MUMMO MAKAA MÄTTÄÄLLÄ…

ei sentään. Mutta olisi voinut käydä niin. Vai kävikö?

Kuinka mummolle olisi käynyt, kun hän ei pääse itse ylös maasta? Miten metsästä hiekkakuopan pohjalta voidaan ketään löytää?

En ollut käynyt hiekkakuopan metsässä kuukauteen. On ollut liikaa tekemistä, paljon ihmisiä ja paljon murhetta ja surua, mitä lie kaikkea. Alan aina ahdistua, kun en pääse metsään. Tänään vihdoin tuli se päivä, että pääsin ja lähdin.

Skanssin ”tuulitunneli” oli hurja. Tuuli vinkui, repi irtotavaraa ja roskia ja pyöritti kadulla. Toistametrinen valkoinen kartankojuliste liehui kuin voitonlippu alas katua. Korkeiden talojen parvekkeiden ovet paukkuivat; ihmiset jättivät niitä auki töihin lähtiessään. Tuuli ehkä kuului yöllisen ukkosen jälkiin. Uutisissa sanottiin, että oli satanut jopa senttimetrien suuruisia rakeita, jotka olivat rikkoneet auton konepeltejäkin. Keskiyöllä salamat valaisivat koko tienoon taivaanrannasta toiseen ja jyrinä oli pelottavaa. (Että pelkään ukkosta, en voi mitään. Se täytyy vaan hyväksyä.)

Metsän reuna alkaa jo kotitaloa ja korttelia aivan vastapäätä toisella puolella katua. Lähellä sitä on kaivetun ojan rippeitä. Näyttää siltä, että siinä paikassa on ollut oikeaa suomaastoa tai peräti vettä, koska ojassa on kasvanut kaikki nämä neljä vuotta suokasveja. Ainakin kahtena kevätkesänä poimin korkeita ja upeita keltaisia kurjenmiekkoja ja aivan aitoja kulleroita, varovasti ja muutamia, koska vaikka en ollutkaan kenenkään yksityiselä maalla, tuntui väärältä poimia tällaisia kukkia kaupungissa. Jos vieras kertoisi tällaisen tarinan minulle, en uskoisi, koska en ole ikinä nähnyt kulleroita näin etelässä. Mutta katsoin kasvikirjastani ja löysin tiedon, että kulleroa on esiintynyt harvinaisena suokasvina eteläisessäkin Suomessa. Molemmat ihania, oikeita lempikukkiani.

Tänä keväänä en nähnyt enää kumpiakaan, mutta niiden varsia kyllä edelleen. Mutta koko tämä kaunis maisema, laakeat pellot kasvavat kyllä paljon kedonkukkia. Ei ole vaikea löytää tietenkään metsänreunan mesiangervoa, jonka lehtiä olen joskus keräillyt hyvänmakuiseksi teeksi. Nyt mesiangervo tosin jo on siemenkotina, mutta nekin ovat hauskoja poimia muiden kiúkkien lisäksi. Voi vaikka koota hauskan kimpun lattiamaljakkoon kauniin ruskeista ja korkeista hevonhierakoista näiden herkimpien siemenkotien kanssa. Joka puolella kasvaa myös kaunista lilahtavaa tavallista rantakukkaa, jota näkyi nytkin vielä. Poimin niitä suuren kimpun.

Matkaa kertyy hiekkakuopan metsään vajaa kilometri. Juuri sopivasti tuulessa rollaattorin kanssa niin, että tulee hikeen, vaikka onkin vain kesämekko päällä. Pari kertaa istuin ja lepäsin auringonpaisteessa tuulensuojassa. Näin se nautinto yleensä jo alkaa: saa katsella jo kadunvarren metsää ja kukkia ja hengitellä puhdasta ilmaa, jossa ei haise mitkään pakokaasut. Korkeintaan pujo kukkii vielä ja alkaa yskittää. (Laukussa on onneksi mukana aina astmapiippu.)

Monet ihmettelevät minun kukkakimppujani: mistä löydän tähän aikaan kedonkukkia? Minusta se on joka kerta höhlä kysymys. Nitä löytyy aina lumen tuloon asti ja vielä sen jälkeenkin. Minulla on pieni vedellä täyttety lasipurkki mukana kukkien kotiin kuljetukseen, vaikka näin syksymmällä ei helle enää niitä samalla lailla heti nuokutakaan. Tavallinen huomautus kuuluu: – Noista ruohoista tulee niin kauheet roskat. Tai tänään: – Kannattaako tuoda ötököitä sisälle? – Olisinkohan ollut hyvä biologi tai geologi sitten, kun nämä kiinnostuksen kohteet eivät minusta lähde!

