SAVIRUUKKUJA

Asuin omakotitalossa, jossa oli paljon saviruukkuja. Ei siksi, että siellä olisi asunut savenvalaja, vaan asuin minä, mailmanmatkaaja, joka himoitsin saviruukkuja ja toin niitä matkoiltani aina kun mahdollista mukanani kotiin. Joka tarkoitti, että lentomatkoilla istuin jalat leväällään, ruukku jalkojen välissä, koska ruukkua ei otettu matkatavaroihin eikä kapsäkkisäilöön. Olin oppinut jo elämään tilanteen kanssa.

Kaunis syksyilta omasta ikkunasta

Koti otti vastaan aina uudet ruukut ilomielin. Vaikka oli valmiiksi jo ahdasta ja ahtaampaa aina vaan tuli, kun koti pieneni, kulkivat rakkaimmat ruukut mukana. Joitakin raaskin antaa lapsille ja lapsenlapsille, kun niitä oli kertynyt jo 24 kp

Mutta sitten aloin talviöisin kuulla pientä kihinäpuhetta. Jo oli kummaa kuultavaa, kun en tietenkään uskonut ruukkujen puhuvan, vaan niipä ne vaan tekivät. Alkoivat hiljaisina öinä kihistä ja puhista toistensa kansssa. Mutta tajusin pian, että normaali ihminen ei niitä puhinoita kuullut, ainoastaan ruukkujen rakastajat.– Oli parhaillaan alkukesän valoisat yöt, jota ruukutkin ihmettelivät. Ne olivat syntyneet maissa, missä oli sysipimeät yöt. Vain tähdet tuikkivat. Tähdet ovatkin ystävällisiä ja loistavat koko pallolle joka nurkkaan.

• Hei, huomenna lähdetään sitten koko troikka kevätretkelle! Kun emäntä on nukahtanut hivutetaan peput penkeiltä ja hyllyiltä alas ja hinaudutaan ulos taka-ovesta. Päästään suoraan takapihan nurmikolle.
• Äiti, päästäänkö mekin mukaan? kysyivät pikkuruukut kreetalaiselta Äiti Pullealta.
• Tietysti. Kaikki kerrassaan, sinäkin Ateenan pronssiruukku! Äiti Pullea sanoi tahallaan aina näin, koska se kadehti kaunista ihanin jumalakuvin ympärikullattua pöytäruukkua, jonka emäntä oli hankkinut Ateenasta. Sen kullatussa kyljessä taistelivat Ateenan jumalat, tappoivat leijonia ja käärmeitä, tai käyskentelivät ihanat neitoset tai jumalattaret kuin Athene.
• Aurinko nosti vasta kultaviiruja ilmaan, jossa heilahteli lukkien verkkoja ja tuoksui voimakas nurmikko ja jumalainen azalea. Afrikan vanha vesiruukku kaipasi aina vaan mustaa olkapäätä ja hienhajua. Se kiirehti johtoon ja katosi ensimmäisenä pihan heinikköön.
• Pääsemme suoraan takaovesta takapihan nurmikkometsään. Jos joku haluaa, voi pitää pienet kesäjuhlat, mutta ilman alkoholia tietysti.
• Nuo pullot ovat pysyvästi hiprakassa, kun ovat täynnä omaa katajanmarjaviinaa. Saksanmaalta ja Belgiasta emäntä osti esteettiset savipullot. Kyllä minä tiedän, kun kuulen itse sen kertovan vieraille. Kun se ei itse juo pois viinoja, lipittäähän puteli niitä itsekseenkin. Näkeehän sen taas, miten on heiluvassa kunnossa. Tuolla jo makaa ja kaverit saavaat huolehtia. Onneksi asuvat eteisen hyllyllä.
• Katsokaas tuota meidän joukon ylpeintä ja komeinta ruukkua! Tuo korkea kaksikorvainen! Ei ole tarvinnut maalia kylkeensä, kun on kantanut niin upeita sisässään. Se kuljetti kalleinta oliivipuun öljyä, mitä Kreetalla on. Onhan niissä eroa yksikorvaisen vesiruukun kanssa…
• Näettekö ihan taaimpana kaksi valkoista hienohelmaa. Eivät olekaan meikäläisiä. Toinen korkea ja laiha, toinen matala ja leveä. Niitä kutsutaan täällä keramiikkatöiksi, vaikka ovatkin syntyneet oikeasta savesta. Kutsuvat itseään maljakoiksi. Niihin asetellaan eläviä kukkasia ja oksia – ihan muuten vain kitumaan. No onhan se hienoa, että nämä raukat pohjoisen asujatkin saavat nähdä kukkia omassa pöydässään. Eihän ne edes tiedä, miltä kukat tuoksuvat.
• Minä olen Anu Pentikin tunnettu malli, sanoo matala ja korkea huomauttaa: – Minä taas olen Aarikan aarremalja. Olen niin kaunis, että en tarvitse edes kukkia.
• Ja minä olen pian niin musta kuin kantajakin, pian 100 vuotta sitten, sanoi vanha Afrikan olkavesiruukku. Ja jatkoi: – Ihana Afrikan tyttö asui Kanarian Lanzarotella, hän oli minun emäntäni. Jos vaan tietäisitte, mitä musta tyttö hankasi olkaapäähän, ennenkuin istutti minut sinne! Ja sitten nuoli kielllään usein vesihanaa… Ja tummanruskea vesiruukku etsi aurinkoa, joka heitteli säteitään sinne ja tänne. Mutta kului jonkun aikaa, kun valoisina öinä ilmestyi musta tyttö hänen vierelleen heinikköön ja tytön paimmentama sikalauma. Kaikki, koko ruukkulauma katseli heitä typertyneenä, mutta näinpä vaan tapahtui jokaisena vaaleana kesäyönä.

