Kyllikki TukiainenSuuri kohtaaminen ja mitä ajatusprosesseja se saikaan liikkeelle!
”Tämä tarina on ihmeellisin kohtaaminen, mitä koko minun elämässäni on ollut. Ja nyt jo uskallan sanoa, että enää ei myöskään tule tämän veroista.
Olin tavanomaisella talvilomamatkallani, nyt Kanarian saarilla, Gran Canarian Moganin pikkukylässä v.1992. ( Parinkymmenen vuoden aikana kävin talvilomalla Kanarian kaikilla saarilla, eräillä moneen kertaan – paitsi en el Hierolla.) Asuin hotellissa nimeltä Taurito Playa. Hotelli oli Kairon Sheratonin jälkeen suurin hotelli, missä olin ollut. Sen muodosti kaksi hyvin suurta, kaltevasti vuoren rinnettä nousevaa rakennusta, jotka olivat valtavan uima-allaspuiston kummankin puolen Lago Tauriton eli härkien rannalla. Hotellia myytiin pääasiassa saksankielisiin ja englanninkielisiin maihin, vain se kerta kokeeksi Suomeen. Tällä matkalla oli tyytyminen tavallista enemmän suomalaisiin, koska Kanarian matkoilla ei voi liikkua itsekseen maita ja meriä samoin kuin muualla Euroopassa, erityisesti Kreikassa. Harmittelin asiaa, koska halusin matkoillani aina kartuttaa tai ylläpitää huonoa englannin kielitaitoani ja muinoista hyvää saksankielen taitoani.”
”En muista enää, millä hetkellä huomasin vastapäätä minua, omassa samanlaisessa pikkupöydässä noin neljän metrin päässä istuvan ikäiseni länsimaisen miehen. Mies sulautui maanläheisissä väreissään ja vaatimattomuudessaan niin täysin hämärän teltan tunnelmaan, että ellei hänen olemuksensa olisi ollut niin voimakkaasti säteilevä, en olisi pelkän visuaalisen kykyni varassa välttämättä häntä edes huomannut.
Näin heti jotain sellaista, mitä en koskaan eläissäni ollut vielä nähnyt. Miehestä säteili, tuntui aivan fyysisesti, kirkkautta, voimaa, viisautta ja lämpöä – paljon jotain hyvää, mitä en osannut selittää ollenkaan. Mies ei ollut missään suhteessa huomiota herättävä, ei komea eikä ehkä erityisen miehekäskään. Mutta minä lumouduin ensimmäisestä silmänräpäyksestä kuin eräänlaisessa shokissa.
Muistan kyllä, että tästä huolimatta pystyin hillitsemään itseni ja säätelemään katsomistani. Tilasin ruoan – oli vain menu-lista-ruokia. Katsoin miestä niin salaa ja varovasti kuin suinkin. Osaan kyllä katsoa tuijottamatta. Mitä enemmän katsoin, sitä enemmän hän vaikutti minuun. En muista, että milloinkaan elämäni aikana tätä ennen olisin kokenut tällaista. Mies ei vaikuttanut minuun nimenomaan miehenä, vaan ihmisenä. Ihmisenä, joka oli minulle jotakin äärimmäisen kiehtovaa, jotakin, jota en pystynyt ymmärtämään.
Mies istui mielestäni ajatuksiinsa vaipuneena, ei kuitenkaan pää alaspäin. Hän näytti siltä kuin hänkin olisi kuunnellut aaltojen kohinaa. Hänellä oli pöydällä muistilehtiön tapainen, johon hän kirjoitti lyhyesti jonkun kerran.
Miehen kasvot olivat säännöllisen kaunispiirteiset ja äärimmäisen herkät. Kasvoista näkyi kolmantena heti voima, sitten suuri viisaus. Tukka oli kihartuva, hyvin tumma, mutta harmaantuva, kauniisti leikattu. Nenä ei ollut pieni, ei suurikaan, suora, mutta ei kyömy. Suu ja leuka olivat hyvin miehekkäät ja kauniit. Suussa nimenomaan oli suurta herkkyyttä ja sen ohessa voimaa, jotka ovat näin kauniisti yhdistyneenä miehessä harvinaisia. Silmät olivat tummat, mutta eivät itämaiset. Iho oli eurooppalaisen vaalea, ehkä ei ollenkaan ruskettunut. Auringon palvoja hän ei ainakaan siis ollut.
Miehen päällä oli kauniisti leikattu kevyt puolitakki jotain tweedtyyppistä kangasta. Takin väri oli joko harmahtava tai ruskeansävyinen, joka tapauksessa väri, joka sointui hänessä kaikkeen eikä pistänyt silmään. Paita oli jotain tummaa murrettua väriä, mutta ei musta, ilman solmiota. Takin käänteessä oli vasemmalla jokin pieni rintamerkki, ehkä kala. Kaiken tämän pukeutumisen huomasin vasta vähitellen, kun aloin jotenkin päästä itseni kanssa tasapainoon.
