Kyllikki TukiainenOMAHOITOA TAIDETERAPIAN KEINOIN
Oma akvarelli: Kun suru on ylitsevuotavainen, itkevät kivetkin verta. 1989
Yllä olevaan työhöni Kun suru on ylitsevuotavainen en oikein itse osaa muuta lisätäkään kuin kertoa työn syntymäprosessista paperille. Koska blogini ei ole hoitoalan tekstiä, jäävät kaikki liian kipeät/vaikeat selittelyt katsojan oman tiedon ja osaamisen varaan.
Olen kirjoittanut tästä pitkästi kerran johonkin ja monta kertaa lyhyesti, mutta jälleen tuli sanottavaa. On pakko taas kirjoittaa.
Olin Kreetalla Rethymnonissa ja kävelin hotellistani keskikaupungille monia kertoja taidegallerian ohi, jonka ikkunassa oli tämän aiheinen työ: kivet valuvat verta. Aina pysähdyin ja katsoin sitä grafiikan työtä. Se oli värigrafiikkaa. Tiesin sitä katsoessani, että se kuvaa täsmälleen minua sillä hetkellä.
Rakkaani oli tasan viisi vuotta sitten täällä minun vieressäni. Kuljimme ja koimme yhdessä tuoreena avioparina hetkiä, joita minä pidin ainutlaatuisena. Mutta aviomieheni olikin alunalkaen täynnä väkivaltaa, julmuutta ja hylkäämistä. Minussa käynnistyivät prosessit, joista pian tuli psykologian kielellä post traumaatisia oireita (PSTD) eli tämä minussa pysyvä ominaisuus aktivoitui taas, nyt vammauttavasti. Kun sitten tein tämän akvarellin, se oli kuin pahan oksentamista ulos. Juuri sitä.
Alla olevassa kuvassa on, ei vain valtava määrä hyvää visuaalista nautintoa, vaan jotain syvälle käyvää ja mieltä liikuttava hyvää oloa.
Asuisiko minun psyykeni tämänkaltaisessa kuoressa? Tunnen rauhaa ja hyvää oloa, kun katson näitä taloja. En ajattele talon mukavuuksia tai asumisen mahdollisia ongelmia, vaan koen syvää mielihyvää niiden katselusta. Olen vuosien aikana monta kertaa miettinyt, mistä kaikesta tämä rauhoittava reaktioni johtuu. Tunnen hyvin monia asioita: talon askeettisuus ja esteettisyys, viivojen suoruus ja kaarien puuttuminen, talojen ihana läheisyys ja yhdistyminen (huom. mm. talojenväliset yhetyssillat).
Taideterapia auttaa ratkaisemaan psyykkisiä ongelmia ja parantaa niitä taiteen keinoin. Yksi niitä on itsehoito eli tehdä parantavaa taidetta oman psyyken hoitamiseksi. Jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki taiteen takeminen on oman psyyken hoitoa. Niinkin on, mutta täytyy muistaa, että luova taiteilija ei läheskään aina itse oivalla tätä. Oikea tulkinta vaatii tietoa.
Minä olen valmistunut taideterapeutiksi keski-ikäisenä. Olen tehnyt taideterapia- alan työtä mm. tässä parin kilometrin päässä, silloisessa Lausteen Poikakodissa. Olen tästä jo aikaisemmin kertonutkin. Myös omaan pitkään psykologin potilastyöhöni sisältyi taideterapian totetuksia ja havaintoja tietysti koko matkan.
Vaikka taiteen tekijä kieltäisikin ilmaisevansa töillään itseään, hän ilmaisee oikeastaan sitäkin vahvemmin, mitä voimakkaammin torjuu. En nyt tarkoita taiteilijalla vain kuvataiteilijoita, vaan kaikkia: muusikoita, kirjailijoita ja muita ilmaisualan tekijöitä. Onkohan taiteenlajia, jossa ei olisi kyse omien tunteiden pukamisesta. Emme paranna vain haavojamme, mehän huudamme ja nauramme ilostakin. Taideterapian tekeminen ei ole helppoa, koska kenenkään ei ole helppo tuntea käskystä. Sisästäpäin tunteet nousevat, ei toisen toivomuksesta. (Muistetaanpa vain näyttelemisen hurja vaikeus!)
Itsehoitoterapia, usein ryhmäterapiana toteutettu voi olla hyvääkin. Mutta minä en kaikesta huolimatta ole ollut koskaan henkilökohtaisesti innostunut terapiaryhmistä, koska en itse ole ryhmäihminen. Aina vaan menen yksilöpuolelle.
