KULTAHIPPUJA LAHOPUUN RUNGOLLA

TOSITAPAHTUMIA

Olen pitkän talven kasvanut alaspäin, mieliala makailee välillä maassa asti. Minussa asuu itku. Syvällä jurnuttaa. Ja miksi nyt näin? Hyvähän minun on ja rakkaat ovat turvassa.

En minä sairautta sure. Vaikka yöllä makaan hiljaa ja odotan unta. Kipu pitää valveilla, mutta en minä kipua itke. Minä itken tätä rikkautta, elettyä elämää, joka pian lähtee pois. Olen nähnyt maita ja ihmisiä, saanut lyöntejä ja rakkautta, mutta en minä niitäkään itke. Itken tätä maailman kauneutta ja rikkautta, sitä että olen saanut niin paljon sitä ja joku toinen, moni niin vähän. Haluaisin antaa heille vielä edes jotain, mutta minulla ei ole enää aikaa. Sitäkö minä tosiaan itken? Sitäkin. Syvästi koskee, kun näkee pommitetun kaupungin talojen kellareissa lasten pelokkaita tai jo turtuneita silmiä, jotka eivät enää edes odota. Kun näkee luurankomaisen mustan lapsen äitinsä litteillä rinnoilla, joista ei enää maito ole tihkunut pitkiin aikoihin. Kun näkee pommitetun kerrostalon raunoista roikkumassa lastensängyn. Kun näkee nuoren pojan, – lapsen vielä – leikkimässä oikean aseen käyttöä.

Minä kysyn: mitä minä voin?

Kaksi kuukautta sitten putosin sairaille polvilleni, joista vasen oli jo muutenkin moneen kertaan vammautunut. Viisitoista vuotiaana partioleirillä hyppäsin järveen ja suoraan pullonpohjaan niin, että koko kantapää irtosi. Se ui perässäni verenpunaisessa vähän matkaa, ennenkuin tilanne huomattiin. Kokokuoriutunut kantapää ommeltiin uudelleen luun ympärille, ja toimiva kantapää siitä pitkän sairastelun jälkeen tuli. Isä sai kuljettaa minua kouluun ensin polkupyörällä, sitten kelkalla. – Kerran sitten matkallani Kreetalla tein tunnetun Samarian rotkon 18 km vaelluksen, eli jouduin astumaan alas vuoren rinnettä noin 8 kilometriä. Rinteessä oli sateen jäljiltä irtohiekkaa ja kumitossun pohja luisti, joten huomasin, että oli turvallisempi astua sivuttain. Vinoon astuttu polveni vinksahti pois paikoiltaan ja laahasin sitä vielä loppumatkan 10 kilometriä. Vammautunut polvi vaivasi siitä lähtien noin 35 vuotta, kunnes taas tuli uuden vammautumisen aika.

Edellisessä kodissani tehtiin täyi talo- ja putkiremontti. Pihamaa oli rappuihin asti ollut auki, kolme metriä syvien ojien yli piti kulkea lankkujen päällä. Vihdoin piha oli kunnossa, nurmikko loisti uudella asfaltilla. Minä lähdin ostosrattaineni iloisena kauppaan. Melkein oven suussa astuin nurmikon reunaan ja – kuinkas ollakaan, maa aukeni ja minä putosin maan uumeniin. Katosin kokonaan näkyvistä, vain rattaat jäi maan pinnalle. Onnekseni viereisen rapun ovella seisoi naapuri, joka näki tämän uskomattoman tapauksen. Hän juoksi katsomaan ja näki minut viuhtomassa maanpinnan alla hyvin kapeassa raossa. Rako näkyi jatkuvan metrien sysyvyyteen. Huusin, polveeni koski hirvittävästi. Olin tarttunut maan alla olevaan betonilaattaan vasemmasta polvestani. Joko putkimiehiltä jäi täyttämättä puolen metrin rako, joka ulottui alas neljään metriin tai maaperä oli liikkunut. Joka tapauksessa ammottavan aukon päällä oli kauniisti nurmikentän palanen, jolle minä oli astunut. Naapuri soitti huoltomiehen apuun, he nostivat minut päivänvaloon, ja ystävällinen naapuri vei minut suoraan päivystykseen kuvaukseen. Tiesin heti, että jalkojen luut eivät ollleet poikki, mutta en – onneksi – tiennyt, mikä riesa ja tuska oli tulossa. Jalka mustui polvesta alaspäin vasta seuraavana päivänä ja oli pian mustimman afrikkalaisen jalka, jossa kynnet olivat hauskasti valkoiset. Jalka turposi niin, että kaksi kuukautta minua kuljetettiin pyörätuolissa, kun jalkaan ei sopinut minkäänlainen jalkine.

