Kissankelloja

Olen aina katsellut ja kerännyt kedonkukkia. Kaikenlaisia. Kissankelloista ohdakkeisiin ja suolaheinän kauniisiin korkeisiin kukintoihin. Minulla on aina lumien lähdettyä, uusien lumien tuloon asti maljakoissa kedonkukkia. On aivan turha sanoa, että eihän niitä aina löydy. Kyllä löytyy sille, joka osaa ja haluaa löytää.

Aivan pienestä lapsesta asti, jo kotona sota-aikoina muistan, miten äiti huomasi, että pidän kedonkukista. Hän antoi minulle, pienelle tytölle tehtäväksi kerätä kukat kastepöytään tai vihkipöytään, kun isällä oli nämä toimitukset kotona pappilan salissa. (Siihen aikaan tultiin pappilaan vihittäviksi ja tuotiin vauvat kasteelle.) Minulle tuotti ison ilon aina tämän juhlapöydän koristelu. Pöytä oli pieni ja seisoi yhdellä kauniisti puuleikkaustyöllä koristetulla jalalla. (Nykyään pöytä on todennäköisillä syntysijoillaan tyttöni omistuksessa Pohjanmaalla.) Pitsireunainen liina oli pöydällä kastemaljan alla, jos sitä tarvittiin. Hopeiset kynttilänjalat oli aseteltu kukkamaljakon kahden puolen. Äiti säesti isolla mustalla flyygelillä lauletut virret. Kymmenen vuoden kuluttua minä toimin säestäjänä. Se oli minulle äärimmäisen tärkeä tehtävä.

Tästä huolimatta en ole taidemaalarina varsinainen kukkamaalari, mutta kukkien maalaaminen on joskus kivaa, mutta ei läheskään aina. Luultavasti olen elämässäni kuitenkin tehnyt kukka-aiheisia töitä monia satoja. Itselläni ei koskaan juuri ole niitä ollut seinillä siitä syystä, että ihmiset pitävät kukkatauluista ja ne menevät aina kaupaksi. Siis kannattaisi kyllä joskus tietysti maalatakin niitä.

Kun nykyään tasan neljä vuotta sitten muutin tänne Turun Skanssiin, en tuntenut koko paikkaa enkä tiennyt tästä yhtään mitään. Nyt tunnen ja tiedän. Vaikka olen tällä välin viettänyt aikaa sairaaloissa monta kertaa enkä jaksanut edes kävellä talon viereen pellon laitaan, olen nyt ehtinyt jo tulla tietämään mitä kedonkukkia milloinkin kasvaa ja missä. Kun näin oppii tuntemaan ympäristön, voi suuren osan vuotta saada maljakkoihinsa tuoreita kukkia ja kasveja ulkoa.

En ole mikään sinisen värin ystävä, pidän ainoastaan luonnossa sinisestä. Meillä Suomessa sitä riittääkin. Kissankellot ovat niin herkän sinisiä, että ei löydy varmaan monta ihmistä, joka ei niistä pitäisi. Kellokukkasia on monia lajeja, mutta juuri kissankello on niistä herkin. Kissankellon sinisten sävyjen herkyyden maalaaminen öljyllä on minulle ainakin vaikeaa, sensijaan vesiväreillä se saattaa onnistua.

Kissankello ei viihdy mehevässä mullassa ja hoidetussa kukkapenkissä. Minä en ainakaan ole koskaan nähnyt sellaista kissankelloa. Sensijaan se kasvaa varjoisassa pellon tai ojan reunassa, puun alla ja kivikkoisessa metsärinteessä muiden kasvien joukossa. Tätä ennen viimeksi yllätyin, kun istuin suuren sairaalan pihassa penkillä ja penkin alta täysvarjosta kurkisti kissankelloja.

Edellisessä asuinpaikassani tiesin tarkkaan, mistä kulloinkin voisin poimia kissankelloja. Yhtenä päivänä olin ulkona metsätiellä ja vastaan tuli kasvoilta tuttu nuori äiti, joka työnsi pyörätuolissa ilmeisesti kehitysvammaista pikkupoikaa. Olin palaamassa kissankelloretkeltä kädessäni iso kimppu. Tunsin suurta tarvetta ilahduttaa heitä ja spontaanisti astuin heidän eteensä ojentaen kukkakimppuani lapsen suuntaan. Lapsi pelästyi minua ja ojentamaani kättä, äiti ehti rauhoittamaan. Tajusin, että ei iso kukkakasa nenän edessä ole kaikille aisteille edes miellyttävä. Mutta äiti ilahtui ja kyseli, mistä olin niitä löytänyt. Minä kerroin, ja äiti sanoi kissankellojen nimenomaan olevan hänen lempikukkiaan. Tämän iloisen tapahtuman muistan varmaan aina.

Eilen sitten toistui samankaltainen kissankellotarina. Olin palaamassa kauppareissultani lopen väsyneenä tukahduttavaan helteeseen. Lepäsin hetken pienen saarnipuun varjossa ja huomasin nurmikon reunassa harvakseen kissankellon kukkia. Valtava kuumuus estäisi niiden kotiin viemisen, kunnes muistin, että vesipullossani on vielä jäljellä hiukan. Poimin pienen kimpun, varret katkoin sopiviksi, jotta sain ahdettua ne vesipullon suusta sisään. Hieno idea! Voin huoleti kävellä kotiin: kukat eivät kuole varret raikkaassa vedessä.

Istuskelin taas jonkin matkan päässä puun varjossa, kun sivukadulta tuli kaksi nuorta tyttöä. Kuulin toisen itkevän. He pysähtyivät juttelemaan, ehkä aristelivat kulkea ohitseni. Sitten he sivuuttivat minut ja näin, että toisen kasvot olivat itkusta märät eikä hän voinut estää nyyhkyttämästä ääneen. Toinen kulki vierellä ja yritti lohduttaa. Istuin selin heihin enkä nähnyt, mihin asti he kulkivat. Lähdin pian itsekin ja näin tytöt lähellä. Tyttö itki edelleen kädet kasvoilla. Hetkessä kumarruin ja nostin kassistani kukkapullon. – Sinä olet jostakin kovasti surullinen, sanoin ja yritin olla ystävällisen näköinen. – Otatko tämän pienen kukkakimpun, sanoin ja ojensin sitä vesipullossa tytölle.

Pieni hymy nousi surkeille kasvoille ja tyttö nyökäsi. Toinen tytöistä lohdutti häntä käsi hartioilla ja sanoi minulle jotain ystävällistä. Minä jatkoin matkaani sanomatta enää mitään. Heti paikalla ihmettelin itseäni, miksi minä vanha, kokenut traumapsykologi en voinut edes tiedustella, voisinko olla avuksi, vaikka kuunnnella. Näin sitä on arka toisen ahdistuksen edessä. Minä olen aina ollut. Ja aina vaan aremmaksi vanhetessa taidan tulla. Monta kertaa kuitenkin vain myötäelävä kuuntelukin auttaa.

Mutta nyt onneksi oli itkevällä tytöllä ystävä rinnalla. Sydämestäni toivon, että ne muutamat kissankellot kertoivat surevalle tytölle ainakin jostain hyvästä ja kauniista ympärillä ja ennen kaikkea eilistä tilannetta paremmasta.