Ja kädet! – Ne katson aina kaikissa ihmisissä myös heti. – Nämä kädet eivät juuri olleet tehneet fyysistä työtä. Hoikat kauniit sormet, siistit kynnet, kapeat kämmenet ja ohuet ranteet. Nämä kädet pitivät kynää käsissään tai näpyttelivät tietokonetta, ajattelin heti. Tai pensseliäkö? Ei, ei sitä, mutta ehkä tahtipuikkoa. Niin – sitä ehkä joskus. Mutta kapellimestari hän ei ollut ammatiltaan. (Kapellimestarit ovat olemukseltaan ja liikehdinnältään astetta vilkkaampia ja taitavat pitää tässä iässä tunnusmerkkinään hauskasti liehuvia hiuksia .) Sormet soittivat kyllä jotakin instrumenttia – sen näki kasvoista. Hän osasi soittaa pianoa ja ehkä viuluakin, mutta ei hän pianistikaan ammatiltaan ollut.
Niin. Heti oli alkanut tämä pakonomainen ”taitoni” raksuttaa eli arviointi tästä ihmisestä: kuka sinä olet? mitä sinä teet? millainen ihminen sinä olet? Ja tässä tapauksessa arviointini oli joiltakin osin hyvin helppoa. Näin heti ”varmuudella”, että mies eli laaja-alaisesti kulttuurin alueella. Hänen oli pakko olla, koska tämän näköiseksi ei ihminen kehity yksipuolisella elämällä. Hän ei ollut pelkästään kirjailija, jota hän todennäköisesti täytyi myös oli. Hän kirjoitti runojakin – joskus. Mutta runoilijakaan hän ei ollut ammatiltaan. Eikä mikään romaanikirjailija ainakaan. Eikä pelkästään kirjallisuusarvostelijakaan. Hän oli jotain paljon muutakin. Mitä kaikkea? Entä lääkäri… ei. Heissä ei ole karismaa. Taidemaalari hän ei missään tapauksessa ollut. He eivät ole olemukseltaan näin tyylikkäitä ja hienostuneita, he sekoittelevat tyylejä ja värejä aivan kuin eivät olisi juuri näiden käytön ammattilaisia. Lisäksi he antavat usein itsestään suttuisen tai jopa rähjäisen vaikutelman, tukkakin on lähes aina rasvainen ja hoitamaton. ( Olen usein miettinyt, mikä vimma tai kunnia-asia heidät panee julistamaan poikkeavalla pukeutumisellaan maailmalle: – Katsokaa nyt, minä olen taiteilija, kun minulla on peppi-pitkätosssukat ja rasvainen letti!) Joku arkkitehti hän saattaisi olla, mutta: ei, tämän miehen herkkyys ei ollut arkkitehtien kovaotsaisuutta ja itseriittoisuutta. Tässä miehessä oli varmuutta, mutta ei itseriittoisuutta eikä vähimmässäkään määrin minkäänlaista kovuutta.
Hän saattoi olla uskovakin, nimenomaan kristitty. Miehessä näkyi nöyryys ja hiljaisuus oudosti kaikin tavoin, samoin jonkinlainen syvähenkisyys. Hän harrasti luultavasti filosofiaa. Hän oli pitkän sivistyksen ja kulttuurin kasvatti – sitä juuri. Olin mielestäni asiasta aika varma. Mutta mistä maasta, minkälaisesta sivistyksestä?
Kuulin hänen puhuvan tarjoilijalle englantia kauniisti, rauhallisesti ja hiljaa. Mies ei ollut kuitenkaan englantilainen, ei voinut olla. Minä en ole ikinä tavannut englantilaista miestä, jossa ei ole häivähdys jotain näkyvää itseriittoisuutta. Eikä miehen luusto ollut englantilainen. Pohjoismaalainen hän ei varmasti ollut. Mies ei ollut myöskään saksalainen, ei mistään muustakaan Keski-Euroopan maasta. Ehkä hän olisi voinut asua Ranskassa, mutta minusta tuntui, että silloin olisin pienessä Euroopassa jo nähnyt tai kuullut joskus jotain tästä miehestä. Italialaista tai espanjalaista verta hänessä ei ollut ollenkaan, eikä balkanilaista. Venäjältä hän ei missään tapauksessa ollut. Siis jääkö vain Amerikka? Katsoin ja ihmettelin. Miehessä ei ollut mitään, mitä amerikkalaisissa minun kokemuksissani oli. En saanut sopimaan miestä mihinkään maahan.”
Otin otteita käsikirjoituksestani Kohtaamisia. – Kerroin vielä lisää ajatuksiani, joita nousi yhä lisää, kun lähdin teltasta hotelliini. Mies jäi istumaan sinne. Mutta oli sattunut väkikohtauskin, joka selitti jo paljon miehen taustaa. Ohitseni liukui kuin höyhen hento olento miehen pöytään. Hän oli nainen japanilaisessa kimonossa. Kasvoja en nähnyt. Mies ja nainen keskustelivat vain hetken ja joivat lasin viiniä. Nainen lähti pois ja ensimmäisen kerran näin miehen kasvot edestä, kun hän katsoi naisen perään. Kasvot olivat sitä, mitä edestäkin, suu ja leuka vain vieläkin kauniimmat. Niissä näkyi voimakas tahto, lujuus ja rehellisyys. Mutta katseessa oli jotain kaunista ja lämmintä, kun hän katsoi poistuvaan naisen.
