TYHJÄN SYLIN SYNDROOMA

Tämä psykologinen käsite on melko vähän käytetty, mutta minun käsittääkseni hyvin tavallinen ilmiönä. Se on pikkulapsen ikävää, joka on niin voimakasta, että sitä jo voi kutsua oireeksi, eli merkiksi jostakin sairaudesta.

Itse olen tavannut kahdenlaista tyhjän sylin ikävää: lapsettomilla naisilla ja iäkkäillä eli mummoikäisillä, joilla ei ole lapsenlapsia tai ei kosketusta heihin.

Nykyään lapset muuttavat usein kauas kotoa asumaan, ja lastenlasten syntyessä ollaan pitkien matkojen päässä toisistaan. Mummot eivät voi tarpeeksi tavata ja olla lastenlastensa kanssa. Pienokaiset eivät myöskään nykyään niin usein tule tuntemaan omien mummojensa ja pappojensa läheisyyttä ja hoivaa. Sääli näin. Kummallakin taholla, sylinsä tyhjyyttä kokevan ja pikkulapsen, joka kaipaisi oman mummon läheisyyttä.

Eteläisillä kansoilla ja idän mailla tämä ongelma on tuntematon. Isovanhemmat ovat aina lähellä. Mummoja ja pappoja kunnioitetaan ja kuomioidaan aivan eri lailla kuin meillä. Olen itse nähnyt ja jonkin verran tarkkaillutkin Kreetalla n. 15 vuotta lomia viettäessäni, kuinka isovanhemmat ovat kaikessa ratkaisevasti mukana.

Minä olen ikäni kaiken, jo nuorena koulutyttönä ja nuorena opiskelijana Helsingissä, avioliiton kahtena ensimmäisenä vuonna, ja nyt vanhana mummona potenut tyhjän sylin ikävää. Olen sen tunnistanut aina, mutta en ole tainnut jäädä pohtimaan asiaa syvemmin. Nyt sitä tein. Ja tajusin vallan yksinkertaisen syyn: minut on hiljakseen pikkulapsesta, jopa varman vuoden ikäisestä opetettu pitämään huolta pienemmistä.

Eli minä silloin jo lähes Juha veljen kaksosena opin palvelemaan äitiä pikkuveljen hoidossa. Toini-täti, minun kummitätini kertoi minulle näitä. Hän kertoi, että opin kävelemään jo 11 kuukauden isässä. Heti juoksin innokkaana kantamaan pissarättejä ja vaippoja äidin avuksi. Olin kuulemma hyvin ahkera auttamaan. Uskon sen, koska minulle on ollut aina hyvin iloinen ja rakas asia oma pikkuveli. Ja kun olin 2 vuotias syntyi toinen veli. Meitä oli nyt 3 pienokaista yhdessä, joista jokainen olisi tarvinnut äidin syliä. Tämä tilannekin jo sinänsä kasvatti holhoamis- ja auttamisasennetta varsinkin, kun vanhin, siis minä olin tyttö. Eli minusta kasvoi välttämättä kuin ainutta kasvu-uomaa pikkulasten huolenpitäjä. Tämän lukitukseksi olin niin surkea maitorupinen rääpäle – niinkuin äiti minua kutsui, että en päässyt kouluunkaan. Jatkuvat keuhkokuumeet estivät sen myös.

Olin – niinkuin jo olen kertonutkin – pappilan pikkupiika ja lasten auttaja aivan 9-10-vuotiaaksi asti.

Tästä seuraa sitten, että minun lempituoksuni on vauvan niskan tuoksu. Se, joka on haistellut pikkuvauvan, maitoruoan varassa olevan puhdasta tai hikistäkin niskaa, tietää mitä minä tarkoitan. Se tuoksu on ihmeellinen. Pehmoinen, makea, lämmin ja laupias tuoksu. Sen nuuhkiminen antaa iloa elämään. Ja se herättää rakkauden ja suojelun tarpeen.

On mahdollisuuksia ja kanavia, joita pitkin kulkemalla voi yrittää löytää apua ja lohdutusta pahimpaan tyhjän sylin ikävään. Ensimmäisiä on tietysti hankkiutua paikkoihin, missä on pieniä lapsia. Ellei se sairauden tai muun esteen takia onnistu, voi pyytää kotiinsa käymään lapsia. Monissa nuorissa perheissä on lapsia ja jotkut lapset tulevat kyläänkin pyytäessä, kun sopii vaan vanhempien kanssa. Ja kyllä itselleni tulee hyvä mieli, nousee naurun remahduksia tai suu vääntyy melkein itkuun, kun katsoo ihastuttavia tv-filmejä ja dokumentteja lapsista.

Mille on silmät, niitä näkee ympärillään. Minä kun näen aina kauppareissuillani ihanan suloisia pienokaisia. Niitä on kaikkia rotuja mustista valkoisiin. Uskallan sanoa, että suloisimmat vauvankasvot vaunuissa ovat ehkä pikumustat tähtisilmät pitkine ripsineen ja suloinen kiharapehko pään ympärillä. Jään katsomaan lumoutuneena. Äidit huomaavat minut, mutta eivät halua aina noteerata valkopää mummoa, joka tuijottaa. Isät usein vaihtavatkin jonkun sanan. He ovat selvästi ylpeitä pienokaisestaan. Ja minä ihailen näitä isiä. Taidan jopa vähän kadehtiakin. Sydämestäni toivon, että tämä lämmin suhde lapseen säilyisikin.

Olen jopa todennut, että minun kauppareisuujeni yksi suuri syy on tarve nähdä pienokaisia.Voin olla ilman perunoita ja kauraryynejä, jopa leipääkin pari päivää, mutta jos en missään pääse lähelle pieniä lapsia, yksinäisyyteni on usein ainoastaan happaman makuista pakkolientä.

Puuttuu hyvä kuva, joka ei suostu millään paikalleen.

Mutta: yhteiskunta on meillä, ainakin täällä Turussa ratkaissut tämän kiduttavan ongelman. MEILLÄ ON KOIRAT! Ja niitä on. Pelkästään suuressa kerrostalossa, jossa asuu lähes vain yksinäisiä, on kymmeniä koiria.

Tämä on hieno ratkaisu jokaisen kohdalla erikseen. Olen itse kokenut, miten ihana läheinen, hellimisen kohde koira voi olla. Tietääkseni ei ole koirarotua, joka ei voisi olla ”ihmisen paras ystävä”. Koira osaa aina ainakin osaksi täyttää meidän ”tyhjän sylin ikäväämme”. Sitä hellitään ja paapotaan kuin vauvaa, ulkoilutetaan ja ruokitaan, lääkitään ja huolletaan ja saadaan siitä oma tyydytys ja koirasta uskollinen seuralainen. Se nukkuu samassa sängyssä, (menee pahanhajuista henhitystä tai kuumuutta pakoon sängyn jalkopäähän), herättää aamunuolaisulla ja antaa aamulle taas mieltä nousta.

Jos ajattelee sitä, kuinka tuhannet lapset itkevät maailmalla äidittömyyttä ja kodittomuutta ja täällä itketään lapsia, miksi asiat eivät kohtaa. Tähän on paljon syitä. Luulisin, että suurin ongelma lienee yksinäisten asema, toimeenetulo ja ikä, että vieraan lapsen ottoon ei ole enää mahdollisuuksia. Oikeastaan ongelma voitaisiin ratkaista vain nuorten, rikkaiden ja lapsettomien parien kohdalla. Olen varma, että sellaiset pariskunnat harkitsevatkin ottolasta, ellei oma pää keiku liian pyöryttävissä pilvissä.