Kyllikki TukiainenKertyvät hiljakseen pysäkin lähettyville. Juokseekin joku, kun pelkää myöhästyvänsä. Seisovat jokainen erikseen hiiren hiljaa, vaikka tulivat yhdessä- välillä jopa hipaisten toisiaan. Tuolla tulivat tyttö ja poika käsikikädessäkin. Sitä oli niin mukava katsella. Mutta nyt ei ole enää mukavan tuntuista. Ja sitten lastenvaunuja työntävä äiti, niitä pitkämekkoisia ja hunnuttetuja. Hänkään ei sano lapselle mitään, joka kysyy jotakin rattaissa. Seisovat kaikki erillään, lasken: kaikki yksitoista, joista kolme pariskuntaa, seisovat kuin jähmettyneinä, käsi korvalla tai vatsalla tai rinnalla. Eivät puhu sanaakaan toisilleen. Eivät edes katso toisiaan.
Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Hyvät ja hienot vaatteet on päällä. Näyttää kuin vatsatkin olis täynnä, kun kasvot on niin tyytyväisen oloiset. Mutta eivät vaan puhu mitään toisilleen.”
” Jos ne on mykkiä…
”” Ai, kaikkiko mykkiä. Joka päivä, joka tunti, koko ajanko vain mykkiä tulee tuohon pysäkille? Sitä minä en usko. Ne on muuten jollakin lailla vajaita. Ei niillä paljon kädetkään heilu tai ei ollenkaan…”
”No ei kai, kun niillä on kaikilla kädessä joku härveli. Toisessa kädessä kassi tai jotain muuta. Mutta ei ne toisiaan katso eikä tosiaan puhu toisilleen. Miks ne toljottaa vaan sitä kättään´?”
”Katso tarkkaan! Siihen härvelliin käteensä ne puhuu. Ne nauraakin sille. Varsinkin tytöt ketkuttelee, heiluttelee päätään ja suipistaa suutaan. Aika kajahtaneen näköisiä ovat. Ei ole ennen vanhaan noin käyttäydytty.”
”Mutta katso tota naista! Puhuu kuin pulputtava vesipullo ja meidän ikäinen täti, kuinka kehtaa. Kävelee käsivempain naaman edessä edes takas, kääntyykin kuin tankkilaiva, eikä katso sivuilleen. Kuinka ei kompastu, voihan jalan edessä olla mitä vain. Eikö se ymmärrä, että häyttää ihan tärähtäneeltä.”
”Ei se ymmärrä. Se ei välitä. Katsos, se näyttää, että minä nämä osaan. Nämä some konstit.”
”Kun bussi tulee koko porukka nousee siihen, mutta naamat kiinni käsihärvelissä. Bussissakin se on kädessä. Mitä, jos se on teipattu käteen?”
”Minä olen nähnyt, että kotonakin nainen seisoo ja laittaa ruokaa sama härveli koko ajan kasvojen edessä. Ja ruokapöytäänkin ne ottavat sen. Lapsillakin on se lautasen vieressä. Ja vanhemmat ei sano mitään, antaa olla. Tietysti, kun on itselläänkin. Muistatko vielä, kun kotona istuttiin pöytään ruoka siunattiin?”
”Juu tietysti. Oli muutenkin pöytätavat. Päässä ei koskaan saanut olla mitään. Ruoka siunattiin paljainpäin. Suu pyyhittiin lautasliinaan. Mutta minä olen nähnyt, että ne istuvat vessan pöntölläkin se vempain kädessä. Varmaan ei ole liian kova vatsa silloin ainakaan. Siihen tarvitaan kaksi kättä. Ajatteles, että saunaankin se vempain otetaan. Jätetään kuitenkin kai pesutilan puolelle, vai tarviiko sekin löylyä?”
”Kuinkas ne voi tehdä muita töitä? Pestä pyykkiä ja siivota? Hoitaa puutarhaa…?”
”Niinpä! Se on varmaan joku hengenpelastusvehje… joku, jota ilman ei voi hengittää. Nukkuukohan ne sen kanssa?”
”Nukkuu ne. Minä olen nähnyt, että laite pannaan tyynylle viereen.”
”Ne ei puhu enää paljoa toisilleen. Se voi olla hyväkin. Miehiä kyllä näkyy joskus ilman sitä. Ne koittavat sanoa jotain vaimoille, mutta eihän ne kuule. Jos se läpyskä joutuu hukkaan, ovat ihan pois tolaltaan. Etsitään ja koko talo vaikka puretaan…”
”Jos nyt alkaa riiteleminen vähentyä! Jos nyt koittaa rauhan aika. Kaikki ovat vain hiljaa ja kaikki asiat sujuu hyvin puhumattakin.”
”Eii voi olla niin. Ihmisen täytyy puhua. Ihmisen täytyy katsoa toista ja sanoa hänelle asioista. Ihan mitä vaan. Vaikka riidellä sitten! Ja ajatteles, kuinka pienet lapset oppivat enää puhumaan?”
