Ellen olisi hypännyt ojaan. Huh, vapina alkoi! Makasin hetken ojassa, todennäköisesti takapuoli lätäkössä ja housut märkinä. En muista loppua siitä juoksusta, mutta todennäköisesti hiivin kuraisena suorinta tietä kotiin ja livahdin nolona asuntooni toiseen kerrokseen.
Miksi minä olin nolo? Eli, jos joku on nolo, ei se tarkoita, että hän on syyllinen itse johonkin tai että hän ei ole osannut jotain. Se saattaa tarkoittaa mitä vaan muuta.
3. MAKASIMME RATAPENKALLA MUMMO JA MINÄ, KUN JUNA KOLISI PÄÄN YLI. KUORMA-AUTON LAVALLA VANKIEN JOUKOSSA KULUI LOPPUMATKA RATTOISASTI.
Viimeinen tarina on uskomaton kauhutarina. Kun ajattelen sitä, tuntuu, että se ei voi olla totta, mutta onhan minulla monia todisteitakin tapahtumasta. Oli kevät huhtikuu 1951, kun Amerikan mummoni, oikea oma Edla-mummo tuli Amerikasta Massaschusettsistä Suomeen lastaan, isääni Arvia katsomaan. Äiti oli nähnyt poikansa, kun tämä oli alle 3-vuotias. Se sinällään on kaunis, mutta oikeastaan hyvin surullinen tarina. Olen siitä kirjoittanut nyt kolmeen kirjaani.
Isä oli virassa Raumalla. Olimme päässeet juuri muuttamaan Rauman uuteen seurakuntataloon ja nykyaikaiseen asuntoon. Ahdasta oli, ja ikävääkin, kun vertasi vanhoja pappilatiloja, avaria huoneita, kanatarhoja, pihaa ja puutarhaa. Mutta kaikkeen mukautuu, kun aika kuluu. Mekin huomasimme kaikki perheenjäsenet monenlaista kivaa ja käytännöllisempää arjessa kuin ennen. Ja silloin ilmoitti Edla mummo Amerkasta, että tulee vapuksi Suomeen.
Mitä rakas isäni kokikaan, kun odotti omaa äitiään ja hänen näkemistään ensi kertaa elämässä! Alle 3-vuotiaalle ollut jäänyt mitään muistijälkiä silloin v. 1913, kun äiti jätti hänet siskonsa Idan hoiviin Savoon Hankasalmen pappilan tilanhoitajan asuntoon, jossa Ida-mummo silloin eli perheensä kanssa. Idasta tuli hyvä äidin korvike isälle ja meille herttainen Savon mummo. – Joka haluaa lukea tämän tositarinan, voi lainata romaanini kirjastoista nimellä Amerikan pitsiä ja parsitut liperit.
Kun hienosti pukeutunut, meikattu amerikalainen vanha rouva sitten käveli Rauman torilla, oli huomio taattu. Miltä isästä mahtoi kaikki tuntua? Pitkö hänen hävetä äitiään 1950-luvun aika askeettisessa maailmassa, jossa sodan jäjet vielä näkyivät vaatimattomuutenakin. Niinpä meidän perheessämme sattui kaikenlaista, mutta mielestäni positiivista. Mummo tutustui Suomeen, Raumaan ja poikansa kotiin ja meihin kaikkiiiin. Ja me tutustuimme häneen. Sitten tuli aika lähteä vanhoille kotiseuduille Savoon.
Koska isä oli kiinni työsään eikä ollut ketään muutakaan, minä sain lähteä oppaaksi. Se oli minulle suuri kunnia ja vaativa tehtävä, varmaan suurin, mitä koskaan olin kotona saanutkaan. Matkustimme tietysti minulle tuttua junareittiä Pieksämäelle. Minäkö päätin, että jäämme Naarajärven pysäkille – kuten aina isän kanssakin – ja kävelemme loppumatkan. Muistan, kuinka kohtasimme toisemme vasta oikeastaan mummon kanssa, kun olimme istuneet junassa kauan. Mummo kertoili minulle jotain omasta elämästään, josta hän ei koskaan puhunut. (Isä ja mummo olivat samanlaisia: pitivät kaiken aina sisällään. Tämä loppujen lopun aluksi koituikin varmaan isän tuhoksi, kun hän kuoli 50-vuotiaana aivoverenvuotoon.)
