YÖ PITKÄN PÄIVÄNI JÄLKEEN

Olin käynyt juuri metsässä. Sinne kulkee hiekkatie, joka kiertää upeaa vihreää heinäpeltoa. Pelto on laaja, kauniin vihreä ja houkuttelee jatkuvasti kauriita. Eilenkin niitä oli kaksi illan suussa. Söivät ja käyskentelivät kaikessa rauhassa. Minä ja kaikki muut ihmiset ja pitkät autorivit tien laidoilla eivät kauriita kiinnosta. Ruoho on ihmeellisen runsasta ja niin mehevää niiden mielestä. Minun mielestänikin hyvin samettimaista.

Kummankin puolen tietä kasvaa lumen tuloon asti kukkia. Jotkut sanovat, että kesä meni ja kedonkukat, Höpö höpö! Kukkia saa, jos katselee, avaa silmät sepposen selälleen, ellei pienemmällä näe. On niitä niin monenlaista! Virnat täyttävät edelleen ojanpientareet, keltaiset ja siniset. Nappikukat, ne keltaiset pietaryrtit, suoraryhtiset, mutta pahanhajuiset, niitä on mukava poimia, kun ne kestävät maljakossa. Ja sitten matarat kasvavat korkeina kuin kuningattaret ja leyhyttelevät ympärilleen. Minä rakastan mataraa, kaikenväristä ja vaikka saan pahoja hengitysrektioita, jos vedän henkeeni sen tuoksua, silti vaan rakastan. Matara on kaunista maljakossa, mutta niitä ei pidä poimia liikaa.

Koko päivän olivat kuolleet kulkeneet lähellä. Rakas rakas veli, lähellä oli niin, että tunsin. Ei sanonut minulle mitään, mutta oli huoneessa. Ja oli äiti. Ei sanonut hänkään mitään. Vain katsoi, ei puhunut – niinkuin aina, ei edes hymyillyt. Olivat. Ja tunsin heitä, hyvinlähellä oloa, joka lähtee vain toisesta ihmisestä. Se täyttää huonen tilan niin, että hyvin tuntee. Vaikka ei näe. Näkeminen on usein niin turhaa. Paremmin näkee usein, kun sulkee silmät.

Tänään kuljin hiekkatietä metsänreunaan asti, siihen paikkaan, jossa kasvaa valkorunkoisia koivuja aivan mustien kuusten edessä. Kuusten alla on mustaa, pelkkää mustaako, en tiedä. Vaikka aurinko kultaa hiekkaa ja nurmikko on pehmeää vihreää, ovat kuusten juuret mustia. Kuusi on surun puu. Mutta senkin takaa kuultaa sininen taivas.

Istuin kauan hiljaa. Ja kuuntelin. Sirkat eivät siritelleet enää, mutta kaikenlaiset pikkumönkijät ja kuoriaiset juoksentelivat risukossa. Minä menen aina metsäretkilläni katsomaan myös risukkoa. Siksi, että se on on niin sotkuinen, niin ruma, niin äkäinen, niin häpeämäön ja lopulta niin kaunis. Melkein kuin tavallinen ihminen. Se on niin häpeämttömn mielenkiintoinen, koska se on myös kaatopaikka. Huomaahan sen! Selkeää roskaa, tiesmitä puutarhajätettä, laudanpätkää ja nurmikonreunaa. Mutta niin otollista kasvu- jaa piilopaikkaa monille. Ja niin rumaa! Lämpimän mättään sisällä ja risupesässä on jonkun niin hyvä asua. Jonkun isommankin kuin hiiren. (Ei sitä tiedä, ottaisko pieni unelmieni metsäsika päiväunet jossakin pimeässä mutakolossa!) Ilta alkoi hiipiä metsän reunaan, puut hengittivät rauhallisemmin, linnut vaikenivat ja kukat alkoivat painaa päätään. Kaupunki edessäpäin ei hiljennyt eikä hidastanut. Se hengitti yhtä kiivaasti kuin ennenkin, kiivaamminkin. Syttyi valoja sinne tänne, pieniä pisteitä vihreää valoa ja kaaria punaista. Valot kulkivat ja minua alkoi koskea silmiin. Lähdin kotiin.

Kaipasin yötä ja pimeää. Kaipasin unien kosketusta, niiden kosketusta, joita ei ole eikä koskaan enää tule, jotka hengittävät samassa huoneessa, lähellä minua, näkymättä.

Istuin ja vain katselin. Yö hiipi hiljaa huoneisiin. Tule jo vihdoin yö! Tule ja polta punainen kukkani päiväiset pensselinvetoni tule ja ole hiljaa yhdessä minun kanssani tämän pitkän kipeän päiväni jälkeen!