” Eihän ne opikaan. Niitä opetetaan katsomaan vaan sitä härveliä ja painamaan nappuja. Näin marketissa, kun 2-vuotiaan nenän eteen työnnettiin rattaisiin semmoinen leikkivempale, etä lapsi oli hiljaa. Olihan se hiljaa ja ihastuneena pyöritti sormea ruudulla.”
”Kyllä nyt kieli ruostuu. Meidän kaunis suomenkieli. Ja kuinkas ihminen sitten enää osaa lukeakaan, jos ei edes puhu? Ne koneet kyllä puhuu. Ne puhuu kai englantia.”
”Olen kuullut niiden sanovan, että pian ei tarvitse tehdäkään juuri muuta kuin painella nappuja ja ovelle tuodaan: ruoat ja lääkkeet, tavarat ja vaatteet. Maataan vaan ja toinen härveli ahtaa pian suuhunkin. Katos oman suunsa ihmisen täytyy sentään itse liikutella. Mutta kuule, nyt me liikuteltiin sen verran, että täytyy lähteä kotiin. Ennen kuin ajetaan pois. Soitellaan ja tapaillaan taas pian!” Ja mummo polkasi pontevasti potkulaudan liikkeelle ja heilautti kättään.
”Heippa vaan! Me ei olla vajaita eikä mykkiä!” Ja sisko- mummokin polkaisi pyöränsä liikkeelle.
—————————————————————————————–
TÄMÄ ON KILPATEHTÄVÄ:
MIKÄ KAIKKI OLI TOTTA? MIKÄ MIELIKUVITUSTA? NYT VAI HUOMENNA?
Hei, en tiedä löysinkö hakemani mutta ehkä. Kesällä 2005 kävin 7-vuotiaan poikani kanssa Paraisilla Fredrika Stuganissa ja pihalla poikani siluetti leikattiin paperille. Laitoin siluetin kehyksiin ja kuva on ollut olohuoneeni paraatipaikalla siitä lähtien eli 20 vuotta. Viimeksi tänään ihmettelin miten vieras ihminen on voinut ymmärtää lapseni ulkoisen ja sisäisen niin täydellisesti vain pikaisesti katsomalla, ja sitten ilmentämään tämän ykskaks leikkaamalla kaiken siluettiin. Katselin tietysti itse lastani vuosikaudet myös sivusta päin, ja juuri tällainen hän oli, pieni nöpönenä ja pieni profiili, viaton pieni lapsi. Nyt hän on aikuinen mies mutta tuo 20v sitten leikattu kuva ilmentää edelleen hänen luonnettaan.
En aikanaan ymmärtänyt siluettileikkauksen taitavuutta, vuosien varrella ollen ymmärtänyt sen yhä paremmin. Nyt ihmettelen todella miten vieras ihminen on voinut ymmärtää lapseni hetkessä niin täysin! Jos olet se ihminen, joka siluetin teki, olisin kiitollinen tiedosta!
Hei Terhi, en voi vastata,kun en löydä mapeistani vuosilukua, milloin olin Fredrika Stuganilla.Mutta se oli samana kesänä kuin Paraisten asuntomessut. Leikkelin silhuetteja monia kymmeniä yhden viikon.-Kiitos kiittämisestä, jos se nyt minulle ollenkaan kuuluukaan!Näköisten silhuettien leikkaus on oma taitolajinsa. Vaikka olen maalannut muotokuvia työkseni, se ei ole pitkänä tappahtumana sama kuin nopea silhuettityö.Hyvässä silhuetissa on nopeasti tajuttava mallin olemus, ei vain ääriviiva.
Hienoa, jos minun työni olisi se, joka on kauan ilahduttanut. Olen parhaillaankin viikon sisällä tekemässä 77-vuotiaasta rouvasta.
Pääsiäisen iloa teille!
Kyllikki Tukiainen
Jatkoa: Minä olin vuonna 2013 Fredrika Stuganilla.
Jatkan vastaustani kommenttiisi.
MInä se olin v. 2005 siellä Fredrika Stnuganilla. Tarkistin nyt tietoni.
On hienoa kuulla näin vanhana varsinkin, että on ilahduttanut noin paljon omalla pienellä työllään. MInä tosiaan silloin leikkelin niitä silhuetteja 15 min/ henkilö, jonakin oli joskus. Sain uusia tuttavuuksiakin.
Nyt löysin mapeistani pienen lehtileikkeenkin asiasta, Paraisten lehdestä. Koetan saada sen jotenkin sinulle tähän liittetyä. Mutta ei taida onnistua.
Kiva oli kuitenkin vaihtaa mielipiteitä.
Oikein onnistunutta ja iloista kesää sinulle ja tälle silloiselle pikkupojalle!
Vanha Kyllikki-mummo