Kyllikki TukiainenKunto on laskenut. Väsymys pakottaa sänkyyn ja lepäämään vähän väliä. Vaikka tiedän sairauteni, en vaan jaksa hyväksyä niitä. Minä, urheilullinen, hyvä hiihtäjä, uimari ja voimistelija, minäkö olen tämä surkea kumarassa kulkeva vanhus rollaattorilla. Kävin ahdistavan elämänvaiheen, aikaa pitkät vuodet läpi kautta, jolloin vähitellen aloin ymmärtää ja hyväksyäkin, että minä en enää hiihdä. Minä en koskaan enää pääse lumiseen metsään, liukumaan omia aikojani pitkin mäkiä ja peltoja, nauttimaan liikkeen tuottamasta hyvästä olosta ja laskemaan tuntematonta latua alas lumiselta vuorelta. -Säkylässä kuulin, että minut tunnistettiin järven jäällä kaukaa, kun yksikätisenä yrittelin hiihdellä vielä vuosia. Sitten meni nilkat ja tuli täysstop. Nyt minä vain muistan, ja vain muistelen.
Huokaan ja oijon ryhtiäni. Vielä se sentään onnistuu. Mutta mielikin on maassa. Oikein madellut taas päiväkausia. Mikä siihen muka auttaa. Kirjoittelin lapsista, tyhjän sylin ikävästä. Se on niin totta minun kohdallani. Kaipaan aivan fyysienä kipuna syliini pientä lasta. En edes muista, koska sellaista olisi tapahtunut. Näin on, vaikka minulla on kolme sukupolvea lapsenlapsia Pohjanmaaalla, täällä Turussa nämä ihanat isot miehet. (He kyllä halaavat mummoa aina käydessään.)
Olin yöllä valvoessani tehnyt laskelman tarkkaan, miten saan marketista pienet pakolliset ruokaostokset. Jäätelötötterönkin on pakko mahtua mukaan. Mutta: kun maksan ne tililtäni, en kehtaa maksaa loppuostoksia käsirahalla euroilla. Olen joskus joutunut niin tekemään, kun tilillä ei ollutkaan tarpeeksi rahaa. Tuli nolo tilanne. Ainakin minusta, kun uskoin seuraavan asiakkkaan kassalla katsovan surkutellen. Luuloja taisivat olla. Ja mitäs vaikka olisikin katsonut ja ihmetellyt! Kassat ovat aina ystävällisiä ja ymmärtäväisä.
Mutta sitten keksin. Maksan ostokseni kortilla ja kävelen uudelleen kaupaan ja ostan loput käteisellä toisella kassalla. Mutta olin liian väsynyt siihen käyntiin enää. Niinpä köpöttelin ulos takapihan ovesta. Se on minulle hyvin tuttu reitti ja rakas paikka. Kesäaikaan on tavallista, että ostan itselleni jäätelötötterön, ja menen ulos takapihalle syömään. Niin tein nytkin.
Aurinko suorastaan porotti kuumana kasvoihin. Joka säteeltä se loi iloa ja terveyttä minuun. Tunsin oikein, miten paha oloni, jopa sairaudetkin tuntuivat helpoimmilta kuin äsken. Poskia alkoi kuumottaa, nousi kevyt hiki, vaikka tuulenpuuskat tuhahtivat yli vähän väliä. Herkuttelin tötteröni kanssa sen pienen hetken kuin se kesti sulamatta. Ja nautin. Katselin loistavaa värien kirjoa ympärilläni, kedonkukkia kuin tarjottimella pitkin nousevaa rinnettä ja taustalla suurien kuusten tummaa sineä. Ihan ähkyin ihastusta.
Istuin liikekeskuksen pihalaidalla olevan metsärinteen reunassa, joka kohoaa köysiratapuistoksi. Puolivarjot korkeiden pensaiden ja pienten puiden keskellä nurmikkorinteessä ovat minun lempipaikkojani. Heitän kengät jalastani ja ojennan hikiset varpaat aurinkoon. Nautin tiheästä apilamatosta jalkapohjissa. Se on hiukan kosteaa, sopivan pehmeää ja ihanan vilpoista. Oikein nautiskelen lätistäen varpaita nurmeen. Hiukan liian kosteassa pelottaa, että varpaiden väliin jää etana. (Kerran vietin yön jättiläisetanoiden päällä Kapellskärdin lauttarannassa, kun myöhästyimme lautalta ja kuvotus ja kauhu jäivät ikuiseksi.)
