MENNÄÄNKÖ METSÄÄN?

Haahuilemaanko? Vaikka niinkin, mutta lue, niin näet mitä kaikkea muuta tekemään.

Olen kirjoittanut metsästä varmaan 50 v juttuja ja artikkeleita, novelleja ja tarinaa, mutta aina vaan on jatkettava. Nyt on niin kova ikävä metsään, että on pakko kirjoittaa taas siitä. Kun kirjoittaa tuntemuksiaan ulos, olo vähän helpottuu. Olen kirjoittanut jo joskus 25 v sitten samalla otsikkonimellä ja siksi piti laittaa kysymysmerkki perään tällä kertaa. (Luin entisen fysiatrini toteamisen kunnostani: ”Kirjoittelee tietokoneella sujuvasti blogeja.” – Eipä suuresti kaunnusta!)

Olen seurannut mielenkiinnolla tässä Skanssin lähimetsässä kirjanpainajan tekemiä kauniita koristeluja lahopuun kaarnassa, kuvannutkin niitä. Tiedän, että kirjanpainaja ei ole vain meille esteetikoille ilon tuottaja, vaan se on myös hyvin hyödyllinen pikkueläin ja osa metsälle välttämätöntä kiertoa. Kirjanpainajan asuu kuusen kaarnan alla, pesii siellä ja lisääntyy tekemissään käytävissä. Emo kaivaa suoran käytävän pystyssuntaan ja munii sitten siihen. Toukat ja kotelot tekevät sivukäytäviä. Tässä leviää ympärille feromoneja, jotka houkuttelevat paikalle lajitovereita. Lahopuut houkuttelevat ja ruokkivat monia lintuja, mm. pohjantikan. Seuraus voi olla monenkin kuusen lahoutuminen ja kuolema. Kuollut lahopuu on sitten jälleen vielä maassa maatessaan ravinnon antaja monelle pieneläjälle. (Ks. mm. SK N:o 24/2025 erinomainen artikkeli Mikko Pelttari: ”PÖYTÄ ON KATETTU”.)

Tammi on kuulunut pienestä asti minun elämääni. Karjalassa Tl. meillä oli tammi pappilan puutarhassa lastenhuoneen nurkassa. Se oli minun mielestäni mahtava puu, jota se ei todellisuudessa vielä silloin ollut. Olen nähnyt sen joitakin kertoja näiden 80 vuoden aikana, niinkuin sieltä lähdöstämme on, ja nykyään tammi on suuri, mutta ei vieläkään mahtava.

Tammessa ulottui yksi oksa pitkälle juuri sopivasti, että isä sitoi oksaan narukeinun. Se narukeinu oli vahvasti minun kasvattajani laulun ja runon maailmaan. ( Vieläkin, kun näen tammen, minulle tulee tarve laulaa. ) Keinuin narukeinussa aina kun voin. Ja lauloin. Keinuin jalat edellellä varpaita harottaen kohti aurinkoa, taivaaseen ja pilviin asti ja lauloin lujaa: ”Olen kuolleen laulajan sielu, tulen kaukaa päältä maan. Ei onnea mu-uulla ollut, oli i-ihana kaipaus vaan.” Tammi katseli ja kuunteli eikä ymmärtänyt ihmislasta, joka ei ollutkaan onnellinen, vaikka näin sai keinua. Lauloin kaikki laulut, jotka olin äidiltä oppinut, ja ädin repertuaari olikin lähes rajaton. (Kun meni oppikouluun, tulin huomaaman, kuinka valtavan perinnön olin saanut siinä, että osasin niin paljon suomalaista musiikkia, että uutta tuli harvoin vastaan.) Äiti säesti itseään pianolla ja lauloi joka päivä. Minä kuuntelin tarkkaavaisena, jos vain olin lähettyvillä. Opin äidin laulusta ja hänen opetuksestaan messupappi-isällekin.

Lauloin lujaa ja nautin laulamisesta ja äänen kaikumisesta puun oksilla. Rakastin keinumista eteenpäin niin lujaa, että jalat ollivat pystyssä aurinkoon, hame lehahti naamalle ja kireät letit sojottivat pystyssä. Kuulin kuinka harakka nauroi. Muistan, kuinka lastenhuoneen tai salin ikkuna oli usein auki, isä seisoi ikkunan ääressä ja nauroi hänkin iloisena. Isä tuli siihen usein, jos oli kotona sodasta eikä muualla, pellolla tai seurakunnassa. Isä sanoi joskus:”Laula tyttö vain lujaa! Opettele, niin sinusta tulee yhtä hyvä laulaja kuin äiti on!”