Tämä oli pitkän tarinan alkua. Tarina jatkuu näillä kipeillä vanhuksen polvilla, jotka alkavat olla viallliset jo osteoporoosistakin. Olen kuitenkin ajatellut, että elämässäni jalkaurheilulajit ovat auttaneet selviämään näistä ja muistakin jalkavammoista. Elämä saattaa olla kulkemista vammasta – tai traumasta toiseen, mutta niiden yli on katsottava ja päästävä. Ja tämänkaltaisten vammojen yli voikin päästä. Minulla on lämmin, kaunis koti, rakkautta, ruokaa ja turvaa.

Tänään alkoi selvästi kesä. Sen saattoi jo pari päivää aavistaa, haistaa, nähdä ja aistia. Valo herää idänpuoleisesta ikkunastani ja tulvii sänkyyni pian jo liialla voimalla. Ulkona vihertää, puut ovat pian kaikki jo kukassa. Vihreällä, samettipellolla nautiskelee iltaisin kauriita. Vastapäätä kadun toisella puolella kirsikkapuiden kukat aukenevat millä hetkellä tahansa. Odotan sitä.

Aamulla olin taas pitkään unen ja valveen rajalla, vaikka luulin olevani hereillä. Viime vuosina siihen hetkeen on tullut poismenneitä rakkaita.

Olen niin kaivannut, odottanut veljeäni Juhaa, joka lähti pois vuosi sitten. Hän oli oikeastaan minun kaksoispuoliskoni. Kun minä synnyin, en olllut odotetu, olin ruma, maitorupinen ja ”väritön tytön rääpäle”. Kun Juha-veli syntyi, isä kuulutti koko Suomen kansalle ( jouluaamun evankeliumina Vaasan alueradiosta ): ”Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu…” Veli oli tumma, kaunis ja odotettu poika. Kasvoimme yhdessä hyvin läheisiksi. Vauva sai toisen vauvan rinnalleen. Ja nykyään tunnen vieläkin, että veli on usein minua lähellä, rajan toisella puolella.

Alla kuva, jossa Juha ja minä v. 1939 Vaasan Karperössä- kaksi veijaria puiston penkillä. Minä olen valokotukkainen, kuten nytkin. Juha touhukas -kuten aina.

Läheinen ystäväni, yli 90-vuotias Vappu on laskettu juuri haudan lepoon Keski-Suomessa. Tänä aamuna hän tuli luokseni. Hän oli nuori, oli kesä ja hän oli terve, ruskea ja hymyilevä. Ilma säteili kultaa ja kaunista vihreää. Hetkessä oli paljon iloa, ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta. Minä sanoin jotakin ja kosketin häntä ystävällisesti käsivarteen, mutta hän olikin jo poissa.

Sittentuli lähelle eräs minulle rakas ihminen, joka lähti kirkkaampiin maisemiin pois täältä jo muutamia vuosia siten. Tunsin hänen läsnäolonsa voimakkaasti. Hän käy luonani usein, mutta ei sano minulle mitään. Ei nytkään. Joskus ikävä kouristaa näin, että koskee. Sanommeko joskus toisillemme sen, mitä tunsimme toisiamme kohtaan, mitä emme koskaan tässä elämässä voineet sanoa?

Näin alkoi siis kesä ja tämä aamu. Paljon on suruja, paljon olisi itkemistä. Mutta kun minä elän vielä tätä maailmaa. Tästä ajasta on löydettävä ja otettava ne tukirakenteet, joiden varassa minä seison, niin kuan kuin seison. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä metsään, heikotti ja oli polvi kuinka kipeä vain.

Taivaalla ei ole vieläkään yhtään pilvenhattaraa, tuuli seisoo ja puut puhkuvat melkein korvien kuullen ulos vihreyttään. On hyvin sanottu, että luonto on kuin pakahtumaisillaan. Kauneus on kasvanut hetkessä niin täydellisen valmiiksi, että ei ole enää jäljellä muuta tietä kuin puhjeta ulos. Olla avoin ja levittää kauneus koko maailman nähtäväksi.

