VANHUS

VANHENEMINEN ON LUOPUMISTA VÄHITELLEN KAIKESTA.

Istun suuren yhdeksän-runkoisen pajupuun alla. Kaikki rungot haarautuvat samasta alku-emärungosta. En ole ennen tällaista nähnyt, vaikka hyvin yleistä onkin, että samasta juurakosta lähtee monia pajupuita. Tämä ympäri mitaten varmaan yli kaksi- metrinen runko nosti mieleen heti meidän kuusihaaraisen perheen ja alkurungon eli isän ja äidin suvut. Ja oman käsikirjoitukseni: PUUT JUURISTAAN. Näin elämä etenee ja kasvaa. Yhdestä lähdetään ja vuosien, jopa satojen vuosien kuluttua siitä yhdestä kasvaakin metsä.

Kun oli lapsi ja nuori ihminen, en osannut ajatellakaan, mitä on vanhuus omalla kohdallani. Minä ja vanhus olimme aivan kuin eri olennot.

Muistan lapsuuteni vanhuksia vain joitakin tarkasti. Arvelen, että heitä oli monessakin talossa, mutta aina omissa tiloissaan tai oloissaan. He olivat hiljaa, ainakin meidän pappilan lasten nähden. Mutta yhden vanhuksen muistan ja hänen nimensäkin vielä joitakn vuosia sitten. Hän oli pienikokoinen ja suoraryhtinen mummukka, joka käveli sipsutellen portista pihaan kädet selän takana. Vasta hänen tultuaan pihaan näki, että hänellä oli kassi selän takana. Hän piti sitä hauskasti käsissään heilutellen, kun asteli yli pihan. Silloin kun minä satuin olemaan ulkona, juoksin katsomaan: lempikassiani. Se oli kauniisti tehty pienistä erivärisistä nahkapaloista. Siis oikeastaan kuin nykymuotia tai sitä aikaa, kun kahvipusseistakin tehtiin palakasseja ja koreja. Mummo kulki pihan yli ja meni kanslian ovesta tietenkin. Hänellä oli asiaa kirkkoherralle tai virastoon. Odotin pihassa hänen paluutaan, että sain taas ihailla ihmeellistä kassia. Kassi oli oikeastaan suurempikokoinen käsilaukku, jota mummolla ei varmaan muuta ollutkaan. – Jälkeenpäin on harmittanut, että en jutellut mummon kanssa. Olin siihen liian arka. Minusta tämä mummo oli luova, sen lisäksi hänessä oli jotakin rohkeutta olemuksessaan.

Vanhuus tuotullessaan usein monenlaista arkuutta: fyysistä, joka on luonnollista, kun omat kyvyt eivät riitä suojoutumaan, ja psyykkistä, jota ei minun mielestäni tarvitsisi olla.

On päinvastoinkin: vanhuus tuo tullessaan rohkeutta. Se on rohkeutta tuoda esiin omia mielipiteitään ja kannanottojaan, ottaa osaa keskuteluihin ja esiintymiseen. Iän myötä myös – ehkä enemmän – todella oma varmuus kasvaa.

VANHUUDEN PAKOLLISIA ONGELMAKENTTIÄ

1. Tajuaa, mikä ja millainen minä olen? Miten oma osaamiseni, koulutukseni ja sivustystaustani ovat minua muokanneet? Olenko sijoittunut elämässä omaan koulutustasooni vai olenko alempana tasoani? Olenko pärjännyt ammatillisesti? Olenko edennyt ohjeistuksen mukaan? Olenko pitänyt puoliani työsuhteissa työtovereiden kanssa toimiessani? Olenko ollut hyvä esimies, jos siinä asemassa olin? Uskaltauduinko mukaan oikeassa suhteessa osaamiseeni?
2. Toinen tai omasta mielestäni ensimmäinen on oma perhe- ja parisuhteeni. Tähän liittyvät luonnollisesti kaikki seksuaalisuuteeni kuuluvat kysymykset. Miten olen elämässä hoitanut tämän olennaisen puolen ihmisenä olemisesta? Jos avioliitossani oli uskottomuutta kumman puolin vaan, se antaa aihetta loputtomaan kyselyyn Minä paljon parisuhdetyötä tehneenä usallan sanoa, että vain hetkellisen uskottomuustapauksen kohdalla ei tarvita keskusteluapua. Keskustelu- ja parisuhdeterapiaa voi saada monilta tahoilta, jos sitä itse haluaa. – Onko parisuhteeni minua tyydyttävä/elänkö onnellista perhe-elämää kaikkineen: lasten ja puolison kanssa? Kärsinkö suhteessa jostakin, jota en voi korjata? Olenko liian kiltti ja alistun aina toisen mielipiteeseen ja vaatimukseen? Eikö minulla ole kykyä/halua/uskoa korjata väärää toimintamallia? Jne. Huomaat, että kysymykset ovat loputtomat hyvässäkin suhteessa.
3. Mitkä ovat suhteeni lähisukuun? Kuinka vaikeat ne voivatkaan olla, jos lähisuvussa (isä, äiti, sisarukset) eletään monisyisten ongelmien keskellä? Näissä asioissa on useimmiten hyvä lähteä etsimään ongelmiinsa keskusteluapua. Pelkkä asiasta – oikeilla nimillä – keskustelu jo voi selkeyttää ja auttaa. – Uusi tulokas suvussa saa kohtuuttomat määrät taakkaa ja ongelmien vyyhtejä, kun ei ole asioista ollenkaan perillä ja on ”puhdas alue vallata” omalle puolelle.
4. Suhteeni uskoon ja Jumalaan tulee esille viimeistään vanhana. Tämä on oma alueensa, mutta kun se nivoutuu arkipäivään, sitä ei luonnollisesti voi eristää elämänmenostamme. Teologisten kysymysten liittyminen vanhuuteen on niin laaja ja suuri osa elämäämme, että sen käsittelyyn ovat parhaita teologisen koulutuksen saaneet.
5. Oman kuoleman kohtaaminen on useimmiten vaikea asia. Siitä keskustelukin toisen kanssa on vaikeaa. Tämän ”perimmäisen kysymyksen” pohtiminen on altistumista kivulle. Se on paljon tietoista heittäytymistä ”kohtalon”/ uskovalle ihmiselle: Jumalan huomaan kaikkine päivineni.
6. Monella muullakin tavoin alamme kysellä itseltämme. Alamme tutkailla vaativasti sitä enemmän, mitä vaativampi itsetunto meillä on. Myös omantuntomme herkkyys vaikuttaa tietysti ajatuskulkuihimme.

