Kyllikki Tukiainen
Kuva kaksosista intenetistä. Mikä kauneus ja suloisuus!
Mutta tarkkasilmäinen kyllä huomaa, että ”viaton” ilme on saatu tarkoituksella kasvoihin. Nämä suloiset pikkutytöt ovat jo vuosia poseeranneet kameralle. He osaavat pyydettäessä ottaa viattoman ilmeen, raottaa suutaan ja katsoa kohti kameraa. Tiedän tämän siksi, että katselin heidän kuviaan netistä. Tähän voi tietysti jatkaa, että: mitäs sitten, ovat kuitenkin kauniita ja viattomia pikkutyttöjä! Eivät kaikki pikkutytöt ole näin suloisia ja kauniita. Se on totta. Ei jokaisella pikkulapsella ole näin ihania silmiä, mutta kyllä herkkyyttä ja suloisuutta voi rumemmallakin lapsella olla. Kun katsot tarkkaan, näet tyttöjen tukan laitetun keinotekoisesti taipumaan muodin mukaan. Valokuvaaja ja ainakin valaistuksesta vastaava ovat olleet taitavia.
Minä olen kirjoittanut jo blogieni alkupuolella, miten aina katson ihmisiä. Olen katsonut ehkä lapsesta asti tarkkaillen heidän reaktioitaan. Lapsena etsin jotain heistä. Luulen niin. Mutta nyt en etsi, vaan katson todetakseni jotain. Katson kuka hän on, mitä hän tekee, mikä mahtaa olla hänen ammattinsa? Kuinka hän käyttäytyy, miten hän puhuu ja kohtelee muita? Onko hänessä sivistystä? Mikä hänen koulutustasonsa mahtaa olla? Elääkö hän perheessä vai yksin? Miltä hän näyttää, luonnolliselta vai ”laitetulta”? Onko hän sinut itsensä kanssa, onko hänen käytöksensä luonnollista ja normaalia? Onko hän estynyt ja ahdistunut, pelokas tai välttelevä? Peittääkö hän jotain vai onko hän avoin? Ja usein ensimmäisenä – kuvakohteesta riippuen: minkämaalainen hän on, mihin uskontokuntaan hän kuuluu, mitä kieltä hän puhuu?
Tämä pikkuinen tuskin vielä paljon ohjeista ymmärtää
Vierasta ihmistähän meillä on aina vähänväliä mahdollista tarkkailla. Kun seisomme bussipysäkillä, istumme bussissa, junassa tai autossa, kun oikeastaan odottelemme melkein missä tahansa ihmisjoukossa, tai olemme muiden joukossa jossakin ohjelmatilaisuudessa, voimme myös katsella ympärillemme. En tarkoita moraalista tai muutakaan toisen arvioimista. Toisen ihmisen arvioimisen tielle ei kannata lähteä.
Ihmiskasvot ovat kiinnostaneet minua pikkulapsesta asti. Näen niitä, myös joskus eläinhahmoja melkein missä vain materiaalissa. Kun istun vessan pöntöllä, näen hyvin mielenkiintoisia ihmiskasvoja vaaleassa laattalattiassa. Näen niitä maton kuvioissa, jopa räsymatossa. Joskus, kun suljen silmät ja olen väsynyt tai rasittunut, tulevat ihmiskasvot suljettujen silmienikin taakse.Tämä ilmiö on nimeltään pareidolia. Se ei ole sairautta, vaan enemmänkin synnynnäinen kyky.
Ehkä siinä on samaa kuin eideettisessäkin ilmiössä, jossa voi nähdä kasvot kauan jälkeenpäinkin, kun toinen on jo pois. Näin minä olen maalannut suurimman osan muotokuvista. Saatan nähdä kasvot edessäni niinkuin henkilö olisi vielä siinä edessäni mallina. Tämä kyky on mahtava ilmiö, ollut ainakin minulle. Mutta aina se ei toimi ollenkaan, tai vain osittain. Sitä ei saa omalla tahtomisella toimimaan. Olen huono (arka) pyytämään mallia olemaan paikoillaan tai tietyssä asennossa, jotta voin jatkaa työtäni, mutta jos eideettisyys toimii, minun ei tarvitse pyytää. Näen kasvot edessäni pitkiä aikoja, jopa päiviä.