• Maitokannu ja viinikannu kuuluivat edelleen tappelevan. Kauniita kumpikin, mutta niin kateellisia toisilleen. – Meitä viiniruukkuja on ollut maailma täynnä, niin paljon kuin kädet ehtivät muovailla, sanoi korkea ja kaunis viiniruukku. – Ja meitä maitokannuja niin paljon kuin lehmiä maailmassa ja vähän enemmänkin, sanoi maitokannu, joka oli ottanut kermakaatimen mukaan suojatikseen.

Ehkä kiinnostuin Qumranin löytöjen saviruukuista siksi, että isäni Arvi Tukiainen teki väitöskirjaa vastaavan työn Vanhan Testamentin eksegetiikasta ja meillä kävi kotona pappilassa arkeologi ja suomalainen tutkija ja pappi Aapeli Saarisalo. Hän oli niihin aikoihin 1940-luvun loppupuolella mukana kaivauksissa Qumranissa. Minä, n. 8-vuotias tytön rääpäle rakastuin tähän pieneen vilkkaaseen ja viisaaseen mieheen, joka puhui vain ”ihmeitä”.( Olen kirjoittanut monessa paikassa suuresta kunnioittavasta ihailustani Saarisaloon.) Luoliin kätketyistä saviruukuista löytyi nahkapaloja, joihin oli kirjoitettu Vanhan Testamentin tekstejä. Tämä asia liikutti ja liikuttaa minua syvästi vieläkin. Muistan tuoreesti isäni monia saarnan herättämiä tuntemuksia , iloa ja liikutusta, kun isä kertoi itsekin hyvin liikuttuneena näistä löydöistä, jotka todistivat Raamattua todeksi jopa tuhansien vuosien takaa. Saviruukuista kasvoi minulle, pikkutytölle lähes pyhä, ainakin hieno ja kaunis esine.