Lähestyimme tuttua Naarajärven asemaa. Olimme valmiina matkalaukkujen kanssa jo junan eteisessä. Juna vihelsi ja minä hermostuin, kun en muistanutkaan sillä jännityksen hetkellä varmasti kummalle puolelle junaaa piti poistua. Huomasin, että juna hiukan liikahti. Tönäisin mummoa peppuun ja heitin hänen laukkunsa ovesta ulos ja oman laukkuni perään. Juna jo liikkui hiljaa. Omituista! Nythän oltiin asemalla. Hätistin mummon junan rappuja alas ja olin heti kannoilla. Juna liikahti äkkiä ja molemmat lensimme radan varteen.
Juna vihelsi ja lähti. Jäimme makaamaan junan kiskohiekalle jonkun metrin päähän. Oli hetki hiljaista. Minä ehdin vain ajatella, että mummon jalat oli murtuneet, kun hänellä oli korkeakantaiset kengät. Mutta mummo alkoi nauraa. Minä olin perinjuurin loukkaantunut omaan osaamattomuuteeni. Mutta vähitellen tajusin, että tälle asemalle ei enää ilmeisesti pysähdyttykään automaattisesti, vaan sen mukaan, oliko matkustajia. Ja konduktööri ei ollut kai muistanut, mihin asti meidän liput olivat. No, se siitä. Pudistelimme hiekkaa vaatteistamme ja mietimme, miten jatkaisimme. Minä tiesin, ettei ollut muuta keinoa kuin lähteä lampsimaan pitkin rataa, niinkuin aina isän kanssa. Minä muistin, että seuraavan junan tuloon olisi monta tuntia.
Riisuimme siis paljainjaloin. (Mummon piti riisua sukatkin!) Otimme matkalaukut. Mummon matkalaukku oli käärmeennahkainen ja upea. Se painoikin -”kuin synti”, sanoi äiti. Kiskojen välissä oli sopivan askelmatkan päässä aina lankku, jolle saattoi astua. Sitä sentään ei oltu muutettu. Siellä täällä oli pystyssä suuri ruosteinen naula, jotka piti varoa. Tikkuja ainakin tulee jalkoihin, arvelin. ja katseli mummon laihoja ja valkoisia jalkoja. Ei niillä paljon oltu paljasjaloin hivelty.
Ja sitten se tervan haju! Se minun toiseksi rakkain tuoksuni tässä maailmassa: ratapölkyn tervan tuoksu. Se on niin kiehtovan ihana, että vain vasta sahatun tuoreen puuklapin tuoksu sen voittaa. Kuinkahan kauan on mennyt, kun näitä on saanut missään haistella, en tiedä.
Ehdimme kävellä hyvin lyhyen matkan ennen siltaa, joka tulee pian vastaan, kun alkoi kuulua junan puhkutusta edestäpäin. Nyt tuntui minusta varmaan, että tähän maailma loppui. Ratapenkka kapeni tällä kohdalla jo lähentyvää siltapenkkaa kohti. Juna alkoi näkyä pitkän suoran päässä. Minä komensin mummon maahan samalla lailla kuin minä ja heittäydyin alas kuin liukumäkeä selälläni, laukku kummassakin kädessä. Mummo liukui kevyesti penkkaa alaspäin, kun jo kuulimme junan puuskutuksen läheltä. Makasimme selällämme päät hyvin lähellä ratakiskoja, kun maailma musteni.
En muista siitä kauhun hetkestä mitään muuta kuin kuoleman pelon. Juna oli pitkä ja raskas tavarajuna, joka kolisteli, jyskytti ja puuskutti kauan. Korviin koski kauan. Hengitimmekö välillä, en tiedä, mutta äkkiä olikin edessä kirkas taivas. Ei helvetin kolinaa eikä pimeyttä. Ihana sininen taivas! Muistan tunteneeni suurta kiitollisuutta Taivaan Isää kohtaan. Taas olimme pelastuneet. Juna ei ollut edes raapaissut meitä. Katsoimme toisiamme ja sillä hetkellä tiesin, että oma mummoni ja minä olisimme ystävät kuolemaan asti. Niin kävikin! Mummo oli kirjeenvaihdossa minun kanssani palattuaan Amerikkaan ja siellä loppuun asti, vanhainkodistakin.