Sain idean uskaltaa yrittää mäkeä ylös ja lempimetsääni, josta olen blogeissa jo kertonut (mm. muurahaisten touhuista) ja esittänyt kuviakin. Jaksoin hyvin ylämäkeä ja huomasin heti, että oli korkea aika nähdä tämä metsä ja puut tänä keväänä. Hiekkatie oli koristeltu kukkasin kuin häihin. Varjossa maailman kauneimman siniset lemmikit kukkivat silmät selällään tien kummankin puolen ja vielä tien keskiruohikolla. Metsänreunassa kukki suuri tuomi. Siniset varjot peittivät ensin metsäorvokit, mutta yhden nähtyäni näin niitä joka puolella. Kun astuin hiekkatietä ylös tutulle tontille, näin, että omenapuutkin olivat jo kukassa. Ne lumosivat minut kuten aina, riiputtamalla hellyttävästi vanhoja hoitamattomia oksiaan, joita elokuun sato taivuttaisi vain lisää maata kohti. Maa koivujen ympärillä peittyi kielojen lehtiin. Jossakin kurkisti jo nuppujen kaaria. Pysähdyin. Tämä kauneus, nämä tuoksut, nämä äänet, sirkutus, liverrys ja viserrys! Tämä hellivä tuuli, hiljaisuus, korkea valo ja siniset varjot! Tämä rikkaus ja hyvyys!

Tasan 25 v sitten, helluntaina vietettiin Laitilan isossa pappilassa vanhimman lapsen kihlajaisjuhlaa, omaani. Päivä oli helteisen kuuma. Isä halusi ottaa valokuvan kihlaparista pappilan takana, päädyn pienessä metsikössä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että hän halusi kuvan ottamisella viestittää minulle ja meille paljon. Viestitys oli tietysti onnentoivotusta, mutta hyvin paljon muuta sen lisäksi. Se oli hyväksyntää ja siunauksen ilmaisua meille. Kun isän suuri harrastus oli ollut aina valokuvaaminen (kuten minunkin), hän oli ilmeisesti etukäteen miettinyt kuvaamisen paikan ja rajaamisen kaikkineen. Uskomattoman suloista! Isä tunsi minun rakkauteni metsään. Kuvapaikka ei siis ollut äidin loistava kukkiva leijonankitakukkapenkki puutarhassa, vaan vaatimaton suomalainen metsä. Kuvasta tuli varmaan kaunein ja herkin kuva, mitä meistä koskaan on otettu. Isä asetti meidät seisomaan niin, että minä olin aivan koivun rungon vieressä ja sulhanen ihaili hymyillen kukkakimppua kädessäni, sitä, jonka oli tuonut minulle. Kevät uhkui ympärillä. Minä olin hento kuin oljenkorsi. Pukuni oli ruskeankultaista kohokuvioista silkkibrokadia, se sama, jonka kankaan isä oli ostanut minulle jo penkinpainajaisiin, minä itse piirtänyt puvun ja isä ommellut minulle. (Se on vielä tallessa komerossa.) Mikä isä hän olikaan! Taas pitää itkeä ikävästä: isä rakas, rakas rakas isäni.

Kuljin mäellä ohi omenapuutarhan ja aloin laskeutua polkua vanhan talon etupihalle Skanssin suuntaan. Polku kasvaa umpeen, ellei sitä käytetä tarpeeksi. Paikalla käy kuitenkin niin paljon kulkijoita, että joka kesä olen jotenkuten päässyt rollaattorilla vanhalle piha-aukiolle. Heti huomasin, että suuri, tuttu kelokuusi oli nyt kaatunut polun yli. Joku oli käynyt katkomassa puun runkoa moottorisahalla ja nostellut pois polulta. Tuuli oli kaatanut puun, vaikka ehkä ei ollut tarvittu edes tuulta, niin haperolta näytti kuusen tynkä. Laho ja ruma. Mutta näin kuuluukin käydä luonnossa. Kaikki vanha lahoo ja maatuu. Niin ihminenkin riisutaan, niin lopullisesti, että ei enää tarvita edes tuulta, sairautta, kun hän lahoo ja jo viimeisen kerran kaatuu. Katselin runkoa. Hyvin suurelta osalta sen kaarna oli jo irronnuttta tai irtoamassa. Se putoili rungolta kuin paperi esineen ympäriltä ja paljasti, mitä kääreessä oli. Meni viereen katsomaan tarkemmin. Hyvänen aika: kirjanpainajan työtä ympäri puun! Näkyvissä oli selkeästi, että puun runko oli ollut lähes kokonaan kirjanpainajan työsarkaa. Siis kaunista koristetyötä tekevä kirjanpainaja oli todella viheliäinen tuhooja. Tappaja suorastaan.