Olin jo ehtinyt arvata, että alueella on ollut ainakin yksi maalaistalo tai mökki ja suurehko puutarha. Laajalla alueella kasvaa harvakseen monenlaisia vanhoja puutarhakasveja, joitakin ruusupensaitakin. Niinpä olikin ollut. Satuin kaksi vuotta sitten nimittäin kohtaamaan parikin kertaa kaksi lenkillä olevaa keski-ikäistä naista, jotka olivat asuneet tässä talossa. Kuinka satuinkin heidän ”toiviomatkalleen” kuulemaan heidän lapsuutensa muistoja. Oli kiiinnostavaa kuulla, miten he olivat eläneet 1900-luvun alun taloa kaikkine puutarhoineen. Nyt on jäljellä näitä talon omenapuita. Vielä kantavat oikeita kaneliomenoita, syötäviä, joita poimin nytkin tien viereltä. Ravistelin läheistä oksaa ja sain monta oikein hyvänmakuista kaneliomenaa mukaankin.

Hiekkakuopalle päästessä oli hiukan hankalaa kulkea vielä osittain lätäkköistä liukasta polkua. Puun juuret ja pienet kivet aina ovat suurin este rollaattorin kulkuun. Lopussa kärsivällisesti ja hissukseen askel askeleelta ja viisaasti jarrut pohjassa vain alas savista ja kivistä polkua kuopan pohjalle. (Kuulostaa pahemmalta kuin on.) Kuopan pohjalla odottaa taatusti korvauksena aina hyvä mieli.

Kun tasan neljä vuotta sitten muutin tänne Skanssiin, löysin pian tämän metsikön ja sen reunaa rajaavan parisataa metrisen matalan lammen. Näin heti, että lampi on hyvin laaja hiekkakuoppa, jonka alkuna on todennäköisesti lähde. Lammen ympärillä olevat puut, jotkut saarnet, tammet ja koivutkin ovat valtavia. Kaatuilleet itsekseen, lahonneet ja kuolleet aikojaan – niin kuin vanhassa luonnonmetsässä kuuluukin.

Lampi alkoi kuivua jo kolme vuotta sitten. Metsänreunan pelloille rakennetaan parhaillaan suuria taloja, monia kerrostaloja. Näiden talojen viemäröinti ja putkistotyöt vetivät vedet lammen luonnonlähteestä. Nyt lampi siis on jo kuivunut, mutta pohjakasvallisuus on jäjlellä. Se muistuttaa nyt pientä suota, rehevöityy siis kovaa vauhtia. Alunpitäenkin lammen keskellä oli pajukkoja, jotka nyt ovat riehaantuneet kasvamaan, niinkuin paju usein tekee. Hatara ruuhi oli vedetty rannalle, ja siihen paikkaan se lahoi. Istuskelin sen reunalla ensimmäisinä kesinä. Sorsat pesivät kaislikossa. Oli hauska seurata niiden pulpahtelua pinnan alle pyrstö pystyssä ja taas ylös. Poikaset kasvoivat päivissä untuvapalloista aktiivisiksi ja itsenäisiksi pikkututkijoiksi, joita äiti hätisteli luokseen koko ajan. Sitten pian yhtenä päivänä oli tapahtunut jotain. Kun tulin lammelle, ui äitisorsa ylväänä pää pystyssä ja 11 pikkuista untuvapalloa seurasi jonona perässä. Se oli hymyilyttävä näky! Lammessa oli paljon sammakoita, mutta onneksi en ole nähnyt käärmeitä, joita meidän talon naiset ovat kohdanneet koirineen laskelmieni mukaan jo yhdeksän kertaa.

Tiesin, että tuuli ei ulotu kuopan pohjalle juuri koskaan. Ei nytkään. Kuumaa siellä oli, aivan hiki tuli. Tietenkin riisuin kengät ja lätystelin paljain jaloin ja levein varpain ympäriinsä. Nautiskelin kuivassa sammalikossa ja astuin tahallani pienten käpyjen päälle. Saivat vanhat varpaani vähän aivan imaista ja ihanteellista käpristysvoimistelua. Se teki hyvää.

Kun kävelen paljain jaloin, levittelen varpaani oikein leveiksi ja olen kuin lapsi taas. Ainahan me lapsina äitienpäiväksi riisuttiin (isän tekemät) siannahkamonot pois, kun saatiin lupa aloittaa kesäaika ja kävellä paljain jaloin. Meillä ei ollut kesäkenkiä, mutta ei niitä osattu kaivatakaan. Naapurin Sepänmamman lapsenlapsella Ritvalla, joka asui Turun kaupungissa, oli punaiset kiiltävät nappikengät. Hän tuli kesällä käymään mummolaan ja pani jalkaan ne ihmeet. Istuttiin ympärillä ja ihmeteltiin. Mutta ei meissä syntynyt pahemmin kateutta, kun saatiin aloittaa kesän nautinnot. Yksi niistä oli tietenkin nurmikolla lepäily.