Minulle alkoivat jälkireaktiot vahvoina. Vapisin kuin horkassa, en pystynyt nousemaan maasta. Tärisin ja uikutin hiljaa siinä itsekseni. Häpesin mummon edessä, mutta mummo taisi ymmärtää. Hänkin lepäsi paikoillaan. Mintä hän mietti? Rakas hiljainen mummoni, miksi pitikin näin käydä Vähitellen nousimme maasta kuin kaksi tomuista rähjäkettä kooten jäseniämme yksi kerrallaan. Varmaan oli tunne, että kolmatta kertaa ei enää junanradalla maata. Pois ja äkkiä! Mihin?
Minä olin aivan lopussa ja mummo parka, kuinkahan hän? Linkkasimme takaisin asemarakennusta kohti. Kun lähestyttiin sitä, nähtiin, että ei se mikään asemarakennus enää ollutkaan, vaan näytti asuintalolta. Mitäs nyt? Pihassa tavattiin kuitenkin joku, joka tiesi kertoa meille, että pian tästä kulkee vankeinlaitoksen auto, joka ottaa kyllä kyytiläisiä. Putsailtiin itseämme, istuskeltiin ja odoteltiin. Jotain mutkaa vielä oli käytävä läpi, ennenkuin päästiin kiipeämään lankkua pitkin kuorma-auton lavalle. Auto vei Naarajärven vankilan väkeä työpäivän jälkeen laitokseen takaisin ja kulki meille sopivan matkan Pieksämäen kauppalan suuntaan.
Siinähän sitten päivän kaikkien kauhokemusten ja seikkailujen kunniaksi meidät istutettiin vankien viereen. Autolavan hytin seinustalla seisoi kaksi pyssymiestä aseet ojossa. Vangit olivat kaikki nuorehkoja miehiä, työvaatteissa ja kädet sidottuina ranteista yhteen. Istuivat kumarassa, väsyneen, mutta ystävällisen näköisinä jotkut, toiset tirkistellen meitä uteliaina. Varsinkin mummo kiinnosti heitä. Mummolla oli korea mekko, rimsuja helmassa ja harteilla – nyt kyllä aika rutussa ja pölyisiä, jalassa ne siniset ihanat korkokengät, joita minä olin jo koko matkan ihaillut. (Mummolla oli vain korkokenkiä. Kun hän lähti takaisin joulukuussa, jätti hän rautahelaisen matkakirstunsa, joka oli täynnä vaatteita ja muuta ihanaa tavaraa.) Niinpä saimme komean vankivartion lopun kunniaksi.
En muista enempää… eli kilometrin taivallusta läpi metsän ja lopussa viljavainion ihanan aukean lainehtimista tuulessa Kattaikon mummolan navetan edessä. Muistaakseni mummo ei kertoillut toilauksistamme. Mutta kun olimme niin rättiväsyneitä ja tomuisia, varmaan jotain oli kerrottava selitykseksi.
4. KÄÄRMEITÄ KÄÄRMEITÄ
Edellä kertomaani aikaan Raumalla meillä oli itse tehty ja työn alla oleva kesämökki Mustalahdella,( joka on pohjoiseen Eurajoen ja ydinvoimalan suuntaan). Asustimme siellä kesät ja isä kävi sieltä käsin töissä ellei ollut kesäloma. Mökkimme sijaitsi täysin tiettömän taipaleen takana erämaassa ja kallion kupeessa Mustalahden rannassa. Yhtään huvilaa tai asutusta ei näkynyt, vain kapea salmi, joka johti pienen suntin kautta merelle.
Kaikki asiat piti toimittaa ensin soutamalla noin kilometri Mustalahden talon venerantaan, josta pieni tie vei Haapasaarelle. Maitotinki oli meillä Haapasaaren kartanoon, josta haimme sen 5 litraa joka aamu.