Näin minä siis vanhanakin vielä opin. Vuosia sitten olin ihastellut minulle vierasta ilmiötä: kirjanpainajakuoriaisen kaiverrusta puun rungolla. Ja nyt sitten olin lukenut, nähnyt ja kokenut tämän tuholaisen hirmutöitä. Ilmiö sai ja saa minut hiljaiseksi. En oikeastaan ymmärrä. Jos luonnossa näkee hyvin kaunista jälkeä, miksi se osoittautuukin joksikin muuksi, suorastaan vastakohdakseen: tuohotyöksi ja pelkäksi negaatioksi? Siinä istuin rungon vierellä ja murehdin.

Silloin näin selkeää kullan kimallusta puun rungolla. No niin, vuorostaan taas näinpäin! Irtoamassa olevalla kuusen kaarnalla kiilteli kultahippuja. Kun ei ollut silmälaseja mukana, kumarruin melkein nenä kaarnaan ja tuijotin: kiinteitä kuin kultapisaroita ne ovat. Mutta tuntuivat hiukan tahmeilta. Silloin ymmärsin, että ne ovat kuusen pihkaa. Irrotin muutamia kimpaleita paperipalalle ja otin mukaani. Päätin ottaa asiasta selvää: voiko pihka muodostua kullankimalteiseksi kuin joku jalokivi. Ja tässä niitä nyt on edessäni pöydällä. Aivan kullankimalteisia, mutta läpikuultavia, eivät metallinomaisia. Siis pihka voi muodostua tällaiseksikin kovettuessaan.

Muistin omat meripihkakoruni. Olin saanut aviomiehen tuliaisina kaukaa Ukrainan ja Volgan mailta joskus 50 vuotta sitten suuret, kolme kertaa kaulan ympäri ulottuvat meripihkahelmet. Sitten olin olen itse ostanut Jordaniasta hopeiset korvariipukset, joissa on suurikokoinen meripihkajalokivi. Olen pitänyt hyvin paljon molemmista koruista. Annoin tytölleni helmet, mutta korvakorut minulla on vieläkin. Otin ne esiin nyt. Hyvin samantapaiselta näyttää meripihkakorukiven sisällä kuin tämä kultahohteinen pihkahippunen lahokuusen kaarnalla. Meripihka – tietääkseni – muodostuu miljoonien vuosien kuluessa merenpohjassa vanhoista havupuista. Joku asiantuntija osaisi kertoa heti minulle oikeat faktat, mutta en minä sellaisista niin välitäkään, koska minusta on upeaa pelkästään nähdä ja kokea uutta maailmassa. Saada uusia näkökulmia asioihin ja oppia aivan uuttakin.

Vietin monta tuntia aukean reunassa kuumassa auringonpaisteessa. Riisuin ensi kertaa paljain jaloin. Nautiskelin paksun nurmen kosketuksesta jalkapohjiin, ja taas muistin lapsuuden. Kun lumen alta alkoi paljastua pälviä piharinteisiin, riisuttiin me lapset paljain jaloin ja lätysteltiin. Nuha siitä seurasi. Mutta sitten äitienpäivänä yleensä saatiin oikeus ja lupa riisua kengät. Riisuttiinkin monot pois suurella riemulla. Meillä ei ollut kesäkenkiä, siis oli vain vaihtoehdot: paljaat jalat tai monot.