Olen kirjoittanut kerran jutun johonkin mielenterveysalan lehteen tilanteesta, jossa koulutyttönä toistakymmentä vuotta myöhemmin makoilen pappilan pihanurmikolla. Jostakin ihmesyystä, syvästä tunnemuistosta kai johtuen, osaan kertoa siitä vieläkin. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi kuumasti ja vinosti niinkuin nytkin. Olin heittäytynyt juuri tiettyyn paikkaan kukassa olevan suuren pihatuomen viereen. Tuuli huiski kukkien tuoksua minua kohti ja aurinko porotti. Makasin selälläni ja kädet niin levällään kuin pystyin ja keuhkot auki. Siiten kun olin täynnä tuoksua, käännyin vatsalleni ja kaivoin kynteni syvään nurmeen niin, että multaa tunkeutui kynsien alle. Muurahaiset juoksentelivat pitkin minua ja änkivät jokaiseen koloon. Sen kun vaan! Leppäkerttu kutitti poskea. Kasvot vasten heinää ja multaa näki kaiken maan pinnassa. Siinä tonki pikkiriikkinen toukka ylös kortta parin sentin päässä tai pienenpieni tuhatjalka livisti nenän alta. Minua nauratti ja laulatti. Tunsin SUUNNATONTA helpotusta ja iloa. Mutta syytä siihen en muista. Arvelisin sen olleen ylioppilaskirjoitusten alku tai loppupäivä, tuskin tulospäivä vielä. Kuulin yläpuolella avoimesta ikkunasta, miten äiti tuhahti jotain:- Katso nyt sitä! Onko tuo aikuisen naisen touhua! Kuulin isän naurun: – Sitä se juuri on! Eivät tienneet, että kuulin heidät tarkkaan.

Nyt edessäni oli uskomattoman pehmeän näköinen, houkuttelevan kaunis paahteisen kuuma sammalikko! Sellaisen näkeminen minulle on liian suuri kiusaus. Miten voin olla heittäytymättä sille? Hetken tunsin vetovoiman niin suurena, että polvet notkuivat intohimosta. Mutta voitin sen.

Siitä on jo yli neljä vuotta, kun olen päässyt maasta ylös. Niillä ehdoilla on pitänyt elää. Olen alkanut ymmärtää, että ”maan vetovoima” minulle ei ole vain taiteilijan tunnehurmiota, se on todellista rakkautta tähän maahan, maan pintaan ja sen elijöihin. Siis meidän maailmaamme. Tähän meidän kauniiseen maailmaamme kaikkineen.

Näinä vaikeina aikoina, kun media täyttyy sodan ja kuoleman uutisista, suunnattomista luonnon katastrofeista ja ihmisen rahanahneuden ja itsekkyyden kuvista, on tärkeääkin täyttää omaa miellemaailmaansa herkällä ja kauniilla, mitä meillä suomalaisilla on luonnossa aina läsnä. Jos itse sitä haluamme.

Kun tuli eilinen ilta, istuin tässä kirjoittamassa. Ulkona kasvoi keltainen, melkein kullanvärinen ilma. Lopulta näytti, että talot ja kadut olivatkin tehty kullasta. Vastapäisen korkean kerrostalon parvekkeiden ovet alkoivat avutua ja niille kertyi ihmisiä ihmettelemään ilmiötä. Heti näin, että kyseessä ei ollut tavallinen keltainen auringonlasku, vaan jotain muuta. Katsoin toisesta ikkunasta ja näin: SUURIMMAN SATEENKAAREN, mitä muistan koskaan nähneeni. Se kohosi mustan ukkospilven reunalta idässä ja kaarsi niin ylös, että minun ikkunastani huippu ei näkynyt. Värit voimistuivat nopeasti täyteen spektriin. Vaikka en nähnyt, saatoin olettaa, että sateenkaaren toinenkin pää oli näkyvissä, jos oli esteetön näky. Ja sitten vielä: kaaren ulkopuolle vähän matkan päähän syntyi toinen, heikompi. Koko värien kirjo oli hyvin kirkas ja sen keskelle jäävä taivaan väri muuttui vaaleaksi pastelliväriksi.

Osasin odottaa seuraavan päivän lehteen kuvaa sateenkaaresta. Se tulikin ja komea oli.

Jälkikirjoitus 10.9.

Arvi ja ihana Dixi, vanha koirarouva tulivat käymään ja halusivat lähteä mummon kanssa oikealle retkelle kahvi- ja kakkueväiden kanssa hiekkakuopalle. Todennäköisesti kesän viimeinen kuuma ilma kihelmöi niskassa, ilma seisoi hiljaa kuin kuunnellen kauneutta ja odottaen jo tulevia kirkkaita värejä tämän kaiken vehmauden ja runsauden täydennykseksi. Keräsimme omenoita, herkuttelimme eväillä ja riisuimme paljaat varpaat aurinkoon. Sitten: minä-mummo uskaltauduin siihen alas mättäälle, kun oli ylösnostaja mukana. Sillä aikaa, kun mummo lepäsi mättäällä, kävivät Arvi ja Dixi lenkillä paljain jaloin.