Olin nyt maidonhakumatkalla ja soutamassa jo takaisin kotiinpäin noin puolessa välissä. Jostakin syystä usein hiukan kiertelin veneellä, vaikka suorin reitti olisi ollut kulkea lähellä rantaa merelle päin. Istuin airot ylhäällä ja nautin aamurauhasta ja kauneudesta. Katselin ja kuuntelin tapani mukaan. Äkkiä vedenpinnassa liikahti oudosti! Ja nyt: vedestä nousi kyyn pää! Se huojui hiljakseen ja nousi noin 5 senttiä vedestä. Tuntui, että se katsoi suoraan minuun. Kyllä. Minä halvaannuin siihen paikkaan. Se ui kohtisuoraan minua kohti yhtään mutkittelematta. Mitä se aikoi? Aivoissani raksutti, vaikka en hellittänyt katsetta käärmeestä: millä minä huitaisen sitä? Veneessä ei ollut ainoatakaan irto-osaa, edes vesikuuppaa nyt. Airoja en ehdi irroittaa… Ja käärme sukelsi suoraan veneen alle… Niissä sekunnin murto-osissa kauhu ja käärmefobiani oli varmaan ylittämätön. Olin halvaantunut paikallani airot käsissä ja nostettuna vedestä. Katsoin veneen reunoja: miltä reunalta käärme tulee yli? Tuleeko se suoraan pohjaa minua kohti vai jääkö johonkin reunalle?
Mikään muu ajatus ei mahtunut niihin kiitäviin sekuntteihin kuin, että silloin minä hyppään veteen. Pääni vapisi laidalta toiselle. Mitään ei näkynyt…
Oli aikaa rauhoittua muutamia sekuntteja. Silloin näin taivaalliselta tuntuva näyn. Käärme ui laiskasti viipotellen kohtisuoraan veneen toiselta puolelta avonaiseen veteen. Katselin sen uintia ja hirveä pelko hellitti, sydän sykki kauan nopeasti, mutta pää jo ymmärsi hellittää. Mutta todistetuksi tuli, että käärmefobiani on yhtä paha kuin ennen.
Tuskin nämä käärmejutut kiinnostavat moniakaan, mutta itseäni kyllä alkavat huvittaa näin 75-vuoden takaisina muistoina. Monista käärmeen kohtaamisista kerron tässä, joka tapahtui tuossa kahden kilometrin päässä Katariinanlaaksossa 1983, kun asuin vuoden Ilarin kanssa Uittamolla.
Minä ulkoilin lähes joka päivä Katariinan laaksossa, oli kesä tai talvi. Tulin tuntemaan sen kuntopolut lähes joka kannon ja kiven. Minulle tapahtui koko ajan, ehkä joka kerta jotain. Tämä kuuluisa laaksometsä-kallioalue ei ollut mitenkään kuollut paikka. Ihmisiä ja eläimiä kuhisi.
Olin kiertänyt juoksulenkin jo ja ajattelin läähätykseltäni hiukan levätä, ennenkuin palaan autopaikoille. Heittäydyin aivan rannassa olevalle kivelle ja nostin jalat toislle puollelle kiveä, joka tuntui ulottuvan vilpoisen veteen asti. Tunsin jaloissani jotain elävää ja kiemurtelevaa. Hyppäsin kauhuissani kauas kivestä, kun näin, että sen takaa luikerteli suuri löllön lihava käärme. Näin heti kuitenkin, että se oli rantakäärme. Niitä näin lähes joka kerta lenkillä. Käärme kun käärme! Kauhistuttava kokemus, jota en tarkemmin halua muistella.
Ja tarina jatkuu. Kun nostin katseeni jaloistani ylös mäen rinteeseen, näin siellä pienemmän, mutta vieläkin inhottavamman käärmeen. Se oli vain ihmisen housuissa.
Paha oloni meni yli rajan ja aloin oksentaa. Juoksin oksenten pakoon ihmiskäärmettä. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun näitä jälkimmäisiä oli tarjolla. Lopulta en pystynyt käymään Katariinan laaksossa enää ollenkaan. Ja vieläkin, kun busssi ajaa aina Katariinan laakson kautta, kun menen sairaanhoidollisiin tapahtumiin Mäntymäkeen, tunnen etovaa pahaa oloa ja mieluummin suljen hekeksi silmäni.