Kun lähdin kotiin, poimin rattailleni kedonkukkia niin paljon kuin suinkin. Laskin yhdeksän eri kukkaa, vaikka kaikki varsinaiset kedonkukat vielä puuttuivat. Kieloja pitää odotella vielä. Katselin lähtiessäni mäkeä. Sillä sijainneesta talosta ei kohta olisi löydettävissä enää mitään merkkejä, kun puutarhakasvit jäävät muun kasvillisuuden alle. Syreenipensaat tekevät kyllä uutta versoa ja kaksi uutta kirsikkapuuta on aluillaan keskellä entistä piha-aluetta. Ympärillä huiman korkeat, vanhat koivut ja männyt vain tiedottavat, että tässä on sijainnut joskus vanha talo. Minkälainen talo? Maalaistalo ainakin. Talo, jonka maille on syntynyt suuri kauppakeskus ja asuinalue, niinkö?

Tuli ilta, tuli aamu ja seuraava, hauskan odottamaton päivä!

Minun piti lähteä markettiin pakollisille ruokaostoksille. Väsyn siihen aina ja aikaa kuluu. Minulla on (paha) tapa ostaa joku ihana jäätelötuutti ja kassan jälkeen mennä herkuttelemaan sen kanssa kärryjonojen taakse rauhaan. Niin tein nytkin. Istuin ja nautiskelin. Istun aina selin kauppakeskuksen asiakkaisiin. Niin saan useimmiten istua rauhassa. On hauska katsella suurista lasiseinistä ulos ja puiden eloa valossa, latvojen heilumista tuulessa ja vastakkaisen mäen vihreän kasvua.

”Ohhoh, täytyykin istua”, kuuluu läheltä. Katson ja näen vanhan miehen yrittämässä istumista ikkunapenkille. Lattialla on ikkunan edessä matala patteri, joten istujan on riitettävä kurottamaan takapäätään sen yli. Minä olen joskus tehnyt sen, mutta oli vaikeaa. ” Minulla on onneksi mukana oma istuin”, vastaan. Mies istuukin helposti suurempikokoisena ja sanoo iloisesti: ”Onhan sitä totuttu istumaan kannonkin nokassa!”

Minä kiinnostun heti. Joku sanoo, että: ”kannon nokassa”! Vau! Tämän avauksen jälkeen jutustelu lähtikin käyntiin. Vanhalla miehellä oli kauniit piirteet, suora nenä ja hyvin ystävälliset silmät. Vaatimaton ja huomaamaton asu, kaunis puhetapa. Hänessä oli jotain omaa isää: maalaismainen rehti olemus. Keskustelimme vain hetken, kun jotenkin vain puikahti esiin minun suurenmoinen kokemukseni vastapäisestä mäestä ja kevään tulosta siellä. Mies kertoi, että hänen lapsuuskotinsa on tässä yläpuolella. Kinnostuin todella: missä ? missä tarkoin? Hiekkatietä… mäkeä ylös… metsään… vanhat omenapuut… Eikä mennyt kauaa, kun totesimme, että juuri hänen synnyinkotinsa tontilla olin viimeksi eilen. Minun ihanin kesäpaikkani on siis hänen lapsuuskotinsa piha.

Minä en uskalla arvailla, mitä mies ajatteli, mutta minua ihastutti tietysti näin uskomaton sattuma. Pian tiesimme toisistamme, että olimme syntyneet molemmat Heidekenillä, minä olin sukujuuriltani savolais-pohjalainen ja hän asunut maatalossa, jonka tähän oli hankkinut joskus hänen isoäitinsä. Kaupunki oli ostanut maat ja jatkaisi rakentamista niille. Minä asun kadun toisella puolella ja hän lähistöllä, josta nyt oli ostosreissulla omalla autollaan. Hänellä on kotonaan maalaus vanhasta kodistaan, josta hän kertoi. Nyt siis tiedän aika lähelle sitä, mitä jo olen arvaillut: punainen mökki, ympärillä puutarha ja viljelysmaat. Minä kerroin, että olen taidemaalari. Ja äkkiä minusta tuntui, että haluisin maalata hänen kuvansa. Sanoin, että voisin tehdä hänestä pienen kuvan, jonka hän voisi antaa lapsilleen vaikka joululahjaksi. Hän innostui ja kysyi, miten sopisimme. Minä annoin vanhan nimikorttini ja sanoin, että numerooni voisi soittaa vasta ensi viikolla kiireitteni takia. Hän sanoi nimensä. Lähdimme, hän autotallille ja minä ulko-ovelle – hymyä huulessa.