Nyt on tuoreesti tutkittu, jopa tilastotieteen korrelaatiolaskuilla todennettu jo vanha tieto, että lapsuudessa koettu laiminlyönti, kaltoinkohtelu, väkivallasta puhumattakaan vaikuttaa vahvasti psyykkiseen kehitykseen ihan pienestä asti. Tuoretta tutkimustietoa on jopa pienen lapsen tiettyjen aivonosien kehittymishäiriöistä, kun hän on joutunut näihin tilanteisiin. Hän saattaa saada myös fyysisiä sairauksia tai ottaa mallikseen samat negatiiviset toiminnot, joita hän on joutunut kokemaan. Kodin ja vanhempien keskeinen väkivaltaisuus, jopa ahdistuneisuus vahingoittavat lasta. Hyvin vakavaa tietoa.
Minä olen näissä asioissa kokemusasinatuntija – kahdessa sukupolvessa. Kirjoitin juuri laajan kirjan kaltoinkohtelusta, mutta myös selviytymiskeinoista.
Kerron tämänpäivän tuoreen uutisen, joka tapahtui minulle.
Olin ollut pitkään melkein kaikkea mahdollista surkeaa fyysisesti ja psyykkisesti. Unen ja valveen raja on minulle usein se paras hetki, ainakin luovuuden kaikkein paras ideoimishetki. Kunpa vaan muistaisi kaiken aina, tai mieltäisi oikein herättyään! Yöt ovat olleet pitkää unen tavoittelua, mutta onneksi ne pitkät tunnit voi, jos osaa, käyttää muuhunkin ajatteluun ja suunnitteluun.
Minulle nousi hiljakseen kuva mieleen. Se jurnutti jossakin unien takana ja lopuksi valveillakin, kunnes toisssapäivänä minun oli pakko toteuttaa se. Nousin aikaisin ja otin esiin erikoislehtiön, joka näyttää kankaalta, mutta on paperia. Olen saanut lahjaksi maanläheiset värikynät (earth graffity). Olen aina rakastanut maavärejä; lempivärini on maanvihreä ja toisena okra. Aloitin heti tarkalla suunnittelulla.
Ensin nousi vaalea korkeanmallinen talo aamutunteina korkeiden vuorten kupeeseen vuonon rantaan. Sitä ei ollut helppo tehdä puukynillä niin kuin halusin, mutta sain sen valmiiksi, vaikka ikkunat olivatkin näillä värikynillä liian vaikeat toteuttaa niinkuin itse olisin halunnut. Minä, joka en voi sietää kaaria, tein nyt kokopyöreät ikkunat. Se oli vaadittu minulta paljon. (Olen edistynyt ehkä anteeksiantamuksessa.) Kaikki on äärimmäisen karua, mutta omasta mielestäni henkeäsalpaavan kaunista. Sumun keskellä nousee talo ja sen vieressä kasvavat korkeat koivut ja kuusikko. Sitten on vain vuoria ja vesi. Kun olin tehnyt työtä 12 tuntia, työ oli valmis. Minulla oli valmiit kehyksetkin ostettu ”hätätapausta” varten. Passpartourin saaminen tuotti vaikeuksia, mutta kekseliäisyydellä voittaa paljon.
Kun kuva oli valmis, pääsi vihdoin itku, ei kuvan takia, vaan sen synnyttämisen takia. Työ näyttää aikalailla lattealta, värittömältä ja jokseenkin alkeelliselta, ehkä jonkun mielestä lapselliseltakin, mutta uskoisin, että kokenut tulkitsija näkisi sekä osaamisen että tekijän tunteen. Rauha se tunne oli. Sitä etsin ja sen löysin.
Olen aina rakastanut tämänmallisia taloja. En ole koskaan vielä piirtänyt niitä, mutta nyt tämä yksinäinen, suoraryhtinen ja vähän kolkkokin talo nauttii sataprosenttista rauhaa. Talo katsoo taakse metsäänpäin kahdella silmällään. Sumu hiipii hiljaa vuonosta ja nousee vuoren rinteille. Näkymättömissä talon toisella puolella avautuu vuonolle suuri katettu kuisti. Vanha keinu heilahtaa kuistilla, kun istuja nousee. Yöusva häilyy ympärillä ja pehmentää maisemaa. Vain meren kilo usvan alla välkkyy, vuoret seisovat hiljaa ja odottavat päivännousua. Linnutkin nukkuvat ja ovat hiljaa.
Sitten tuli Ilari käymään ja sanoi: ”Ai tommosenko sä teit!” Hän piti kuvaa lähinnä kai surkeana eikä uskonut, että talo voi kuvata tekijäänsä.
Taulun nimi on Eino Leinon runosta ”Kuulen kuin kukkaset kasvavat metsässä puhuvat puut. Luulen, nyt kypsyvät unelmat, toiveet ja touot ja muut. Kaikk, kaikk on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun nousevat sydämestäin ja tuoksuvat rauhaa syvää…”
(Olen tehnyt samasta runosta aivan toisenlaisenkin akavarellin. Se on nuoren tytön kuva. Sen omistaa U. Valovirta.)
YKSINÄISYYS JA KOTI. USVATALO. Kynäpiirustus, 30 cmx40 cm. 2026