5. MAROKON MUSTAT MUISTOT JA MARRAKESHIN HURJA TORI
Olin yksin Marokon matkalla 1980-luvun lopussa. Jostakin olin saanut matkalle suhteellisen paljon rahaa, jolla ostin kaikenlaista tuliaista kotiväelle. Minulla on yhä tuossa komerossa vaatepussissa marokolainen pitkä sinertävä mekko, joka sikäläiseen tyyliin solmitaan etupuoli taakse kiinnitettävillä nauhoilla. En ole raaskinut antaa kellekään, mutta nyt tiedän, kuka saa sen. Jos se on vielä entisessä kunnossa ja kelpaa.
Matkakohteeni oli Agadir, joka on Atlantin rannalla Marokon korkean vuoriston alapuolella. Asuin turistien bungalow-alueella, jos asukkaita näki vain turismin palveluksessa. Minä en pitänyt ollenkaan koko alueesta, sen hengstä ja turistimassoista. Jos yritti syömään tai yritti uimaan tai olla hetken rannassa rauhassa, mikään ei hoitunut, aina oli joku kimpussa. Tai oli jonkun aidattu alue. Niitä aitanaruja tai köysiä kulki pitkin ja poikin. Mihin jäi luonto? Mistä sitä saattoi kurkistaa? Oli vain turistin alastonta pintaa, retkottamassa niin ja näin, pikkurihmoja vaatteina ja lasi käsissä. Meteli, joka oli olevinaan musiikkia. Koin aikamoista vastenmielisyyttä. Marokossa toinen kieli oli silloin saksa, jota minäkin puhuin siihen aikaan.
Muuten minulla on muistikuva, että olisin blogiinkin kirjoittanut Marokosta, ainakin olen tehnyt aiheesta jo parikin laajaa novellia. Minua vainosi joku mies kaikkialle ja hermostutti kamalasti. Piti omalla liikkumisellaan eksyttää tämä kannoilta lopulta kannoilta. Se oli päinvastoi kuin ensimmäisenä aamuna nuori marokolaisherra, joka kosi minua tunnin katseltuaan rannalla. Halusi ruotsalaisen vaimon ja tanskalaisen vaimon lisäksi ehdottomasti suomalaisen ja katsasti minut sopivaksi. Lupasi monulle 16 kamelia huomenlahjaksi, jos suostun. Hän oli tosissaan.
Sitten yhteneä kuuman päivän aamuna lähdin katsomaan muutaman kilometrinpäähän rantaa sijaitsevalle flamingojen pesimispaikalle. Nautin aamusta ja rauhasta, kun turistit vielä olivat unessa. Olin jo kaukana majapaikastani ja asutuksista. Vasemmalla sivulla oli sunnaton Afrikan autiomaa: hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa, jota tuuli heitteli kierteinä. Hiekassa kulkeminen väsytti, olisin kovasti mielelläni istunutkin. Ranta oli täysin hiekkaista ja kivetöntä. Aurinko paahtoi ja meri aaltoili rauhallisesti, niinkuin valtava Atlantikin joskus voi tehdä. Siloin näin edessä suuren kiven, jolle päätin istua lepäämään.
Lähestyin ja katsoin hiukan odon näköistä ja märkänä kiiltelevää kiveä, jonka ympärillä oli joitakin risuja. Aallot olivat kuljettaneet sen tänne autiolle rannalle. Valmistuin istumaan kivelle takapuoli melkein jo kivellä, kun katsoin sivulle ja näin risun liikahtavan. Eiii! eii, hyppäsin kuihuissani ylös ja ilmaan, ennenkuin juoksin pakoon: koko kivi oli liikahtanut ja sen takaa nousi kuin jättiläisen koura. Meni sekunnin murto-osa, kun päässäni raksutti: jättiläistursas eli mustekala! Se se oli. Oli ajelehtinut rantaan ja vetänyt kaikki 8 lonkeroaan lähes kokonaan sisään.