”Muien paioiks pellavaa kasvaa, minä vain sen kitken. Muien iloks iloan, vaan itksekseni itken. Katselen päivän laskua ja kaunis on illan rusko. Ennen minä uskoin, mitä minä uotin, nyt en enää usko…” (Melartin) ja ”En itke huomenen huoliain, vaan itken entistä onneain, ma muistan raitojen rakkautta ja sinikukkien siskoutta, ja moni kyynel silmästäni kierii.. ”(Melartin)

Rakastin siitä asti tammea. Kun sitten 1965 muutimme Turkuun ja aloimme pian käydä Ruissalossa ja sain taas nähdä rakkaat tammipuuni. Ruissalossa niitä on. Silloin maalasin jo ja luonnollisesti maalasin myös tammia. Myin ja annoin pois siihen aikaan paljon töitäni, ja niin minulle ei itselleni jäänyt yhtään maalausta.

Alapuolen akvarellin tein rakkaan Ola-veljeni mökiltä, jossa olin pari päivää yksin Pyhärannan Reilassa ja syvennyin tähän hetkeen. Aurinko oli noussut ja kultasi mökin ja valkorunkoiset koivut lehdossa, jossa kukkivat sinivuokot. Nyt jo kauan sitten lähti Ola- veli siihen maahan, jossa saa katsella autuaita kauniita näkyjä kaiken päivääkin.

(Oli harmi, että vieras turkulainen ehti ostaa tämän työn. )

Alla olevan akvarellin tein tytöstä, joka kuulee ja näkee muutakin kuin tämän maailman kauneuden. ”Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen: nyt kypsyvät unelmat ja …” Eino Leinon runo. Työ 1980-luvulla. Omistaa Ulla Valovirta.

Alla oleva polku on kuva viidakosta. Se kuvaa, miten eivät kaikki metsäpolut ole yhtä lempeän houkuttelevia. Jotkut vaativat tutkimusmatkailijan rohkeuttakin.

Kun menemme metsään, me hoidumme. Tätä asiaa on nykyään tutkittu fysiologisesti ja tähän tulokseen tultu. Kun minä pääsen metsään, minussa alkaa lievää euforiaa. Nauran ja itken herkästi ja aina alan heti laulaa. Jos aivot ei samassa hetkessä muista jotain tuttua laulua, teen sitä itse. Se on ihmeellinen kokemus, joka toistuu. Sanat tulevat, runo kulkee ja metsä kuuntelee. Kun istun muuten hiljaa paikallani, tulevat perhoset haistelemaan ja maistelemaan minua.

Katselen puun runkoa, kosketan sitä. Puun kaarna on ihmeellistä, joka puulajissa erilaista. Jos panee korvansa runkoa vsten, saattaa kuulla hiljaista kohinaa. Se on ääniä puun elämisestä. Puun sisällä virtaa sekä lehvistön ja valon tuottamaa että maasta juurien tuottamaa. Puu on elävä ”olento”. Mikään muu sana ei nouse mieleeni.

Kun puu sairastuu taikka alkaa ikääntymisen takia lahota, katkeilee tai kaatuu, se lopuksi maatuu. Mutta sen vaikutus ei siihen lopu. Puun lahossa kannossa asuu valtava määrä pienelijöitä. Kun ensi kertaa siitä kuulin, oli vaikea ymmärtääkin, kuinka paljon yksi puu kuolleenakin ravitsee meidän luontoamme.

Sellainen, ihana, suojeleva, lämpöä antava, rakkautta hersyttävä, turvan tekijä on meidän puumme. Katso puun runkoa!

Kun kosketan tällaista runkoa, alan itkeä. Olen liikuttunut enemmän kuin sairaan tai vanhan ihmisen katsomisesta. Ehkä tässä on yksi luonnon suuri anti: voimme vaaratta ja kasvojamme menettämättä sijoittaa siihen tunteitamme, niitä, joille muuten ei löydy kohdetta.