Kyllikki TukiainenIHMINEN ON TARKOITETTU ELÄMÄÄN YHTEYDESSÄ METSÄÄN
Olen jo kirjoittanut kymmeniä juttuja metsästä, ja aina vaan haluan tehdä sitä. Kun minä menen metsään, tunnen olevani täydellisesti KOTONANI. Kaikki ympärillä suojaa, hoitaa, ruokkii, viihdyttää ja antaa tyydytystä.
Metsän lumo ei koskaan lopu. Se johtuu siitä, että meidät on luotu yhteyteen luonnon kanssa. Ihminen kaipaa luonnossa usein erityisesti metsää. Se ehkä johtuu siitä, että ihminen on alunpitäen saanut elantonsa metsästä, vasta myöhemmin aukeilta pelloilta.
Äskettäin katsoin televisiosta lyhytfilmiä saamelaisukosta ja hänen elämästään. Kaikenlainen hyvä mieli ja hymy voitti siinä kaiken olon. Ukko asui yksin Jäämeren rannalla pikkuruisessa hirsitorpassa, jossa elätti itseään talvella riekon pyynnillä ja jääpilkillä. Hänellä ei ollut talvella kaivoa eikä tietysti sähköä ollenkaan. Mutta moottorikelkalla ukko luisteli naapureihin tunturien kupeeseen. Päällä oli upeaa valaannahkaturkki ja jalassa tietenkin hyljennahkasaappaat. (Suurten kaupunkien hienot naisdiivat olisivat olleet kateellisia näistä pukineista.) Hyvin niissä kesti yli 40 C pakkasen. Koirakin paleli helpommin. Sitten naapurin tapaamisessa tehtiin monenmoista samalla kun naisen puikot sujahtelivat kaiken aikaa, syntyi kuin oheistuotteena vanttuja ja sukkia. Ja kaikki taloudessa tarvittava syntyi omista tarvikkeista. Metsästä sai riistan. Jauhoja toki piti joskus ostaa, niin että sai pyöritettyä joskus vehnäjauhokakkarat. Jutustelivat hyväntuulisina yhdessä partasuu ukko ja iloinen maatuska. Valitusta ei kuulunut, vaikka meikäläisen silmin ei juuri muuhun olisi ollutkaan aihetta.
Näin olemme pitkälle kehittyneen kulttuurin muovaamia. Meillä on jo erilaiset silmät, jotka näkevät nopeaa ja kiiltelevää tekniikkaa kaikkialla. Luonnon tuntemus on joidenkin alkeellisten olojen eläjien ominaispiirre. Kehittynyt ihminen elää kiiltelevän tekniikan ympäröimänä. Luonnon tuntemus kuuluu ihmisen alkukantaiseen kehitysvaiheeseen. Metsästä saa rahaa ja se antaa meille happea. Olen tullut huomaamaan, että näin ajatellaan jo uskomattoman paljon joka puolella länsimaisessa yhteisössämme. Eräässä dokumenttipätkässä näytettiin aikuisia naisia, jotka varoittivat lapsiaan menemästä tavalliseen metsään, koska se on niin vaarallinen ja odottamaton. Jos näin on jossakin maailman maassa, haluisin tietää, mitä ne vaarat ovat. Elokuvissa nähdään metsässä peikoista alkaen kaikkea mahdollista kimppunkäyvää olentoa, joista totuus on kaukana. Meikäläinen metsä on aina turvallinen, kun osaa siellä kulkea ja oleskella.
Oikeaa metsänkulkijaa harmittaa hämähäkin verkko naamalla jos sellaiseen vielä osuukin, että rikkoutuikin ahkeran kutojan työ. Metsänrakastaja istuu suuren kuusen alle ja nojaa päätään puunrunkoon. Rungossa käy hiljainen liikenne ylös ja alas. Metsä suhisee tuulessa, tuuli keinuttaa oksia ja laulaa omia laulujaan latvassa. Linnut kujertelevat oksilla, lehauttavat pyrähdyksiä sinne ja tänne näyttämään uutta sulkasatoaan. Kettu on tottunut ääniin ja nukkuu pää tassuissa kuusen alla, eikä huomaa tuulen alla istujaa. Viereisessä risukasassa kurkistaa utelias metsähiiri suurilla nappisilmillään maassa istuvaa ihmisen lasta. Se pyrähtää kuin salama nuolaisemaan kulkijan kiiltävää saappaan vartta, pelästyy makua ja häviää risukasaan. Tikka herää päiväuniltaan ja alkaa nakuttaa iltapalan toukkaa rungolla. Se tuntee hyvin metsikön puut, tietää, missä kannattaa aloittaa seuraavan työn. Pienet lastut sinkoilevat ympärille ja alas. Puun runkoonkin nojaileva metsänkävijä saa kaarnanpalasia. Kasvoilla hämähäkin verkko, harteilla kaarnan palasia, suussa pihkaneulasia, suolaheinää ja ketunleipää ja taaskut pullollaan käpyjä hän elää osallistujan iloa. Minä ja metsä olemme yhtä! Ihminen on osa luontoa. Ei ihmistä saa repiä irti metsästä, omasta kodistaan. Kellään ei ole oikeutta kasvattaa lasta vierastamaan, peräti pelkäämään omaa kotikehtoaan.
Metsä antaa suojaa ja piilon ilman mihinkään piiloon menemistä. Rikas monipuolinen metsä kätkee, ottaa kuin syliin, viihdyttää, laulaa suloisilla äänillään rikkaita sointuja. Metsän happi ja puhtaus hoitaa meitä. Hiljaisuus ja vain eläinten äänet tuottavat mielihyvää ja tasapainoa. Ne lohduttavat ihmistä tämän ahdistuneisuudessa, mutta myös surussa. Metsä kuuntelee tietysti ja voi hoitaa osaa meidän tekemästämme surutyöstä – mikä se lähes onkin. Kaikki maiseman kauneus kasveissa, kivessä ja vedessä tuottaa ihmisessä soluihin tasapainoa ja rikasta sisältöä. Ihmisen ajatuksetkin irtoavat tekniikan melskeestä ja metelistä, kaupunkien kiireestä ja tunkkaisuudesta. Metsä on rikas antaja.