Lähdin juoksemaan sydän hakaten halkeamaisillaan. Nyt oli tunne, että en jaksakaan tällaista. Aina on jotain kamalaa. Koko maailman rannoista minun piti tulla tälle juuri, kun tuo otus oli noussut rannalle. Tunsin kyllä sen, koska olin nähnyt hiljakkoin kirjoista kuvia siitä. Olin järkyttynyt ja väsynyt. Kumpa minulla olisi joku ihminen apuna! Silloin näin miehen takanani jonkin matkan päässä. Mies oli musta marokolainen täysvalkoisessa kaftaanissa. Mies käveli letkeällä tyylillä, mutta kädet oudosti selän takana.
Huohottelin mustakalan pelottamana ja olisin kovasti tarvinnut turvaa. Mies lähstyi, kädet yhä selän takana. Nyt näkyivät jo kasvotkin. Ei ollut eurooppalaisen… ja nyt mies kohotti selkänsä takaa tukevan puupaalun pystyyn ja lähti juoksemaan minua kohti.
Vaikka oli jo tapahtunut kaikki tämä kauheus, hätä antaa voimia. Karkasin kovaan juoksuun ja aloin huutaa. Huusin niin lujaa kuin kurkusta lähti: – Polizei hilfe hilfe! Polizei! Hilfe! Juoksin pitkän matkaa ja huusin koko ajan. En voinut katsoa taakseni pitkään aikaan, ja kun vihdoin katsoin, näin, että mies oli jäänyt kauas taakse eikä näyttänyt enää liikkuvan.
Istuin maahan itkemään. Kun olin päässyt huutamisen alkuun, se jatkui. Itkin ja huusin, voivottelin ja voihkin suureen ääneen. Se helpotti. Edessäni ja takanakin alkoi näkyä ihmisiä rannalla. Olivatkohan hekin matkalla katsomaan flamingovauvoja, en tiedä, mutta tarvallisuutta antoi jo nähdäkin muita ihmisiä.
Eipä sitten ollut kovinkaan hääppöinen se flamingoalue, tai ehkä olin liian täynnä negatiivisuutta. Luulin, että alueella on joku ruokapaikka, mutta ei ollut kioskin tapaistakaan. Olin hirveän nälissäni, kun käännyin takaisin. Saharasta alkoi nousta tummia pilviä ja voimmakkaita tulenpuuskia. Ihmisiä oli liikkeellä takaisin Agadirin suuntaan. Nyt huomasin, että niillä paikoin, joissa oktabus oli rannalla ja mies keppi käsissä yritti kimppuun, oli rannan lähettyvillä jotain puutarha- tai asutusaluetta hyvin korkean seiväsaidan takana. Sieltä se mieskin oli ilmestynyt niin äkkiä.
Hiekkamyrskyssä keksittiin monenlaista suojautumista
Tuuli yltyi ja heitti hiekkaa ympäri. Äkkiä se koveni ja alkoi piiskata taivaalta hiekkarakeita. Rakeet lensivät kuin ammuttuina aivan vaakatasossa takaa ja rikkoivat ihoon pieniä haavoja. Minulla ei ollut alostaman selän suojana mitään. Pian jo huomasin, että se oli pienillä verihaavoilla ja kirveli hirveästi. Pyyhe ei myskyssä pysynyt suojana. Piti vain jaksaa. Silloin kaksi afrikkalaispoikaa kulki ohi nahkatakeissa. He huomasivat kipeän tilanteeni ja tulivat ystävällisesti auttamaan. He neuvoivat, miten mennä makaamaan rajujen puuskien ajaksi suojaan viereisten hiekkadyynien taakse. Niin teinkin ja se oli oivallinen keino. Heillä itsellään oli kai ne nahkatakit juuri tätä tilannetta varten. Todennäköisesti paikkakuntalaiset tiesivät nämä sääasiat (hiekkamyrskyt, raesateet) jo etukäteen.