Kukat ympärillä tuoksuvat voimakkaasti, valkomatarat erityisesti. Rakastan niitä ja siedän ulkona niiden tuoksuakin. Kun tuon niitä maljakkoon, alan aivastella ja nenä valuu. Täällä niiden välissä kohoaa suuria lupiinialueita, lähes kaikenvärisiä. Lupiini on upean kaunis kukka. Aivan naurettavaa, että se pitäisi Suomesta hävittää. (Jos mennnään aina ”vieraslajien” poistamiseen, voi ajatella tätä ihmisiinkin soveltaen. Kehitys kulkee eteenpäin, luonnossakin. Ei se pysähdy, ellei tyhmä ihminen pysäytä sitä.) Miten kaunista se onkaan teiden varsilla, samoinkuin laajoja pintoja peittävä hehkuva maitohorsma! Sitä ihailevat kuulemma ulkolaisetkin, kun se peittää suuria hakkuualueita aina Lappiin asti. Vaikka en pidä muuten lilasta, on maitohorsman väri lumoavasti vaihteleva. Horsma on myös upea korkeana ja näyttävänä kasvina.
Kukkien välissä heilimöi heinä, niittynurmikka koristaa mättäitä ja rehoittaa kiehtovana viuhkana. (Minulla täytyy olla kotona maljakoissa aina suuri kimppu kuivia heiniä, sanon kuin vanha hevonen!) Se on suloista katseltavaa kaikessa valossa.
Mietin näitä kaikkia, ja aina väliin kuuluu kiljahduksia, iloisia ääniä. Yli tämän kaiken kauneuden en näe niiden taakse, jossa tiedän puiden latvoissa keikkuvat ”ihmeolennot”. Kun itse poden voimakasta korkeanpaikankammoa, tuskin pystyn ilman pelkoa katselemaankaan, kun nuoret kiipeilevät ja kävelevät köysillä korkealla männyn latvuksissa tai heiluvat pelottavissa verkoissa 10 metrin korkeudessa. Mutta nuorisolla on hauskaa.
Siellä täällä kasvaa pieniä tammipuita, mutta puita jo kuitenkin. (Tammi on koivun rinnalla lempipuuni. Siitä voisin kertoa vaikka joka päivä.) Eilen tuli tv:stä suuri juttu tammien taudista tänä kesänä. Nyt totesin itse asian. Puissa oli puolet lehdistä ruskeita ja käpristyneitä.Tautiko? Kuinka joku eläin voisi tällaista aikaansaada? Otin lehtiä käteeni ja kosketin tummaksi käpristynyttä lehtilapaa. Se mureni kädellä ja paljasti kummaa tumman ruskeeta jauhetta ja mönjää kuin piilossa. Otin monta ruskeeta lehteä, kaikki samanlaisia. Joku hirveä tauti oli tarttunut lehtiin ja tehnyt kammottavaa tuhotyötä. Toivottavasti tämä ei vaikuta puun tulevaisuuteen ja ensi kesään.
Kun olin unohtanut ottaa vesipullon mukaan, tuli kova jano ja oli lähdettävä sisään. Menin ovesta, joka avautuu ravintolakujalle. Näky, joka oli edessä oli aivan kuin vastaus minun toiveisiini: pikkulapsia, perheitä, vauvoja…oli levittäytynyt joka puolelle pöytiin. Katselin vähän aikaa ja tulikin helpottunut ola: onneksi ei tarvitse enää jaksaa tuota showta! En ole enää pienten lasten enkä minkään ikäisten lasten äiti, minä olen vain mummo. Mummot saa vain katsella ja nautiskella. Mummot saa nauraakin, kun 1-vuotias läträä pullealla kämmenellään pitkin pöytää, toinen melkein samanikäinen vieressä maalaa ihastuneena naamansa punaisella tomaattisoseella, kun kolmivuotias isosisko istuu isän vieressä tärkeäni ja yrittää saada kananpalaa haarukkaansa. Ja parin metrin päässä toisessa pöydässä melkein sama näky. Pikkulapsia kaikkialla. Miksi tänään? Kysyn vieressä seisovalta siivoojalta, mutta hän ei tiedä.