Sitten 40 vuotta myöhemmin tein suuren, kalliin ja innostavan matkan Venäjälle Krimille ja sen lähimaihin 1984. Sain elämänikäisen ystävän huonetoverin mukana. Asuin Jaltan suuressa Jalta-hotellissa. Kaikki oli mammuttimaista. Koetin sitä kestää. Kuljin Mustamerellä paljon laivalla ja kantosiipialuksellakin. Tutustuin lähinnä sikäläiseen kulttuurrin, mm. kuuluisan venäläisen kirjailijan Tsehovin kotiin ja suureen kolhoosiin ja sen työntekijän oloihin. Kolhoosikokemus ei ollut minulle miellyttävä. Illallinen olikin aika kokemus kaikkineen. Joka puolentoistametrin päähän pitkiä pöytiä asetettiin votkapulloja, jotka tyhjenivät uskomattoman pian ja kun pullo oli tyhjä, sen paikalle tuli salamana täysi pullo. Venäläiset isännät kertoilivat kolhoosista ja pian oli yleinen äheltäminen minulle liikaa. Häivyin kenenkään huomaamatta eteiseen, (kun ulos en päässytkään. Muuten: miksi?) – Yritin yksikseni selvitä suuresta Jaltasta, mutta monissa kohdin en pärjännyt, piti luovuttaa. Kaikki, kun oli suurta, olivat ruukutkin hotellin suuressa puistossa, jossa eksyin sielläkin (minä vanha partiolainen!).

Olin nähnyt ohikulkiessani hotellin puistossa kaukaa ison ruukunnäköisen esineen. Lähdin etsimään saamulla. Puisto oli valtava ja minä olin taas eksyä, mutta vihdoin löysin nurmikkoalueen, jolla oli todella jättiläisruukkuja. Korkeimmat olivat minuakin suurempia. Koetin venyä niiden korkeuteen, mutta jäin alakynteen. Istuin penkillä ja katselin niitä.

Mikä niiden lumo onkaan? Mitä tarkoittaa tehdä suuri ruukku vain katsottavaksi. Siis ottaa se vain katsottavaksi eli taide-esineeksi. Kyllä esineellä siilloin täytyy olla joku merkitys. Ainakin jotain esteettisiä arvoja. Ei taloudessa tarvittava käyttöesine tai säilytysesine yksinään innosta ketään ihailemaan ja tekemään siitä taideteosta. Jotain muuta… taianomaista tarvitaan.

Ja sitten se henkilö, joka näitä telkee. Savitaiteilija, muotoilija, ruukuntekijä, savenvalaja. Miten häntä onkin nimitetty, osaaja hän on ollut. Hän on nostanut esiin maamöykystä hengen, joka mahdollistaa ja antaa iloa ihmisen tärkeisiin elämäntilanteisiin, hän on muovannut käsillään kuolleesta elävää ja puhaltanut – kuin jumala ikään, maan kukkimaan.

Minä kohtasin nyt ensi kertaa SAVIRUUKUN. Tästä ensimmäisestä saviruukkujen kohtaamisesta alkoi pitkä sarja, joka taitaa loppua vasta samalla kuin minä itsekin. – Alla kuvassa on suuri joukko saviruukkuja, jotka ovat tietämäni mukaan koottu kaivauksilta, joista seuraavaksi kerron. Tällaisissa saviruukuissa säilyttetiin hyvin paljon taloudessa tarvittavia ruoka-aineita. Ne olivat myös usein ruokajuomana käytetyn viinin säilytysastioita, sekä erilaisten öljyjen, kuten oliiviöljy. Myös kallita mahla- ja hunajatuotteita säilytettiin ruukuissa.

Olin taas kerran kesälomalla Kreikassa. Olin taivaltamassa Santorin tulivuoren seinämää alas eli minolaisen ajan (esihellenistisen) esiinkaivettua Akrotiri kaupungin sisäänkäynnillä. Kaupunki oli ennen Santorinin tulivuoren suurta purkausta 1627-1600 eKr. ollut merkittävä esihellenistinen kauppa- ja kulttuurikeskus. 1960-luvulta asti oli tehty kaivauksia – monin vastaoinkäymisinkin, kaivaukset edistyvät ja esillä oli silloin jo n. 10 000 neliömetriä Akrotiria. Kaupunki peittyi purkauksessa tuhkaan, ja nyt sen alta nousee pitkälle kehittynyt kaupunki, jossa on mm. viemäröinti ja sisäkäymälät. Kaupunki jakautuu moniin osiin ja suuriin rakennuksiin. Silloin 1990-luvulla olivat suuret löydöt vasta edessäpäin.