Kun lähellä iltaa olin bungalovissani, ei oma kidutukseni loppunutkaan tähän. Nyt vaan olen jo liian vanha näistä kertoilemaan, (varsinkin kun olen jo tehnyt ne pitkät novellit ja kirjoittanut jotain matkakirjaanikin). Vasta Suomeen tultuani sain sitten kuulla tositarinaa rikoksesta, joka olisi saattanut sattua silloin minullekin. Meidän terveyskeskuksen talonmiehen tytär oli ystävättärensä kanssa ollut samalla matkalla kuin minä ja tytöt olivat kohdanneet rannalla saman miehen, lyömäase takana valmiina. Tytöt oli lyöty tainnoksiin ja heiltä viety kamerat, puhelimet ja rahat. Rikoksen käsittely siellä vieraalla kielellä oli vaikeaa. Onneksi tytöt itse selvisivät hengissä.
Marokon matkaani kuului autoretki vanhaan pääkaupunkiin Marrakeshiin. Sinne lähdettiin jo aamuyöstä. Matkattiin surkealla bussirähjällä pohjoista ja vuoristoa kohti. Kerran pysähdyttiin juuri sopivasti, kun aurinko oli takaa nostamassa muutamia kirkkaita säteitään, nousi edessä vastaan tulta hehkuva punainen seinä. Se oli Atlas vuoristo, joka oli vastassa. Tuon punaisen ja taivaisiin asti ulottuvan seinän läpikö nyt mentäisiin? Ei, vaan sen sisään mutkiteltaisiin rotkoihin ja kaarreltaisiin ja kierreltäisiin vuoren reunoilla, kunnes tultaisiin Marrakeshin torille. Ja sitä ennen pysähdyspaikalla minä jopa ehdin tehdä pienen ja hyvän akvarellin: ”Matkalla Marrakeshin torille. Atlasvuoristoa”. Siinä näkyi kumaria hahmoja raskaat vihreät taakat selässä. Näkyi juhtia, aaseja, poneja kaikilla selässä nämä kantamukset. Ja sirokkotuuli heitteli kaktuspensaita, joita pyöri kaikkialla. Näky oli uskomattoman viehättävä. (Olen ilmeisesti antanut akvarellin ihan viime aikoina jollekin, koska muistan sen vielä sänkyni takana vähän aikaa sitten.)
Pysähdyspaikalla oli paikallisia taiteilijoita, jotka möivät monenlaista. Minä ihastuin ikihyväksi muutamiin pieniin kiviveistoksiin: kahteen possuun ja kipäähän. Olen näitä alkeellisia ja ihastuttavia taideteoksia käyttänyt taideterapialuentojeni esitteinä ympäri Suomea.
Kuuluisalla Marrakeshin torilla tapahtui, vaikka oli vasta aamu. Keskellä toria oli kansaa käärmemiesten ympärillä. Näin monenlaisia, monenkokoisia ja -värisiä käärmeitä. Vaikka olin siihen varautunut, teki minulle pahaa. Kamalin oli suuri maassa, korissa kauniilla kiemuralla makaava käärme, joka nosti päätään. Kun sen omistaja soitteli jotain pilliä, nosti käärme päätään ja huojutti sitä musiikin tathiin. Näin oikean silmälasikäärmeenkin. Hyvin ilkeää teki mies, myöhemmin nainenkin, joitka ojensivat korkealle päiden yläpuolelle käärmettä kuin häränsarvia, ja käärme oli jäykkä ja liikkumatta, kunnes omistaja antoi luvan. Oliko se vain käärmetemppu vai pelottelivatko he ihmisiä, en tullut tietämään.
Minun elämääni mahtuu niin paljon kauhutarinoita käärmeistä, mutta nyt riitti niistä kertominen. En halua enää muistella niitä.
Mutta muistan, kun palasin ensimmäiseltä Afrikan matkaltani valtava määrä uusia ja uskomattomia kokemuksia rikkaampana, olin hyvinhyvin onnellinen talvisessa tuiskussa Säkylän varuskunnnan bussipysäkillä. Tämä oma maa on kaunis, puhdas, täysin turvallinen, luotettava ja antaa kaiken, mitä haluan. Kun nukun vuoteessani, ei minua pure hämähäkki, ei sisään luikerra käärme eikä apinalauma herätä auringon nousussa pälpätykseensä. Mutta nenänpäätä saattaa paleltaa, ennenkuin sauna ehtii lämmetä.
