Kyllikki TukiainenMatkustin 1980-luvun loppuvuosina kesälomillani Kreetalle. Olin huomannut kreetalaisten ystävällisyyden ja huomaavaisuuden minnepäin Kreetaa meninkin. Karttani mukaan olen kiertänyt suuren Kreetan saaren suunnilleen joka kaupungin ja luultavasti suurimmat kylätkin. Tein matkoillani aina nopeita sketsejä, joskus ehdin tehdä jonkun piirroksen tai akvarellin.
Pienessä Kalivesin kylässä kävin niin usein, että yhteensä vietin siellä lähes puoli vuotta. Vaihtelin hotelleita, koska se tuntui oikealta kyläläisiäkin ajatellen. Kyläläiset oppivat odottaman minua heinäkuun alussa. Kerran sitten nuorimies tuli luokseni ja pyysi minua kauniisti, ”voisinko tulla hänen äitinsä ystäväksi”. Olin kerran käynyt hänen äitinsä naisten asuste-kaupassa ja jutellut ystävällisesti pikkubutiikissa tyypillisen arvonsa tuntevan kreetalaisrouvan kanssa. Minun oli pakko kertoa nuorelle miehelle, että minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta istua sisällä lomillani. Pahoittelin.
Huomasin, että minusta pidettiin. Tervehdittiin, kysyttiin kuulumisia ja vointia, toivoteltiin hyvää lomaa ja tervetulleeksi taas. Ja ennen kaikkea: minä pidin kaikesta ympärilläni. En ole luultavasti ikinä käynyt niin täydellisen ihanassa lomakohteessa.
Läheiseltä Ida vuorelta (2 424 m) laskeutuu purojen liittymänä joenuoma, joka yhtyy mereen juuri Kalivesin kohdalla. Tyypillisiä pieniä kreetalaissiltoja on useita. Kalivesin kapea kyläraitti kulki suunnattoman plataanipuun alitse ja sillan yli, jonka rannan puoleiseen kupeeseen mahtui juuri pieni tsehovilaistyyppinen ravintola. Sen seinämä nousi suoraan joesta ja rakentui kauniiden lukemattomin pikkuikkunoiden kaarin ylös katon rajaan. Pikkujoessa lepäsi aina pari purjevenettä. Vedessä uivat kalaparvet, jotka kisailivat kaikissa vihreän sävyissä hohtavien samettimättäiden yli ja valkoisten liljojen keskellä. Minä nojasin kaiteeseen ja katselin, katselin ja imin itseeni kauneutta. Joki on kauniimpi kuin prinsessan unet, ajattelin ja hyvä oloni jäi kasvoille, kun astuin sisään pienestä sinisestä ovesta. Eteeni aukeni vitivalkoinen sali, jolta kohosi kuin mättäältä katettuja pöytiä, joilla säteili vaaleita kukkia. Ehdin nähdä tämän, kun edessä seisoi hymyilevä mies kättään ojentaen. ” Tervetuloa! ” hän sanoi ja johdatti minut viereiseen keittiöosaan. Vanhaan kreikkalaiseen ravintolatapaan kuuluu aina itse keittiössä esillä olevan valmis ruoka, josta ruokailija saa valita. Valkoiseen asuun puettu hymyilevä kreikkalainen johdatti minut pöytään ja katselin vihdoin hämmästynein silmin ympärilleni.
Nyt 35 vuotta myöhemmin, kun muistelen tätä kaikkea ja katselen monia valokuvia ja joitakin piirroksiani tästä pienestä ruokaravintolasta pienessä kreetalaisessa kylässä, minun on sanottava, että tämä kaikki oli kauneinta, mitä maailmanmatkoillani New Yorkista Jordaniaan olin ruokakulttuuriin liittyvää nähnyt. Sali hohti ja säteili auringonvalossa, pienissä pöydissä paljon suuri kukkia, korkeita kynttelikköjä ja lähes maahan ulottuvat kangasliinat, tuolien karmit erityylistä antiikkia ja lattialla itämaiset matot. Pienet, hiukan väritetyt ikkunaruudut ulottuivat kattoon asti, mutta näyttivät silti maiseman, joka oli pieni kävelysilta joen yli suuren saksalaishotellin pihaterassille ja kaiken takana suunnaton turkoosi meri.
Kun istuin pöytään ja availin kankaista valkoista lautasliinaa, toi isäntä minulle kreikkalaisen salaatin, joka kuuluu aina ateriaan. Samassa rinnalle lehahti pieni mustasilmäinen kuvankaunis enkeli, niiasi ja asetti pöydälleni vesipullon. Tytön kasvoja kehysti pitkä sysimusta ja kihara tukka, joka valui valkoisenhohtavalle, essulle. Katsoin varmasti mieheen, paikan isäntään silmät ihastuksesta pyöreinä, ja huomasin hänen lämpöisen rakkaudellisen katseensa, millä hän seurasi pikkutarjoilijaa, omaa pikkutyttöään. Näin ja tunsin lämmön ja hellyyden säteilevän miehen laihoilla kaunismuotoisilla kreikkalaiskasvoilla. Miehellä oli pienet viikset, hyvin kaunis leuka, ei partaa ja poikkeuksellisen kauniit mustat silmät, joiden iloisessa säteilyssä oli hiven alakuloa.
