KATSE

Yli kymmenen vuotta sitten aloin kärsiä monenlaisista vakavista oireista, pahimmat halvaannuttivat alaruumiin toiminnot, kunnes jalatkaan eivät enää liikkuneet. Oli soitettava ambulanssi. Muistan vielä, miten selitin jollekin lääkärille kovasti oirettani, kun kaikki pimeni. Minua vietiin lujaa pillit soiden toiseen sairaalaan, jossa tehtiin hätäleikkaus.

Olin sairaaloissa silloin yhteensä yli kuusi viikkoa. Tulin takaisin tähän elämään täynnä energiaa, vaikka olin silloin noin 80-vuotias. Aloin kirjoittaa tarkoituksella saada yksi suuri työ tehtyä eli elämäkerralliset muistelmat. No, todellisuudessa olen tehnyt sen jälkeen useita käsikirjoitustöitä. Tarve kirjoittaa on edelleen pakottavan suuri.

Suurenmoisen ihmetyön suoritti minulle sairaalassa silloin lääkäri, joka tutki ja leikkasi vanhaa ruotoani niin, että lähti monia kipuja ja oireita, vanhat toiminnot parantuivat ja syntyi kuin uusia toimintamalleja. Vaikka psykologian opiskeluaikoina 1950-60-luvuilla Helsingin Yliopistossa selvittelin itselleni monia fysiologian, neurologian ja aivotoimintojen hienouksia eli minulla oli pohjatietoa keskimääräistä enemmän, niin kuitenkin vasta nyt yli 50 vuotta myöhemmin aloin nähdä paljon paremmin ihmisen psykosomatiikkaa. Kaikki fyysinen tapahtuma elämässä on hidasta. Nyt vasta kymmenien vuosien päästä siis voin nähdä laajoja kaaria, oman elämäni perspektiiviä. Näkymät eivät ole aina hienoja, mutta itse prosessi on.

Kun olin jotenkin heräillyt sairaalassa pitkästä unesta, seisoi vuoteeni jalkopäässä 3-4 lääkäriä. Minulla ei ollut tyynyä, joten huononäköisenä katsoessa pitkin vatsaani jalkoihin päin, tuskin erotin henkilöiden kasvoja. En tajunnut,  kuka sanoi mitäkin. Yksi lääkäri jäi hetkeksi muiden lähdettyä, hän astui hiukan lähemmäksi ja sanoi jotain, josta tajusin, että hän oli se, joka oli minut leikannut. En osannut silloin edes kiittää.

Tietyn ajan kuluttua sain kutsun jälkitarkastukseen, jota jännitin valtavasti. Olin hyvin hermostunut ja minun täytyy puhua paljon. Hämmennyin heti lääkärin nähtyäni enkä hädissäni osannut ratkaista, miten selviän hämmennyksestäni.  Lääkäri istui kaukana pöydän takana. Minulla oli paljon kysyttävää vielä itse leikkauksestakin. Lääkäri näytti suuren kuvan näytölle koko kehostani ja selitti sen avulla, miten ruuvit ja titaanilevy selässä antoivat minulle  uuden mahdollisuuden. Tilanne antoi minulle myös aikaa katsella lääkäriä. Jälkeenpäin tajusin, että olinkin vain katsellut häntä enkä kuunnellut.

Nyt on siis kulunut lähes 10 vuotta kaikesta kertomastani, kunnes olin taas hänen vastaanotollaan odottelemassa. Nyt en ollut omasta mielestäni kovinkaan sairas, olin fysiatrin lähetteellä. Olin vain vaikeasti liikkuva vanhus.  Olin taas jännittynyt: en halunnut menettää nyt mitään lääkärin sanoista ja antamasta tiedosta.

Lääkärillä oli nyt sihteeri, joka istui kauempana, minun selkäni takana. Istuin lääkärin pöydän toiselle puolelle, noin 1,5 m lääkäristä. Nykyään, kun ei enää kätellä, täytyy joskus jotenkin ponnistella ja yrittää saada psyykkinen kontakti, kun on vaikeaa puhua pölkylle, jota lääkärikin voi olla. Mutta ei tämä lääkäri.