Ostin kuitenkin myöhemmin jostakin Kreetan taideliikkeestä aidon munatempera freskomaalausjäljennöksen ”Kalastajapoika”, joka on tehty tarkkaan jäljennöksenä Akrotirilta löytyneistä upeista seinämaalauksista n. 1600 v ennen Kristuksen syntymää. Olen tästä ostoksestani ylpeä. Freskossa poika kannattelee käsissään kalasaaliita.

T

Tämä kaikin puolin jännittävä kokemus avattiin samana päivänä ensi kertaa turisteille, senjälkeen kun oli tehty uusia kaivauksia ja löytöjä. Minun kanssani sattui nousemaan ylös yhtäaikaa ikäiseni pariskunta ja aloimme jutella. He sattuivat olemaan Suomesta ja Turusta ja lapseni Yliopiston eli Turun Yliopiston geologian professori. Kun hän kuuli pojastani, tulikin yllätyspaukku: ”Kaikkein lahjakkain opiskelijoistani on teidän poikanne ”Ilari!” Sen hienon tiedon olen toki kertonut asianosaiselle. Tämän kerron esimakuna sille näylle, mikä meitä pian kohtasi.

Kuljimme ohi suurten ruukkujen ja kaivausten, jotka menivät syvälle meren alle. Olimme seisahtuneet maanalaiseen, tuhansia vuosia vanhaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät kauniit lautahyllyt ja monet ruukut. Aivan vieressä seisoivat niin valtavat ruukut, että en ensin niitä edes mieltänyt saviruukuiksi. Niiden ympärillä oli vielä hiekkamaata kuin kaivausten jäjiltä. Ruukkujen pinta oli samanlaista kuin muiden ruukkujen, ei yhtään sen karheampaa. Huolella tehtyjä. Mutta millä tavalla? Valettu kai, mutta miten? Minä en ymmärtänyt ollenkaan.

Ruukkujen ympärillä oli joka paikassa narut: Älä Koske! Mukana tai lähellä ei ollut yhtään opasta, joka olisi nähnyt. Niinpä minä kyykistyin narujen alta alueelle ja menin koskettamaan rukkuja. Varovasti varovasti…( Olen tehnyt ennenkin näin taidenäyttelyissä. Minun on pakko saada kosketus, olen senlajin ihmisiä.) Seisoin yksin ruukkujen vieressä ja KOIN NIITÄ, NIIDEN LÄSNÄOLOA. Tunsin itsessäni savenvalajan tunteita. Samaa sielua. Luovuutta ja iloa nahdä kauneutta… luoda itsekin kauneutta. Samalla koin nöyryyttä. Jotain pientä, avutonta ja nöyrää suuremman edessä.

Vasta nyt nousi mieleeni saviruukun uskonnolinen vertaus. Kristitty voi tuntea itsensä heikoksi kuin särkyvä saviruukku. Me toteutamme sisäistä tehtäväämme, mutta koko ajan rinnalla kulkee nöyränä ajatus ja usein pelkokin: hajoanko, koska hajoan? Kestänkö minä tehtäväni loppuun? Ruukuntekijän avulla selviämme. Hän on voimakas, koska on Kaikkivaltias.

Sormenpääni hivelivät lähimmän jättiläisruukun pintaa ja tunsin hiekkapölyä sormissani. Tajusin, että tämä hiekka, tämä ruukku oli synnytetty noin 3500 vuotta sitten. Tämän ruukun pintaa olivat hivelleet kädet käsittämättömän kaukana menneisyydessä, muovanneet sen ja yhä se tässä seisoo. ”Sinä ihminen siellä kaukana olet luonut jotain lähes pysyvää, vaikka vain luulit tekeväsi jokapäiväisen säilytysastian.” Suuri Santorinin tulivuori heitti ja satoi päällesi tuhkaa tuhansia vuosia sitten. Mutta sinä nousit tuhkasta.

Taideteos seinälläni ilahduttaa, vaika se on vain jäljennös. Kun sivelin 3500 vuotta vanhan ruukun pintaa Akrotirilla, sain kuitenkin elämyksen, joka askarruttaa minua yhä vain. Se ikäänkuin kihelmöi hellävaraisesti. Ehkä minun kalamieheni toi tälle savenvalajalle kala-aterian. Ja minulla on tapahtumasata kuva ja esine!