Seuraavana aamuna kun menin hotellin valtavaan aamiaispöytään, näin jo sisään tullessani miehen istumassa ja keskustelemassa toisen naisen kanssa. Tämä oli varmaan samaaa seuraa kuin mies. Hän oli sen näköinen kuin Lähi-idän naiset ovat, mutta vain pukeutunut eurooppalaisittain. Hänellä oli suurikokoisia, näyttäviä ja aitoja koruja. Varakkuus näkyi selkeästi, mutta ei ollut tarkoituksellista. Heidän keskusteluaan en kuullut, mutta näin naisen vilkkauden ja eloisuuden. Minusta he olivat kuin sisko ja veli.
Kun lähdin ruokasalista, kuljin läheltä, miehen selän takaa. Hetkeksi seisahduin, suljin silmäni ja kiedoin näkymättömät käteni miehen hartioiden ympärille ja lohdutin häntä. Niin. En tiedä miksi. Olen jokseenkin varma, että mies hyvin herkkänä ihmisenä oli jossain vaiheessa tuntenut itsessään minun tuntemuksiani, vaikka hän ei kertaakaan katsonutkaan(minun nähteni) minuun. Kun astuin ulos valtavaan alahalliin, joka ulottui kuin torni johonkin asti ylös, purskahdin itkuun. Muistan sen hetken tunteen. Tunsin suurta yksinäisyyttä ja henkistä köyhyyttä ja ulkopuolisuutta näiden ihmisten rinnalla.
Kului monta vuotta, muutamia vuosikymmeniäkin. Joskus muistelin tätä kohtaamista. Kerran sitten näin jonkun lehden kulttuurisivuilla artikkelin Edward Saidista. Hän se oli!Näkemäni mies silloin Gran Kanarian Taurito Playassa 1992. Artikkeli kertoi hyvin paljon Saidista ja hänen taustoistaan. (Lehti on nyt ”hyvässä tallessa”/hukassa. Yritän vain muistella oikein.)
Said oli Jerusalemissa syntynyt 1935, Kairossa kasvanut, Yhdysvalloissa opiskellut, Columbia Yliopiston professori, intellektuelli, maanpakolainen, kirjallisuuden tutkija, kirjailija, palestiinalaisten ja Lähi- idän oikeuksien ajaja. Hän kuoli leukemiaan 2003. (Tästä kasvojen omalaatuinen väri.)
Minä järkytyin n. 35 vuotta sitten tekemistäni omista huomioista ja johtopäätöksistä. En millään olisi luonnollisesti kyennyt ymmärtämään näin monipuolista lahjakkuutta, mutta se rikkaus, minkä näin ja tunsin hänen lähellään, se oli kaikkea tämän kaltaista. – Minä olin New Yorkin Columbia Yliopistossa nimenomaan kirjallisuuden tiedekunnassa vierailulla, kun Said oli siellä professorina. Miltähän olisi tuntunut nähdä hänet silloin 1979? – Sain myös tietää hänen lapsuustaustastaan, jopa valokuvistakin. Edwardilla oli pikkusisko, joka oli juuri hän, jonka näin. Edwardin koti oli varakas ja monipuolisen sivistyksen jakaja, kristitty juutalaiskoti, jossa äiti oli palestiinalainen ja isä Yhdysvalloista.
Said oli myös esteetikko ja poliitikko. Hän soitti itse pianoa. Hän perusti tunnetun orkesterinjohtaja Daniel Badenboimin kanssa akademian israelilaisten ja palestiinalaisten muusikoiden yhdessä kouluttamiseen. (Badenboimin johtamaa orkesterimusiikkia saa kuulla vieläkin.) Said tutki maanpakolaisuutta, intellektuaalisuutta ja itämaisen kulttuurin vaikutuksia mm. naisten kulttuuriin, yleensä orientalismia.
Lainasin kirjastosta Saidin teoksen Representations of the Intellectual (1994) suomennetun Ajattelevan ihmisen vastuu (2001). Luin sen. Paikoin vaikeaselkoinen teksti loi suuria kirkkaita kaaria minun mielestäni kulttuuri – ihmisen ajatteluun. Mieleeni jäi mm. , miten Said kehottaa meitä kulttuuri-ihmisiä ylittämään ammatimaiset ja usein ahtaat rajat ja ”suhtautumaan amatöörimaisella rakkaudella ympäröivän maailmamme ongelmiin”. Tässä yhteydessä muistan Helsingin Yliopiston rehtorin Edwin Linkomiehen sanat meille keltanokille tulokkaille 1957: ”Muistakaa, että teistä ei koskaan tule facci-idiootteja!”
Mitä olisi Edward Said sanonut ja tehnyt, jos hän olisi elänyt tämän hetken Lähi-idän valtavissa ongelmissa?