Kerron erään erikoisesimerkin, jossa todellinen malli eli toisella puolella maapalloa lähes, ainakin merien takana.- Olin Jordaniassa 1980-luvun lopussa yksin. Tapasin siellä pitkän ”egyptiläisen, joka rakastui minuun”. Minulle ennustettiin näin joitakin vuosia aikaisemmin Egyptissä, Gizan pyramidin sisällä käydessäni. Olin jo unohtanut koko ennustuksen, kun Jordaniassa sitten näin vain kävi. Kun palasin kotiin matkalta, muistelin haikeana ”rakkaustarinaani”, jonkalainen se tuskin edes oli. Päätin maalata Gamailin kasvot, koska en saanut niitä millään pois silmistäni. Tein aika kookkaan muotokuvan, josta tuli elävä. – (Gemail kertoi minulle hiukan ahdistuneena, että minun kasvoni olivat yötä päivää hänen edessään eikä hän saa kunnolla nukuttua. Aivan saman minä koin matkan jälkeen Suomessa. Mutta maalaamaalla muotokuvan pääsin eroon kasvoista.)
Miksi mahdoin jo pienestä pitäen tarkkailla ihmisen kasvoja? Sanoin jo, että etsin jotain. Ehkä kerjäsin kiinnostumista, ainakin huomioimista. Tämä selittyy omien lapsuuden traumojeni avulla. Jos niin on, etsin ihmisestä lämpöä, lähellä olemista ja kiinnostuksen merkkejä. Koen vieläkin huonoa oloa, jos näen ihmisen kasvoilla väkivaltaisuutta, vihaa, välinpitämättömyyttä, inhoa tai halveksuntaa.
Ehkä murrosiän alkuvaiheesta lähtien aloin tutkia ihmistä näkemäni perusteella ja kehitellä hänelle kaikkea sitä referenssiä ympärille, mistä jo alussa mainitsin. Tämä tuli vähitellen minulle luontaiseksi ilmiöksi. Sanoisin kyllä nykyään: siitä tuli kyky. Tarkkailun ja päättelemisien kyky. Se oli hyvä – tai ehkä vaadittavakin psykologin ammatissa. Se auttoi paljon, kun jatkoi terapiaa tai teki psykologista tutkimusta ja testausta.
Emme aina muista, miten paljon oma käyttäytymisemme näyttää ulkopuoliselle. Eivät vain tietoiset eleet, ilmeet ja puheet, vaan enemmänkin ne pienet tiedostamattomat käsien ja sormien liikkeet, jalkojen heilutukset, sormien vääntelyt, kasvojen eleet, nykimiset, hätkähtelyt, kulmakarvojen ja suupielten värähtelyt, naurahtelut, änkytykset, vaikenimiset, toistot jne. Ihminen näyttää ja ilmaisee paljon, vaikka olisi hiljaakin. Hänen tiedostamaton tai tahaton elehtimisensä kertoo monia asioita.
Kerron hyvin tavallisesta oireesta, jonka opin huomaamaan itsessäni, kun näin sairaalassa lääkärin katseesta, että hän huomio sen. Olin ollut vaarallisen sairas ja selvinnyt siitä jo niin paljon, että pystyin istumaan ilman tukea sängylläni. Lääkäri asioi vierustoverini kanssa ja minä jouduin odottelemaan aika kauan omaa vuoroani. Keinutin itseäni rauhallisesti edes takas. Se rauhoitti ja antoi lisää kärsivällisyyttä odottaa. En noteerannut sitä itse. Mutta näin lääkärin katseesta, että hän huomasi sen ja ymmärsi sanattoman viestini. Muistan, että hän sanoi minulle tullen ihan lähelle, jotain kauniin rauhoittavaa.
Olen ihaillut joidenkin hyvien filminäytteliöiden kykyä ilmaista itseään ilman sanoja, vain pienen pienellä suupielen nykäyksellä tai silmien värähdyksellä, joka saattaa jäädä huomaamattakin. Voidaan verrata entiseen vanhaan suurieleiseen näytttelemiseen, erityisesti oopperan lavalla, kun lyötiin rintaan: ”Oo-katso, miten minä kärsin!”. Elokuvan teko on tietysti muuttanut maailmaa silläkin lailla, että pienestäkin saadaan suurta.
Eikä tarvitse olla koulutettu psykologi, että näitä oppii huomaamaan ja tulkitsemaan. Minusta siihen vaaditaan vain aito kiinnostus asiaan. Kiinnostunut ottaa asioista selvää ja etsii siihen liittyvää tietoa. Mutta kaiken tietoisen pyrkimyksen taustana tarvitaan ehkä motiivi. Niitä lienee meillä kullakin jos jonkinlaisia.
Leevi, tämä pikkumies hyppii rakentamassaan maailmassa. (On autoja, on!) Kädet taipuvat suloisesti ja hyppy on aitoa iloa. (Tämän kuvan otosta on kulunut pian 20 v, ja nyt Leevi on Pariisin keväässä ja nauttii väreistä katujen puissa ja puistoissa, huomenna painii maailmanmestaruuskisoissa.)