Kun vihdoin olin kotona, oli kulunut kauppareisuun ennätysaika neljä tuntia. Kaikki paha mieli oli muuttunut hyrräävän tyytyväiseksi väsymykseksi. Vanhus pääsi päivälevolle.
Kului pari päivää ja taas olin marketissa ostoksilla. Nyt oli uusi kuukausi ja raha-asiat paremmat. Ostin taas jätskitötterön ja tulin takapihalle syömään. Istuin tuttuun rinteeseen, jossa edusnurmikko oli parhaimmillaan. Oli taas pakko potkaista kengät jaloista ja lätistellä varpailla nurmikkoa. Se on nyt parasta, mitä mihinkään aikaan: niin tiheää, että mistään ei pienellä kaivamisella multaan asti pääse. Pieni matala apilan kukka peittää valkoisena harsona vihreää nukkamattoa, siellä täällä pikkuruisia sinisiä silmiä, suloisia tädykkeitä katselee kuin palasina taivaan sinestä, mutta pian hätkähdyttää nurmen kullankeltaiset pisteet, jotka kiiltelevät auringossa. Ne ovat leinikkejä. Katselen silmät selällään, leukapielestä valuu jättelöä. Etsin paperianenäliinaa, kun takanani kilahtaa oudosti kuin hiljainen laukaus…
Katselen ympärilleni pelästyneenä. Ketään ei ole näkyvissäkään. Ei edes yhtään autoa. Sitten huomaan keskellä kivetystä avatun ja nestettä valuvan muovipullon. Se oli lentänyt siihen. Mutta mistä? Kuka heitti minua pullolla? Taivaalla ei lennellyt drooneja. Ja enkelit eivät heittele muovipulloja viattomien mummojen päälle.
Kuulen pikkutytön naurua. Siis enkelikö kuitenkin! Sitten räpsähtelee ympärillä heinikossa ja puiden oksilla. Koetan katsella ja tajuta, mitä tapahtuu… Ihan kuin joukko pieniä olentoja kahisisi ympärilläni. Eihän se ole mahdollista. Siis tällä tavallako minä olen nyt tullut hulluksi?Samassa kahahtaa heinä ympärilläni: tuntuu pahalta vatsassa. Pelottaa!
Huomaaan kiviä nurmella. 3-4 senttisiä, jotka kyllä satuttavat pahasti, jos osuvat. Että sellaisia enkeleitä siis!
Kuulen selkeää pojannaskalin naurua. Toisenkin äänen vielä. Katselen hölmönä ympärilleni. 50 metriä kiiltävää tavaratalon ikkunaa kumpaankin suuntaan, suljettuja ovia ja rappuja, joilla ei ole ketään. Sitten tajuan nostaa katsetta katon suuntaan ja näen katon harjanteella vilahduksen tytön mustasta tukan kuontalosta. Tyttö vetää päänsä alas, kun näkee minun huomanneen. Pian kuuluu juttelua ja kolme lapsen naamaa kurkistaa katolta. Katto on ehkä 4-5 kerroksen korkeudella.
Minä keksin äkkiä: VILKUTAN kädelläni. Enhän voi huutaakaan sinne asti kaiken taustalla kuuluvan liikenteen humun ja muiden äänien yli. ”Ymmärtäkää nyt, että näin ei voi tehdä!” Mitä lapset minusta ajattelivat, kun piti heittää ensin juomapullolla ja sitten kivittää. Paha mieli oli, mutta jatkoin heiluttamista. Lapset vetävät päänsä alas, mutta hetken kuluttua katsoivat, ja heiluttivat hekin kättään. Siis tilanne oli sovittu, vai kuinka?
Minä vetäydyin. Työnsin jalat kenkiin, käänsin rollaatorin ja aloin tepsuttaa. Paha mieli tuli kyllä tästä kerrasta. Kun illalla poika soitti, kerroin ja hän ihmetteli: enkö tehnyt ilmoitusta markettiin? Vaarallistahan lasten oli olla katolla. Miten olivat sinne päässeetkin?