Pian näin pikkutytön jättiläissuuren essunrusetin takaa vilahtavan pojan. Poika oli 12-13-vuotias miehenalku kauniissa samettipuvussa ja mustissa lakerikengissään. Hänkin vei pöytiin satsikikulhoja, leipäkoreja ja vesilaseja. Vieraat huomasivat lapset, heille annettiin essun taskuun pientä rahaa, joka sai lapset hypähtelemään. Keittiöstä erottui talon emännän ääni, ajoittain käskevänä ympärillä häärivien kahden apulaisen keskellä. Pieni ruokasali täyttyi pian, lähinnä viereisen saksalaishotellin asukkaista. Puheensorina aaltoili; kukat ja kynttilät tuoksuivat kilpaa herkullisen satsikin ja viinikarahvien keskellä jo ennen kuin ruoka tuotiin pöytään. Ja isäntä hymyili säteilevänä.
Näin kului muutamia vuosia, kun vietin lomaani Kreetalla. Lapset kasvoivat ja ilmeisesti lähtivät jo kotoa. Tunnelma oli astetta hiljaisempi. Tuntui kuin kynttelikköjen valoa olisi vähemmän ja pöytäliinatkaan eivät olisi puhtaan valkoisia kuin ennen. Ikkunoiden pienet yläruudut olivat pesemättä eikä meri välkkynyt niistä enää. Sitten kuulin, kuinka emäntä kalisteli ilmeisen tahallaan kattiloita ja huusi rumasti alaisilleen. Vain isäntä oli yhtä viehättävä kuin ennen. Minä annoin hänelle nimen: Kaunissydäminen mies.
Kului vielä vuosi ja taas tulin käymään. Jotain oli tapahtunut. Ruokasali oli hämärä likaisten ikkunaruutujen takia. Pöytiä oli viety pois ja vain yhdessä paloi entinen korkea kynttelikkö. Emäntä huusi jotain minulle eikä tarjonnut ollenkaan ruokaa esille. Pelästyin ja istuin lähes tyhjään saliin ja tyhjään pöytään. Kukkia eikä kynttilöitä näkynyt likaisella liinalla. Tilasin mustekala-annoksen isännältä. Tämän katse ei säteillyt, se oli sammunut, vain huulet hymyilivät tuntemisesta ja ystävällisyydestä. Ryhti oli painunut ja säteili surua. Olin vähällä koskettaa miestä käsivarresta, kun tajusin, että en osaa sanoa mitään – eikä sanomiseni varmaan mitään auttaisi. Sitten pelästyin, kun hän toi minulle lautasen, jolla oli neljä suikaloitua mustekalan viipaletta – eikä marinoituja renkaita kuin ennen. Odotin satsikia ja kreikkalaista salaattia. Mitään ei tuotu enempää, ei edes leipää ja dippikastiketta. Kuulin ja näin vihaisen näköisen vaimon huutavan keittiön hellan ääressä. Hän huusi jotain rumaa katsoen minuun ja mieheensä. Mies lähti ovesta ulos.
Minä maksoin mustekalaviipaleet ja kiitin rouvaa. Alkoi itkettää. Lähdin hotelliini.
Palasin vielä hyvästelemään paikan, jonne en enää koskaan voisi matkustaa. Seisoin pienellä sillalla ja katsoin ravintolan sinistä ovea. Se oli lujasti kiinni. Asiakkaita ei enää kulkenut siitä ovesta. Miksi näin kävi, en tullut koskaan tietämään. Silloin aukeni ovi ja Kaunissydäminen mies seisoi hetken kynnyksellä. Hän näki minut. Katsoimme toisiimme. Mies nosti käden ylös ja tervehti minua samalla, kun tarttui johonkin siniseen. Se oli pieni lasten pyörä, jonka hän asetti maahan eteensä. Sitten hän istui matalalle satulalle, tarttui ohjaustankoon ja lähti vaivoin polkemaan katua alas. Pitkät jalat vempottivat kahden puolen, mutta pyörä pysyi pystyssä.
Oli jo ilta ja aurinko laskemassa. Pääkatu, jolla ravintola sijaitsi, kulki länteen juuri auringon suuntaan. Mies polki vaivalloisesti pyörää, nosti kätensä korkealle ja heilautti sitä minulle kerran juuri siihen aikaan, kun aurinko laski kaukana kadun päässä. Mies katosi vähitellen auringon viimeiseen kultakehrään.