Kun olin istunut, luulin hänen aloittavan kyselyn vaivoista. Istuin siis hiljaa odottamaan. Istuin ja katsoin. KATSOIN. Ja edelleen KATSOIN. Katsoin edessäni istuvan miehen kasvoja.

Minussa tapahtui jotain outoa. Olin kuin jonkinlaisessa meditatiivisessa tilassa, jossa ei tarvittu sanoja. Edessäni elivät vain ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, osaa ottavat, rauhalliset, viisaan ja voimakkaan ihmisen kasvot. Silmissä näkyi lämpöä ja ymmärrystä, viisautta ja päättäväisyyttä, mutta myös tutkijan odotusta. Suun ympärille olivat murhe ja joku suru piirtäneet kauniita vakoja. Minä katsoin ohimoita, joilta valui pitkä tukka alas kaulalle ja minusta tuntui ylivoimaiselta enää jatkaa näkemistä.

Kuinka kauan tähän meni aikaa, en osaa sanoa. Yhtä hyvin puoli minuuttia kuin pari. Jälkeenpäin olen tuntenut itseni noloksi aiheuttamalla tällaisen tilanteen. Olihan lääkärin ollut pakko nähdä, miten silmäni kulkivat. Mutta tiedän, että en tehnyt sitä tahallani, se syntyi siinä hetkessä. Mutta muistan katsoneeni hyvin tarkkaan joitakin kasvojen mittasuhteita, koska tiesin, että piirtäisin näitä kasvoja jälkeenpäin. Niin kuin teinkin. Otin ne ikäänkuin omakseni. Eli tapahtui taas kerran, että eideettinen kykyni muistaa ja piirtää toimi. Minä itse en voinut sitä aikaansaada sen paremmin kuin estääkään.

Lääkäri sanoi jotain. Huojennuin. Tutkimus alkoi. Nousin seisomaan aivan hänen eteensä. Lääkäri käski minun ottaa hänen käsistään tukea, koska en pysynyt pystyssä yhdellä jalalla. Nopeasti minussa kulki häivähdys, että en haluisi koskea häntä, mutta tein kuitenkin ohjeen mukaan. Lääkärin käsi ei ollut suuri miehen koura. Se oli melkein kuin omani, mutta varma ja lempeä otteinen.

Minulla oli jälkeenpäin tunne, että olin estänyt lääkäriä jotenkin hänen työssään katsomalla niin kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan. Oikeastaan siis KATSELIN nolon tarkkaan toista ihmistä. Siihen meillä ei pitäisi olla oikeutta. (Pyytäisinkö anteeksi, jos se olisi mahdollista, en tiedä kuitenkaan.)

En osaa sanoa, olenko katsonut samalla lailla muotokuvamallejani, kun olen ollut niin äärimmäisen nopea tekijä. Kun normaalisti muotokuvaa tehdään viikkokausia, ja minä tein viikonvaihteessa kaksi päivää. Muistan kuitenkin kykyni ”ottaa haltuun kasvot” – niin kuin itsekseni sanoin. Joku harva tiesi eideettisyydestäni. Nyt  tässä kertomassani tilanteessa ilmiö ei ollut ainakaan puhtaasti eideettinen. Eideettiseen muistamiseen ei liity välttämättä mitään tunteita sen kummemmin. Tämä kasvojen katselu oli taas voimakkaasti emotiota. Se on lähellä lumoutumista.

Olen kokenut tämän saman ilmiön ennen elämässäni kahteen kertaan. Toisen kohteena oli mies ja toisen nainen. Heistä tulivat rakastettuni ja läheinen ystävä.

Eilen illalla tuli televisiosta italialainen elokuva, jossa nuori, jossain määrin samannäköinenkin mies jähmettyi äkkiä paikoilleen ja katsoi, vain katsoi… Hän  katsoi toista henkilöä juuri niin kuin minäkin olin tehnyt. Filmi oli tehty hyvin, äärimmäisen hyvin. Katsoessani sain tunteen, että minun täytyy kirjoittaa omasta kokemuksestani näin. Ja nyt se on tehty.