Omantunnonherkkä ihminen pyrkii tekemään ja käyttäytymään oikein myös vanhana. Ei ikä vie aitoa omantunnonherkkyyttä, tuskin laskeekaan sitä. Arvelisin omasta kokemuksesta, että vanhana saattavat omat vanhat syyllisyydet nousta uudelleen mieleen.

Vanhuus on on integraatiota, koetun elämän suurten kaarien eli elämänkohtaloiden ja meidän reaktioittemme yhteen solmiutumista. Olemme – upeasti sanottuna- kuin jumalolentoja suurten asiayhteyksien näkemisessä. Olen itsekin sen havainnut omissa ajatus- ja muistiyhteyksissä. Kun nyt nousee sitä ja sitä, niitä tekoja ja näitä, joita teki silloin eikä näe niitä nyt oikeiksi, tulee tietysti hyvin huono olo, ehkä SYYLLINEN suurin kirjaimin. Osaa selitellä kyllä tekojaan, sovitella siihen aikaan sopivaksi, mutta tietää sisimmässään, että teki väärin. Syyllisyys alkaa painaa. Syyllisyys murtaa mieltä, aiheuttaa monta mielialan häiriötä.Näinhän syyllisyys aina tekee, kun sen omii ja tunnistaa.Vanhan ihmisen herkkä mieli voi joutua niin suuren taakan ja ristiriidan alle, että se murtuu ilman apua.

Kaikilla meillä vanhoilla ei ole samaa kykyä ja taitoa/tietojakaan käsitellä näitä vaikeita psyyken prosesseja, mutta ihmiselle on luotu tarpeelliset edellytykset omien tuntemustemme hoitamiseen. Joskus vanhuksen on kuitenkin tuotava esille oman avun tarpeensa. Oman syyllisyyden taakasta selviäminen voi olla yksi niistä elämäntilanteista, joihin tarvitsemme ulkopuolisen ihmisen silmää ja tietoa. Jos lähtee selvittelyjen ammattiavun piiriin, on riemu päästä taakoistaan.

Vanha ihminen on iloinen muistelija, silloin kun kognitiivinen elämä toimii normaaliin eli hitaaseen toimintakyvyn vähenemisen malliin. Aistit huonontuvat eri tahtia ja kuin ontuen. Kuulo oikkuilee, samoin näkö. Kaihikin taas kasvaa silmiin uudestaan, kuulolaitteet pitää vaihtaa tehokkaampiin. Seurusteluvoimat ohentuvat niin, että lastenlastenkaan kanssa ei jaksa kuin ennen. Ruoasta nauttiminen häviää sekin. Rauha ja lepo vetävät puoleensa. Mutta niiden väleihin mahtuu iloinen ja selkeästi tyytyväinen vanhus, jonka vanhojen asioiden muisti saattaa olla uskomaton. Itsestäni tiedän, että vanhus saattaa kmuistaa tarkkoja tapahtumia jopa yli 80 vuoden takaa. Vaikka tämän hetken asioissa hän unohtaa silmälasinsa aina jonnekin (sitten löytää ne kaulastaan roikkumasta).

Lyhytkestoisen muistin osuus aivokuoressa alkaa olla täysi, uutta tietoa ei mahdu. Sekin mitta on täysi. Jos saa hoidettua kaikki sairautensa kivuttomiin pisteisiin ja pärjää niiden kanssa, alkaa tai jatkuu fyysinen eli kehollinen kuihtuminen. Toimintakyvyt ja liikunta tyrehtyvät ja kuihtuvat loppua kohti. Kun tiedollisella ja ennen kaikkea tunnetasolla tämän ymmärtää ja hyväksyy, voi olla vain pitkien kaarien ja suurten näköaojen katselija.

Nykyaika ei vielä tiedä, mitä kaikkea vanha vanhus itsessään vasta nyt kantaa! Kun tämän elämän ja hetken rasitus ja tuska ovat sivussa, vapautuu ihmisessä suurta energiaa eli päätään nostaa SUURI VIISAUS. Olen sanonut, että se on yhtäkuin katsoa sisäänpäin ja taaksepäin yhtä paljon kuin eteenpäin. Tähän viisauteen kuuluu olla tietyissä asioissa hiljaa, mutta joissakin kertoa, mitä näkee.

Kuvat puuttuvat vielä…